2016.06.26 - qebbanaa jussina!

Montréalin keskusta pieneltä Ile Sainte-Helene - saarelta nähtynä.

Lapsukaiset, kuunnelkaahan kun setä saarnaa. Ottakaa kiinni siitä hetkestä, rumasta tahi kauniista, nyt heti ja saman tien kunnon kahden käden niskaperse-otteella. Heivatkaa se reppuunne ujostelematta, huolimatta siitä vaikka se kuinka itkisi ja parkuisi. Älkääkä suinkaan antako kapsäkin homehtua selkäpuolellanne kovin pitkään, vaan tuon tuosta heilauttakaa se eteenne ja käpistelkää irstaasti noita sormien läpi valuvia minuutteja sen minkä puhdetöiltänne pystytte. Koska virtaavan veden lailla joka ikinen niistä karkaa pian ulottumattomiin teit mitä tahansa tai jätit tekemättä. Ja niiden tuomasta raikkaudesta voi nauttia vain hyppäämällä sekaan heti eikä kohta, ja kastumalla otsasta varpaisiin.

Virtaan voi hypätä milloin vain, mistä vain! Vaikka tältä Montréalin pisimmältä sillalta.

Tämä saarna osuu lujaa omaan nilkkaan menneeltä viikolta, on aika turhauttava fiilis siitä ettei tullut tehtyä juuri mitään vaikka siitä yli puolet oli vapaata. Eikä tämä suinkaan sen takia että olisi kaivannut lorvintaa tai rentoutumista, kaukana siitä. Ei tarttunut toimeen. Synneistä suurin, tämä, tunnustan autuaasti ja koitan ottaa opiksi.

Kanadalaiset ovat suht kiintyneitä lippuunsa. Mutta Québecin provinssin lippua näkyy huudeilla vielä useammin, oli juhlapäivä tai ei.

Perjantaina 24. päivä oli vapaa koska vietettiin Saint Jean-Baptisten päivää, jota tuttavallisemmin myös Quebec-päiväksi täällä kutsutaan. Hyvä ajoitus kun Jussia vietettiin seuraavana päivänä Suomessa, aattoa samana. Lisäksi maanantai oli pakollinen ns. joustopäivä, joka oli käytettävä mitätöimisen uhalla. Alunperin piti lähteä vaellusretkelle jenkkien puolelle, mutta tämä pyhä suunnitelma heitti häränpyllyä viime hetkellä kun ei löytynyt kokenutta ryhmän vetäjää. Hölmönä en ollut tehnyt varasuunnitelmia ja tuli tuhlattua pidennetty vapaa kaupungin helteessä. Hävyttömän saamatonta toimintaa. Tulee kyllä pahalle tuulelle jos joutuu olemaan kaupungissa pitkiä aikoja putkeen. Pienet korviketekemiset tuntuivat ajan haaskaukselta eivätkä tippaakaan rentouttavilta. Pinna tuppasi menemään kireälle ja pienet asiat ärsyttivät. Plääh.

Duunin kesäpileissä tunnelma katossa: porukkaa kuin karjaa laitumella ja armoton jonotus joka käänteessä. Hiphurraa. On se hauskaa.

Ennen pitkää viikonloppua oli duunin kesäbileet. Koska kyseessä on jättimäinen firma, oli siellä tietysti väkeä kuin meren mutaa. Massatapahtumat ja sankat ihmisjoukot eivät edelleenkään ole mun juttu, enkä voi sanoa viihtyneeni. Varsinkin kun ei tunne juuri ketään, on moisessa ryysiksessä ja melussa vaikea lähestyä uusia tuttavuuksia kovin järkevästi ja päästä mielekkääseen keskusteluun. Saa huutaa metelin kanssa kilpaa eikä silti kuule. Väen paljous aiheuttaa myös sen että paikalle hankitut aktiviteetit ovat rankasti ylikuormitetut ja joka jonossa valehtelematta joutui seisomaan vähintään tunnin. Ruoka- ja juomapuolikaan ei ollut kunnossa. Kasvissyöjälle tarjottu muutamalla kälysellä munakoison viipaleella täytetty sämpylä tunnin jonotuksen jälkeen tuntui huonolta vitsiltä. Eipä mennyt tapahtumassa koko iltaa, se on sanottava.

Tunsin bileiden jälkeen itseni hiukan petetyksi, vähän kuin tämä osa kanssakärsijöistä jotka saatiin huijattua yhteisvalokuvasession varjolla kentän toiselle laidalle - vain saadakseen vesipallomeren niskaansa. Itse tyydyin jonottamaan autuaasti lyhentyneessä jousiammunta-jonossa ja nauramaan olematonta partaani.

Montrealissa on pitänyt hellettä viimeiset pari viikkoa muutamia sateisia päiviä lukuunottamatta. Elohopea riekkunut kolmen kympin päällä mikä on liikaa, varsinkin kun säätä pitelee betoniviidakossa. Kävin kaikesta saamattomuudesta huolimatta muutamalla pyöräretkellä mutta ne jäivät aika tyngiksi kun ei kuumuudessa sitten jaksanut lähteä pidemmälle. En päässyt edes kaupunkialueen ulkopuolelle mikä vei kokonaan lenkeistä  retken tunnun. Pieniä kaupunkisiirtymiä, lähinnä. Täytyy hankkia kyllä pyörään pakkari ja satulalaukut, koskapa ilman niitä pidemmistä retkistä ei tule yhtään mitään. Reppua ei jaksa selässä kantaa pitkiä matkoja, niin tilarajoitteen, painon kuin hikoilunkaan takia. Huomaan kuinka tavaramääräni alkaa hiljalleen kasvaa täällä, mikä ei ole hyvä. Minimalismi hyvä.

Oli merkki rentoudesta tai ei, mummo minussa sanoo että tämä menee perseilyn puolelle. Jokin todellakin tässä kuvassa ei kuulu joukkoon.

Aikaisemmin on tullut mainostettua että aitoon ranskalaiseen tyyliin täällä on voimissaan puistokulttuuri. Ihmiset menevät sankoin joukoin vetelehtimään viheralueille hyvällä kelillä. On sanottava, varmaan jo ties kuinka monennetta kertaa tämäkin, että se syö puistoista osan niiden tarjoamasta rauhasta ja viihtyisyydestä. Porukkaa kun on niin paljon ja joka  lähtöön, grillinkäryä ja jointin hajua puskee nenään, musiikkia ja lujaa keskustelua kuuluu joka suunnalta, eikä puita näy kaiken maailman pallonpotkijoilta ja släkkääjiltä. Erakko sisälläni nostaa päätään ja mieluusti juoksisi ilkosillaan metsän siimekseen piiloon. Yksi syy lisää panostaa jatkossa entistä enemmin pidemmälle retkeilylle tulevina viikonloppuina.

Mies ja kitara ja barokkimusiikki. Ei päässyt oikeuksiinsa keskellä kaupunkia. Luulisi että maestroa itseänsäkin häiritsi liikenteen ja ohikulkijoiden mökä nuotteja tavaillessaan. Yksi röyhkeä jannu kävi vielä kappaleiden välissä kysymässä artistilta itseltään festareiden ohjelmaa. Voi tätä röyhkeyden määrää! Putkaan moiset!

Kaupungista saa ihan tarpeekseen arkiviikolla. Nytpä täällä on käsillä muutenkin suurimmat kesäfestivaali-hulabaloot. Tulevalla viikolla käynnistyy kansainvälinen jazz-festivaali, jonka pitäisi olla kova tai ainakin siitä kaikki kovasti kohisevat. Sinne pitää vääntäytyä, ilmaiskonsertteihin ainakin, ja pitäisi kyllä johonkin rahakkaaseen esitykseenkin mennä. Ilmainen on kuitenkin todennäköisesti sekundaa, ja ylikansoitettua. Menneenä viikonloppuna käväisin katsomassa muutaman ilmaiskonsertin barokki-musiikkifestarilta. Molemmat näistä, soolokitaristin taidonnäyte ja huilisti/viulisti - duon setti,  olivat hyvin pieniä ja omaan moukan korvaan aika mitäänsanomattomia. Pienellä lavalla keskellä kaupunkia ei kyseinen musiikkityyli pääse oikeuksiinsa. Vaatisi rauhaa ja vihreyttä taustakseen.

Vaikka alkoholin myynti onkin täällä monopolisoitu, löytyy SAQ - puoteja moneen lähtöön. Nyt eksyin hienostelevan kauppakeskuksen uumenissa "Signature Selection" - myymälään, joka oli ahminut sisälleen ison kasan kalliita viskejä. Jos kukkaro ja hipiä kestäisivät, voisi täällä käydä useasti jatkossakin.

Ah! Johan tästä juhannusvirrestä varsinaisen valitusten huutolaulun saikin aikaiseksi! Jo pelkästään vastaavan välttääkseeni pitää seuraava viikko soittaa enemmän duurissa. Melankolia on välillä jees, no okei myönnetään että mulla suurimman osan ajasta, mutta kyllä sitä kesällä pitää välistä kunnon räkäpolkkaakin tanhuta. Tanhuamaan siis!

Älä minua usko tanhuamis-vaateissa mutta usko kissaa! Se sano että tanhuamaan kans! Meauw!

2016.06.19 - kaupungin melske

Tällä kaverilla ei ainakaan jaloissa paina. Montreal on kyllä kesällä varsinainen hulivili-kaupunki, siltä vaikuttaa.

Ihmisolio tuppaa rakentamaan todellisuutensa pienistä asioista ja fysiikan toimivuus, tai toimimattomuus, määrää pitkälle kokonaisvaltaista olotilaa. Omaan mielialaan vaikutti vahvasti koko viikon jalkojen tukkoisuus edellisen viikonlopun vaelluksen tiimoilta. Sitä on hyvä syyttää suhteellisen tapahtumaköyhästä ajanjaksosta allekirjoittaneen höpisijän elämässä! 

Ei malttanut levätä ja jättää lenkkeilyä väliin, koska siitä on muodostunut rutiinin kivijalust. Jos se jäisi syystä tahi toisesta pois, kaatuisi varmaan korttikeko jos kaksikin. Myönnetään ettei tämä ehkä fyysisesti ole fiksuinta toimintaa mutta mielenterveyden kannalta järkevä valinta. Päätin kuitenkin etten tänä viikonloppuna luontoon lähtisi, vaan koittaisin suunnitella tulevia retkiä. Vaan kuis ollakaan, heikosti meni tämän aatteen suhteen. Huomaan tätä kirjoittaessani että ainoan asian minkä sain aikaiseksi oli ESTA:n hankkiminen. Auttaa toki tulevaisuudessa etelänaapuriin suunnistuvissa retkissä. Oppi tästä tarinasta on, kuten aina ennenkin: tee asiat tässä ja nyt, ei ole kuin tämä hetki, asiat vipeltävät karkuun aropupujen lailla ja jättävät jälkeensä vain aavistuksia tuhnuista leijailemaan väreilevän aavikon päälle.

Värisevät aallot tekolammella. Täällä kelpasi nauttia lauantaina lounasta tuoksuista huolimatta. Vaikkei kuvasta näykään, oli porukkaa kyllä hiukan liikaa varsinkin kun moisilla otuksilla on tapana möykätä turhan paljon. 

Montrealissa on täysi kesä. Lämpötila useampana päivänä yli 30. Tukalan kuuma. En tykkää. Nyt kellarin viileys oikeastaan tuntuu houkuttelevalta. Quebeciläinen fyysikko lähtee tytsinsä kainaloon kahden viikon päästä ja tilalle tulee niinikään Quebeciläinen 28-vuotias opintojaan aloittava jantteri, jonka päävuokralainen kelpuutti tänään sunnuntaina. Saas nähdä, tuntuu hemmo hitusen liian nuorelta ja vaikea sanoa että onko liian viriili luonteeltaan meikäläisen kalkkeutuvalle hipiälle. Kuitenkin, tie kellarista katutasolle on pian tosiasia. Voi olla että ykkössyy moiselle toimenpiteelle heittää häränpyllyä kun kesän myötä katumelu lisääntyy ja tarve luukkujen auki pitämiselle suurenee.

Joitain hauskoja rytmejä tämä sekalainen väki sai aikaiseksi kun vaivautui  menemään paikalle ja fiilistelemään mukana. Vaan parin korttelin päästä, kun ei ollut näköyhteyttä, lähinnä hirvitti ja ärsytti että mitä ihmettä sitä lähimummojen rauhaa rikotaan.

Täällä on joka päivä jokin iso katu suljettuna festivaalihumulle ja nakkikojuille, ja ihmisiä parveilee kaduilla vuorokauden kaikkina aikoina. Hyvin erilaista mitä oikeastaan missään kaupungissa missä on asunut. Perjantai-illan rentoutumisista ei tullut mitään kun kämpälle asti kuului järkyttävä rummutus. Lähteenä toimi paikallisen bongoseurueen järjestämä hulabaloo lähipuistoissa, joka oli kauttaaltaan asuintalojen ympäröimä. Meikäläisen mummoaivoilla luulisi että ihmisiä häiritsee näin ylenpalttinen mekastus. Vaan ehkä sitä itse on vain niin hiljaisuutta arvostava ja de fakto maailmalla ja ihmisten mieleen on ainainen meno ja meininki, desibeli toisensa jälkeen. Eipä työpaikallakaan tunnu oikeastaan ketään häiritsevän hallia kumisuttava avokonttori-kalabaliikki, vaikka itsellä se vie puolet työtehosta ja on jatkuva ärtymyksen lähde jota pitää tuon tuosta lähteä vessaan pakoon.

Ehkä tuohonkin telttaan, kaiken melun ja mekastuksen uhalla, pitää vielä tiensä löytää, onhan kyseessä sentään Cirque du Soleilin kotikaupunki!

Hassua huomata kuinka ammattiylpeää pelialan väki on. Menneen viikon E3 oli duunissa suuri huomion kohde ja sitä seurattiin silmä kovana niin neukkarien isoilta ruuduila ja kuin omilta työpisteiltäänkin. Duuniajan ulkopuolella järkkäiltiin pitsan ja kaljan täytteisiä sessioita ja jengi kommentoi tsättikanavilla pieniäkin yksityiskohtia ja omista tuotoksista vedeltiin kylmästi kotiinpäin. Paikalle menneet pomos-miehet lähettelivät raporttimaileja ja työnteko tuntui olevan sivuseikka koko viikon ajan. Itse ei kyllä jaksanut innostua, ehkä siksi että on vielä niin uusi eikä tunnu siltä että oma kädenjälki näkyisi. Näinhän se tietysti menee että suurin osa ihmisistä hakee hyväksyntää ja lähellä sydäntä on se minkä parissa päivät pitkät aikaa polttaa. Oli rauhaisaa painaa duunia kun konttori oli kerrankin vaihteeksi hiljaisempi.

Ehkä sitä jotain nykytaiteesta ymmärtää. Luulen että tämän teoksen sanoma välittyy jopa minunlaiseni moukalle.

Ranskankielentaidon puuttuminen hiukan on kyllä alkanut painaa. Jättää ulkopuoliseksi. Suurimmassa osaa tapahtumia mihin on lähtenyt tilan täytteeksi on käynyt niin että asiat on esitetty vain ranskaksi, ja siten koko jutun juoni on kadonnut tältä kokijalta. Keskiviikkona tuli käytyä kolmekymppisenä tämän maailman jättäneen nykytaiteilijan näyttelyssä, mutta enpä itsekään turhaa aikaa tuhlannut näyttelyn jättäessäni kun pitkä johdantopuhe oli vain ranskaksi. Kun jorinoinnin loppua ei ollut näkyvissä 20 minuuttia kohdalla, otin hiljaa askeleen takavasemmalle, katsoin teokset niiltä osin kuin pystyin ja suuntasin muihin askareihin. Eipä sitä ihan pokkaa ole nostaa kättä ylös ja vaatia tapahtumissa sepostuksia englanniksi kun on ainoa kielivammainen. Ei sinänsä että sillä olisi vaikutusta. Tällä ajan riittävyyden määrällä tuntuu kyllä utopistiselta ajatukselta ryhtyä opiskelemaan kieltä. On oikeastaan paha että englannilla kuitenkin pärjää koska se ei patista opiskeluun. Toisaalta rehellisyyden nimissä on sanottava että jos enkulla ei pärjäisi, olisin pakannut kimpsuni ja kampsuni jo ajat sitten. Kuitenkin, uskon että aika riittää jos vaan tarve löytyy aika monessakin asiassa. Toimettomuus ruokkii itseään ja vähät velvollisuudet yleensä muodostuvat sellaisiksi joille ei tunnu riittävän aikaa.

Turisteja turisteja! Ah, tässä porukassa tuntee olonsa aina kotoisaksi. Ja on ne näkymätkin ihan hauskat ja isoja rakennuksia on kivempi katsella ylhäältä kuin alhaalta, tuntee itsensä mieheksi.

Frendasin muuten naamakirjasta vasta nyt kolmen kuukauden jälkeen ensimmäiset duunitoverit. Kaksi kolmesta vastasi tahdon. Lauantain-illan utelut ohjelmanumeroista tarkoituksena ehdotella bisselle menoa, vaikka moisesta tökötistä en liiemmin nykyään välitäkään, eivät kuitenkaan johtaneet edes vastaukseen keneltäkään. Katsotaan miten käy sosiaalisten seikkailujen, toistaiseksi arkipäivien tehdastyöskentelijöiden massasta on löytynyt yllättävän vähän kaveeraukseen pinta-alaa.

Sattumanvaraisia otoksia osa viisitoista: Näkymää vanhankaupungin läheltä löytyvästä venesatamasta, minkä parkkipaikallakaan kaikenmaailman urheilu- ja ökyautot eivät olleet kovin harvinainen näky. Täältä kavereita! Siinä sitä kelpasi pyöräillä natisevalla tsygällä ja 15 vuotta vanhat kledjut päällä pieruja väännellen, varmasti teki vaikutuksen!

Ensi viikonloppu on peräti nelipäiväinen kun lokaalit viettävät Quebec-päivää, ja maanantai oli otettava vapaaksi jottei töistä saatua niinkutsuttua jousto-vapaata mitätöitäisi käyttämättömänä. Nyt on ryhdyttävä pikimmiten miettimään jotain fiksua tekemistä tuolle ajalle koska, pakko myöntää että mennyt viikonloppu, vaikka se nopeasti tapansa mukaan juoksikin ohi, tuli tuhlattua. Ja sitähän me emme halua tehdä, tuhlata, tai ainakaan tuntea tuhlaavamme, yhtään päivää tästä pallolla tallustelustamme. Karkeloihin, kävellen, juosten tai vaikka kontaten, siitä siis, metsän väki!

Ei anneta hassujen pilvien estää kipittelyä eikä kopistelua! Kunhan ei liikaa ropise silloin kun saa aikaiseksi lähteä vaikka luontoretkille taas. Hei, mähän oon nössö!

2016.06.12 - metsään hushus!

Metsäistä näkymää jenkkilästä. Tässä polku on selkeä ja meno helppoa.

Kun kaupunki ja melu ahdistavat, tai muuten vain on sokaistunut arkeen ja rutiiniin ja luulee että koko maailma on täynnä asfalttia ja ohiviliseviä autoja, on syytä pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata metsään. Tätä latteutta toteutin itse lähtemällä vaellusretkelle lauantaina, suuntana Giant Mountain Pohjois New Yorkissa (https://en.wikipedia.org/wiki/Giant_Mountain). Olin heti kärppänä viikko taaksepäin ilmottautunut päiväretkelle jonka paikallinen Meetup-ryhmä järjesti. Ja hyvä niin koska viikonlopun lähestyessä ja voimien hiipuessa ei heti lauantaina kukonlaulun aikaan suht voimia vaativalle retkelle lähteminen tuntunut kovin hehkeältä idealta. Varsinkin kun säätiedotuskin lupasi sadetta koko päivälle.

Perjantai-ilta, oli sitä kuinka väsynyt viikon jäljiltä tahansa, on aina ollut hankala nukkumaanmenemisen kanssa. Ei sitä vain malta, kun on saavuttanut sen aikakynnyksen joka on viekottelevasti arkiviikon ja viikonlopun näennäisen vapauden välissä. Untuvasaaret kutsuivat vasta puoli kahdentoista aikaan, ja kolmessa viskipaukussa oli kaksi liikaa. Aamulla puoli viideltä ylös ja aamutoimien jälkeen kohti tapaamispaikkaa. Ihmetystä ja kummastusta herätti kun metro oli puolilleen täynnä puoli kuuden aikaan lauantai-aamuna, ja muutenkin kaduilla oli vilinää. Valoisaa toki on jo kunnolla tähän aikaan, mutta yllättävää silti. 

Matkan johtajana toimi rautakuntoinen vanhahko mies, jonka maratonennätys 45-vuotiiana juostuna 3:04 ja joka tykkäsi harrastaa NLP:tä kanssatallaajiin ja höpötellä muutenkin elämänparannusjuttuja. Mukava kaveri.

Matkaan lähti yhteensä 12 henkeä ja kolme autokuntaa. Itse majottauduin syntyperäisen bulgarialaisen ja  viisissäkymmenissä olevan naisen Nissaniin, jossa meikäläisen lisäksi matkasivat naisen sisarentytär sekä minua vuotta nuorempi Montrealilainen, piristävästi englanniltaan vahvempi, nainen. Puolentoista tunnin ajomatka rajan taakse sujui leppoisasti, mitä nyt rajalla joutui nousemaan autosta ja täyttämään Visa Waiverin, josta kertamaksuluontoisesti joutui pulittamaan 6 yhdysvaltain dollaria. Rajavartiolaitoksen verkkosivut eivät tästä mitään sanoneet, kertoivat vain että jos tulee maateitse ja omaa tietyn kansalaisuuden, ei tarvitsisi passin lisäksi muuta. Vain tästä syystä jätin uuteen passiini ESTA:n (Electronic System for Travel Authorization) hankkimatta, joten pisteet taas virallisten tahojen taitavuudelle informoida siitä miten todellisuus toimii ja ylimääräisestä rahan ja vaivan menosta. Ainakin tarkastusasemalla päivystänyt virkailija oli ookoo, ja pelaajana heitteli hyväntuulista läppää meikäläisen ammattiin liittyen.

Rajalla oli paljon pärrä-väkeä. Ja tietysti heti raja-aseman takana oli mäkkäri. I'm loving it!

On huvittavaa kuinka amerikkalaisilla, ainakin pikkukylissä ja haja-asutusalueilla, tuntuu olevan lippu salossa joka pihassa. Ajattelin että näin olisi kun ollaan lähellä rajaa mutta kanssamatkustajat sanoivat että näin se tuppaa olemaan asian laita ympäri maata. Pitkät antipatiat ja kritisoinnit koko Yhdysvalloista tuli matkan mittaan ilmoille bulgariasta alunpitäen kotoisin olleelta kuskilta, mutta mikäs siinä, vaikken yksityiskohtia ja taustoja niin tiedäkään, homma kuulosti järkevältä ja oli oltava samaa mieltä. Nuori historiaton ja itsetärkeilevä kansa joka haluaa koko ajan todistaa paremmuuttaan huonon itsetunnon ja tärkeilyn alta.

Itse vaellus oli piristävä, joskin lopussa tuli nolattua itsensä. Mutta mikäs sen parempi kuin hakea nöyryyttä vähän väliä eikä ottaa itseänsä niin vakavasti. Aikaisemmin mainittu viski ja se fakta etten juonut sen kyytipojaksi muuta nestettä perjantai-illan ratoksi, enkä liioin koko lauantaina ennen vaellusta enkä sen ensimmäisen puolikkaankaan aikana, tarkoittivat että nesteytys oli ihan retuperällä. Nousua oli reitillä vajaa puolitoista kilometriä, ja se vedettiin suhteellisen tiukkaa tahtia. Kaikki ryhmäläiset olivat hyväkuntoisia ja motivoituneita, taukoja ei juuri pidetty, eikä maisemia katsottu. Sinänsä typerä lähestyminen luonnossa käyskentelyyn ja on sanottava ettei ihan omaan makuun natsaa. Menee hukkaan hyvät maisemat ja koko touhuun tulee turha ahdistava kiireen tuntu. Kaupungissa sitä juostaan ja häärätään, luonnossa pitäisi ottaa rauhassa ja kuunnella lintujen laulua. Mieluusti pienemmällä porukalla tai ihan itsekseen menisi rennosti ja katselisi enemmän. Mutta näin tällä kertaa.

Giant Mountain Peak, Adironrack-puiston 12. korkein huippu. Tätä ei saavutettu. Matkaa olisi vielä ollut yhteen suuntaan 4km, eikä kukaan seurueesta viitsinyt vesisateessa lähteä sitä kipuamaan.

Huippua, nimeltään Giant Mountain Peak, 1410 m, ei saavutettu. Matkan edetessä sade yltyi ja alkoi olemaan kylmä. Reitti oli suhteellisen vaativa ja epätasainen, paljon kiviä ja jalkojen nostelua ja tarkasti menoa. Kerran löin epähuomiossa pääni törröttävään puunjuureen kun kipusin kumarrassa jyrkkää nousua enkä katsonut eteen. Lounastauko pidettiin 1182 metrissä, josta käännyttin suorittamaan laskua. Alasmeno on useasti ikävempää hommaa kun askelien kanssa joutuu olemaan tarkkana, muutenkin “ollaan ehtoon puolella” varsinkin jos paluu on samaa reittiä. Ajatukset alkavat olla jo kotiinpaluun puolella ja väsymyskin hiukan painaa. Pohkeet, nilkat ja polvet ovat kovemman rasituksen alla. Ja kuis ollakkaan, puolivälissä alasmenoa varoittamatta meikälaisen vasen reisi löi täysin jumiin. Ensin pieni vihlaisu ja seuraavalla askeleella jäätävä kramppi. Sitä siinä sitten istualtaan nuijimaan ja hieromaan moista iljetystä pois, ja toteamaan että tämän siitä saa kun aiheuttaa tieten tahton nestevajauksen. Hassua sinänsä että itsellä ei muita oireta moisesta urpolusta ehdi tulemaan mutta jalkakrampit ovat yleistyneet mitä vanhemmaksi sitä tulee. 

Tämän jälkeen matkanteko muuttui tietysti äärimmäisen hitaaksi kun piti varoa ettei aiheuta uusia kramppeja. Yhden sellaisen sai vielä aikaiseksi, ja samalla sitä sitoi seuralaisekseen naisen joka tuli samalla autokyydillä, muun seurueen kadotessa kauas horisonttiin. Täytyy sanoa että nolostutti. Varsinkin matkakumppanin “ei tästä mitään, ota ihan rauhassa, tällaista sattuu kaikille” - asenne hiukan kaiveli, ihan kuin sitä olisi joku ajattelematon juntti joka on ensimmäistä kertaa metsässä eikä tiedä omia rajojaan tai juuri muutakaan. Olisi kaivannut mieluummin vittuilua siitä kuinka lapsetkin ymmärtävät juoda riittävästi kun tekee jotain ruumiillista. No, oppia ikä kaikki ja nöyryyttä piipun täydeltä.

Jotain hyvääkin tahdin hidastumisessa: oli enemmän aikaa katsella ympärilleen. Vihreä on kivaa!

On kyllä aikaisemminkin monesti tullut todettua ettei juo ollenkaan tarpeeksi, en urheilusuoritusten aikana, en ennen enkä jälkeen, enkä muutenkaan arjessa. Tuntuu vaivalloiselta, eikä ole janokaan. Edes vaativampien juttujen aikana, kuten puolimaratonin, ei huvita juoda. Väkisin ehkä raapaisee juoma-asemalta yhden tai kaksi kertaa huikan jottei jalat ihan betoniksi muutu. On todennut, ja tuntuu, että tekee menemisen raskaaksi ja häiritsee itse suoritusta. Neste vatsapohjalla hölskymässä ei ole kiva tunne, pistää jopa närästämään, ja vaelluksella koko ajan imuttelu juomarakosta tuntuu liian aikaavievältä. Ja tätä nykyä aineenvaihdunta on niin nopea että juotu desilitra haluaa tulla ulos jo vartissa. Tuntuu että siinä vaiheessa kun ryhtyi kasvissyöjäksi nopeutuivat ruumiintoiminnot huomattavasti, jota en kyllä pidä ollenkaan positiivisena asiana.

Jos jonkun opin tältä viikolta silti ottaa haltuunsa niin se on kyllä se että pitää ruveta juomaan ja nesteyttämään itseänsä paremmin. Ensimmäisen kerran tuli näin pahasti kanveisiin tuosta laiminlyönneistä vaikkei tässä mitään traagista tapahtunutkaan, ja ehkä noin 15 minuuttia myöhemmin saapui vaelluksella maaliin muiden perässä. Mutta voin olettaa että vanhetessa käy vielä helpommin. 

Sitä kulkee helposti elämänsä sumussa jos ei pysähdy miettimään mikä on kivaa ja mikä ei, ja menee vain jonon jatkona. Seurauksena voi olla vaikka minkämoisia kouristuksia ja kramppeja jotka sitten pakottavat hidastamaan. Loistava analogia! Lisää lisää!

Huhhahei, eipä tullut tänään kirjoitettua retken lisäksi mistään muusta viikon tapahtumasta, mutta eipä sitä juuri muuta tapahtunutkaan. Isommilla asioilla on tapana haudata pienemmät alleen, niin hyvässä kuin pahassa. Ja näinhän se menee että parempi keskittyä muutamiin juttuihin kunnolla kuin hajota atomeiksi yltympäri ja olla saavuttamatta substanssia missään. Sinänsä hedelmällisempää uusia asioita kokiessa ja kirjoittelussakin olisi ottaa teemoja ja pureutua niihin kunnolla kuin harrastaa vain vapaata ajatuksenvirtaa. On silläkin omat hyvät puolensa. Mutta ensi kerralla joku teema! Katsotaan viikon päästä kuinka suuren emävaleen onnistuin päästämään ilmoille. Jännittävää, pysy viritettynä!

  

2016.06.05 - käristelyä ja kärvistelyä

Hän on menossa unten maille. Kova tekee duunia kyl, joten ansaittua on.

Herra Aurinko on tervehtinyt koko viikon reippaasti ylitsevuotavaisesti Montrealin asukkaita. Minua kanssa. Tänään piti pallukka välipäivän toimeliaisuudestaan ja on sadellut senkin edestä. En ole ollut kertaakaan ulkona. Tarkemmin miettimällä tällaista harvemmin tapahtuu vaikken kovin jytäjannu olekaan. Ei kyllä pitäisi päästää tapahtumaan ollenkaan. Nuppihan tässä tuhnuuntuu, ja vaikka pieruhuumorinystäviä ollaankin, niin rajansa kaikella.

Uusi maa, uusi vessamuoti. Tämä lajinsa valioyksilö duunista, jossa vehkeisiin on hommia helpottamaan lisätty liiketunnistin. Huuhtelee automaattisesti. Mutta toimii satunnaisesti. Joutui tekemään ylösalas-harjoituksia pitkän aikaa useaan otteeseen kunnes huomasi että onhan noissa manuaalinappikin sivussa. Usein taidokkaasti piilotettuna! Valmistajat haluavat ilmeisesti rohkaista yleisöä esittelemään tuotoksiaan seuraaville käyttäjille.

Koska ulos pitää siis pian päästä, pidän sanaisen arkkuni tällä kertaa oikeasti vain raollaan ja käväisen hapen päällä hyppelemässä vaikka koko lähitienoon orava-armeija koittaisi sitä estää. Siis, niitä on täällä todella paljon! Oikea uhka.

Miksi näitä täällä niin paljon? Ja esim. Suomessa niin vähän? Olisiko niin että oravannahkakauppa Pohjois-Euroopassa olisi ollut niin kovin vilkasta aikoinaan vai mitä häh? Hauskahan näitä katsella. Kissatkaan eivät saa kiinni, ja useasti eivät edes yritä. Jos yrittävät niin komedia on valmis.

Ulkona vierailuni ovat suurimmilta osin pysyneet hengissä lenkkeilyn ansiosta. Kun katsoo juoksutilastoa niin tahti oli 20 astetta viileämmässä samoilla poluilla huomattavasti nopeampi. Eihän uutta tietoa ole toki. Pitäisi kyllä jos haluaa nopeuteen nyt yhtään panostaa pitää huoli että menee lenkille vuorokauden kylmimpään aikaan näin kesähelteillä. Se olisikin mainiota, puuskuttaa keskellä yötä, lamppu otsassa. Eipä tarvitsisi erakon muita kaduntallaajia murista. Tosin, ehkä pesukarhuja sitäkin enemmän, liekö ne liikkuvat enemmän yöllä? Illalla niitä on läheiselle nyppylällä näkynyt. Kivan näköisiä velikultia.

Tämä luontoalue tullut toistaiseksi kaikista tutuimmaksi. Kääpiöpuisto asuintalon päädyssä. Täällä hoituu niin aamuvenyttelyt kuin iltalukemisetkin.

Huonosti jatkuu muu luonnontutkailu mantereella. Meetup - ryhmät mihin olen ilmoittautunut kyllä järkkäävät kovasti retkiä, mutta menevät mokomat nopeasti täyteen. Täytyy kärppänä jatkossa päivystää hanakammin ja ilmoittautua heti kun kotkansilmä jotain bongaa. Yksi mihin pääsin peruttiin tuntemattomasta syystä. Ensi viikonlopuksi olisi yksi mielenkiintoinen tarjolla, katsotaan kuinka käy. On seikkailullisesti vielä Jenkkien puolella, joten ekstra-pupuja pöksyyn siitä miten rajanylitys toimii.

Kun kerta suurista teoreettisista puheista huolimatta luonto ei maistu, olen tuudittautumassa teko-intellektueeliin, käytännössä nykyihmiselle tyypilliseen aadeehoode-tavara-ajanviete-hamstraus-teeskentely-linjaan. Tilasin amatsonin ihmekaupasta äänikortin ja kosketinsoittimen. No se on hyvä. Jos niitä tulee käytettyä, siis, jääköön tulevaisuuden tuomittavaksi.

Minä olen kyllä Nintendo-mies, perkeles! Marion Talon pelit maistuvat kaikessa välipalamaisuudessaan. Taannoisseen lainassa olleeseen PS4:een (Metal Gear 5, Watchdogs, Tearaway, Last of Us) ei tullut koskettua 6 viikon aikana yhtä paljon kuin tähän jo yhdessä viikonlopussa.

Sain lainattua duunista WiiU:n ja kaksi peliä, sekä kirjastosta kaksi lisää. Se ei ole hyvä, ulkona kesällä pitäisi olla (talvella kanssa, nössö!). Mutta kirjaston mukaantulo tähän yhtälöön tarkoitti että hankin sekä kaupungin- että provinssin kirjastokortit. Se on taasen hyvä. Jos sieltä tulee haettua muutakin kuin pelejä, siis.

Pyörän ohella jokaisesta uudesta kaupungista mihin muuttaa nämä kortit pitäisi hankkia ensimmäisten joukossa. Juu juu.

Töiden jälkeen olen ottanut tavaksi mennä talon päädyssä olevan puiston tapaisen viheralueen rääpäleen penkille lukemaan kirjaa auringon laskiessa. Sekin on hyvä. Paitsi lukeminen on usein rauhatonta ja pätkittäistä, sen verta paljon liikennettä näin keskellä kaupunkia, autoa yhdensuuntaisilla kaduilla ja koirankusettajia muita kadun tallaajia.

Perjantain iltalukemisesta ei meinannut tulla mitään kun autoarmeija terrorisoi puistossaistujan rauhaa. Lähikadut olivat tukossa kuin allekirjoittaneen vessanpönttö, ei edennyt homma senttiäkään. Ai sitä tööttimökän määrää. Ilmeisesti huono tiedotus, iltaan sijoittunut pyöräilytapahtuma, suljettu katu ja jengin typerät perjantairaittiajelu-tottumukset olivat sopan tärkeimmät ainesosat.

Täällä kaupungissa kyllä tuntuu olevan paljon elämää. Lähikatu pistettiin viikonlopun kynnyksellä säppiin markkinakojuille ja erinäisille esityksille, saa nähdä onko asianlaita näin vielä tulevalla viikolla. Pitkä katu oli silmänkantamattomiin kojua täynnä.

Markkinahumua! Itsehän en mitään ostanut. On oltava vastaan homman täysin kaupallista ajatusta. Sitähän se on, rojua rojua rojua. Mutta oli hauska kävellä ja tuijottaa vain ihmisiä ja käyttäytymisiä, kun kaikki muut vain tuijottelivat kojuja ja tavaroita. Friikki!

Myös isompi lähipuisto, mikä on muodostunut yhdeksi lenkkiretkieni peruspilariksi, kansoitettiin markkinahumulla oikein karuselleja myöten. Se on kyllä sanottava että varsinkin näin kesäisin pilvi haisee kaikkialla. Sekin rohkaisee lenkkeilemään aamulla ettei tarvitse pössytellä tahtomattaan puistikkojen ollessa täynnä populaa. Hassu kuvio. Paljon on stadissa urheilukenttää ja niistä pidetään huolta, mutta heti vieressä jengi piknikkailee, juo viiniä ja polttaa pilveä. Monikäyttöisiä virkistysalueita, ainaskin. Jokaiselle jotakin.

Elämä on suuri karuselli. Keskellä puistoa. Ja koska on nyt vaan oltava osa tätä hulinaa ja vilinää, tahtoi tai ei, niin parempi ulkona raitilla ja puistossa kuin sisällä pimeässä, eiks ni?

Suuressa viisaudessani tyydyn toistaiseksi pysymään ja asumaan kellarissa. Täällä ollaan vielä kolmisen viikkoa ja sitten siirrytään, toisen kämppäkaverin muuttaessa tytsinsä kanssa yhteen, yläkerran pieneen huoneeseen. Viikolla katselin asuntoja ja ottelin yhteyttäkin eri tahoihin. Vaan on se on kyllä niin perkeleen puuduttavaa ja kokonaisvaltaista puuhaa että voi jeesus! Yhtä kämpyrää kävin katsomassa, ekalla kerralla jannu teki oharit, soitti perään ja kertoi olleensa nukkumassa turhia anteeksi pyytelemättä, ja seuraavana päivänä uusiksi. Ei napostellut. Totean tähän väliin että katson toistaiseksi miltä pöperö maistuu nykyisissä koordinaateissa kerrosta ylempänä, ja teen sen jälkeen lisää johtopäätöksiä vaihtuuko ruokalista sitten.

Totuus on kuitenkin että huonoja puolia löytää aina kaikkialta ja kaikesta. Pitäisi vain tiukemmin keskittyä oleelliseen eikä pikkuseikkoihin. Lisäksi, kämppä tällä tasolla kuin sitä nyt itse ylipäätään käytän, on ennenkaikkea juttujen mahdollistaja ja tukikohta jossa paskotaan ja nukutaan. Näin ainakin tahtoisin, joten ehkä parempikin että jokin epäoptimaalinen seikka rohkaisee olemaan "tuolla ulkona". Siispä tuonne ulos tältä istumalta! Sinä kanssa! Hukkasit hyvät 5 minuuttia tätä silmäillessäsi!

Prööt! Au Revoir!