2016.09.18 - matkailua korvien välissä

Ei sitä aina hyviä kuvia voi ottaa (siis ikinä). Mutta pulut syö siemeniä jos niille antaa (aina). Sen minäkin osaan (syömisen). Pitäis varmaan pysyä siinä ja jättää ajattelu viisaammille (niin!).

Ajattelu on vaikeaa. Siis, tiedäthän, sellainen fiksu ja eteenpäin sivakoiva ajattelu. Ei luonnistu ihan joka jannulta. Käpälä on tässä pulpetissa heti pystyssä ja myöntämässä että tuota taitoa voisin treenata enemmän. Nyt kun menneellä viikolla ei tapahtunut mitään surullisen kuuluisasta arkirutiinista poikkeavaa, ei matkoja, ei projekteja, ei tähdenlentoja, on vaikea keksiä minkäänlaista, edes jonnenjoutavaa, jorinaa. Ei sinällään että olisi väkipakolla pistettävä menemään, paitsi että kylläpäs. Kun kerran otin tavoitteekseni kirjoittaa joka viikko jonkun entreen Kanadassa olosta niin menköön sitten minkä tahansa riman ali. Pohdinnat menevät helposti jo tsiljoona kertaa todettuihin itsestäänselvyyksiin. Vaan ehkä se on ihan ookoo. Kai se vanha muuli mutavellistä pois pääsee kun aikansa riuhtoo. Jos vain saisi sen riuhtomisen rutiineihinsa. Ajattelu kaipaa aikaa. Yhteiskunnan valmiiksi oksentama kiire ja kurkusta alas metrin halkona tungettu viitekehys nykyolemiselle ei sitä sinulle helposti anna.

Nyt kuulosuojaimet korville ja suojalasit silmille jos ei halua kuulla saarnankaltaista sössötystä!

Rutiini on tärkeää. Ajateltu rutiini. Ei toki semmoinen joka tulee pusikon takaa pikajunan lailla ilmoittamatta. Sekin on tietynlaista rutiinia, kovin reaktiivista, jossa elämä täyttyy asioista joista tarkemmin ajatellen ei välttämättä edes välitä. Rutiinista on vaikea pitää kiinni, koska huomiostasi ja ajastasi käydään jatkuvasti päättymätöntä kisaa. Syyt tekemisille ja tarkoituksille annetaan ulkopuolelta ja sinut valjastetaan palvelemaan ties minkä instanssin tarkoitusperiä. Kun sitten koitat tähän tilkkutäkkiin neuloa asioita jotka täyttäisivät oman sielusi saavia, saa tilaa etsiä koko kylän kissojen ja koirien kanssa. Ja kuinka ollakkaan, tämän kaiken seurauksena arkiset päivät ovat sellaisia hetkiä täynnä kun asiat valuvat yli tuon tuosta niille varaamiesi reunojen, ja ne neuleet jotka itse olet ryijyyn nitonut tuppaavat ajelehtimaan alas virtaa ja näkymättömiin ensimmäisten joukossa. On helppo tehdä myönnytyksiä ulkolähtöisille asioille, koska yleensä niiden tärkeyttä rummuttaa koko muu maailma. Mutta jos näistä myönnytyksistä ei pidä pääkoppansa sisällä kirjaa, oma sisälähtöinen rutiini ja sielun suunnitelmat nakertuvat korjauskelvottomasti piloille kuin rotta-armeijan toimesta konsanaan.

Keinoja pitää jyrsijät pellolla pitäisi olla monia. Numerot ovat helppoja. En tässä vähättele matematiikkaa tai väitä olevani siinä hyvä, mutta suunnittelun apuna niitä kannattaa käytää oli kyse miltei mistä tahansa. Jos laittaa tekemisilleen lukumäärätavoitteen, tai aikarajat, ja pysyy siinä, on se loistava juttu. Antaa raamit jonka sisällä taikoja tapahtuu. Olen itse luistanut pahasti tavoitteestani lukea tietokirjallisuutta tunnin päivässä, soittaa kitaraa puoli tuntia, koskettimia toisen puoli tuntia, koodailla tunnin ja meditoida vartin. Paljon vaadittu kun töissäkin käy ja haluaa ottaa urheilufiksinsä. Ehkä tämä taas auki kirjoitettuna saa otetta jämäkämmäksi? Ihmettelen miten perheelliset ehtivät ylipäätään yhtään mitään. Jotkut ihmiset ovat toki toisia lahjakkaampia tai intohimoisempia. Mutta suurempi totuus lienee siinä että aikaansaavat ovat vain kurinalaisempia, ja tekevät vähemmän merkityksettömiä asioita. Aika on vaikea juttu. Aloitushetket on helppo pistää kalenteriin mutta kun useasti kestot heittävät joka asian kanssa satunnaisista, tai jopa systemaattisista, syistä, aloittaa se dominoefektin joka romuttaa koko kalenterin käytön mielekkyyden. Aikataulutus pitäisi hoitaa niin väljästi etteivät asiat jäisi tekemättä pienien, tai edes suurien, myöhästelyjen takia. Mutta. Sitä on kovin ahne. Ja maailma vaativa. Voihan näitä murheita koittaa nuijia maanrakoon vaikka prioriteettilistoittamalla. Mutta sekin vaatii jatkuvasti aikaa, jotta listat pysyvät ajantasalla ja muistissa. Ei liene silti parempaa tietä. 

Uh. Siinäpä pitkästi sepostusta yksinkertaisesta asiasta, josta voi sanoa tämänkin perusteella että paras lääke on ryhtyä tuumasta toimeen sen enempiä vitkuttelematta. Harvemmin omena tippuu päähän ellei näe vaivaa mennä ensin omenapuun alle istumaan. Ja onhan omput hyviä! Kannattaa nähdä vaiva.

Rapeaa ankkaa (toim.huom., ankkapitoisuus 0%)! Vihdoin löyty hyvä syy sille että annoskoot ovat pieniä: oma ruokailutottumus kun ei pidä sisällään illalla syömistä niin parempi ettei illallisella saa kuin vähän makunystyröitä kostutettua.

Jostain konkreettisesta tässäkin raapustuksessa on mainittava, joten puhutaan siitä ehkä perustavanlaatuisimmasta asiasta: ruoasta. Kävin suomalaisen retkeilytoverin ja hänen kahden ystävänsä kanssa vegaanisessa ravintolassa, ChuChaissa. Oli erittäin maittavaa! Joku ihan asiallisesti huomauttakin että mitä hittoa minä olen täällä hommaillut, mennyt täällä oloaika ja Montreal ihan hukkaan, kun tämä oli vasta toinen ravintola missä olen koko aikana vieraillut. Ehkä hyvää kannatta odottaa. Paikka on kuuluisa että tarjoilevat vegepöperönsä tekolihana, tai siis, annokset on nimetty ja tehty muistuttamaan liharuokia. Itse otin rapeaa ankkaa, joka oli loihdittu soijasta. En tietääkseni ole oikeata ankkaa koskaan syönyt, mutta johdatelluissa mielukuvissani matkija hoiti jäljittelynsä hyvin. Tosin yksi seurueen sekasyöjä oli tästä eri mieltä. Hänenkin kommenteistaan oli jotenkin aistittavissa hieman lihauskovaisten asennetta.

Katkarapua lautasella! (toim.huom. tässäkin valehdellaan kahdesti: eihän toi mikään lautanen ole, naurettava astia, ja katkarapujakaan ei löytynyt vaikka koko maailman meret käännettiin ylösalaisin, perkele).

Useasti kuulee sanottavan että on typerää tehdä kasvisaterioista sellaisia että ne jäljittelevät liharuokia. Itse en koe että tässä olisi mitään kaksinaismoralismia. Voihan sitä pitää tietyntyyppisistä mauista ja tekstuureista, muistuttivat ne sitten mitä tahansa. Pointti lienee kuitenkin että mitä ruokaan on laitettu, ja millainen valmistuprosessi on ollut, ja näiden asioiden takanaseisominen. Siis, mikä aterian eettinen ja kulutuksellinen alkuperä on. Itsellä ei ainakaan, oli aterian nimi tai näköisyys mitä tahansa, sen seurauksena tule hinkua syödä lihaa tai kannattaa siihen liittyvää teollisuutta. Ymmärrän kyllä että joillekin ihmisille, varsinkin jos on sekasyöjä, tällainen sopan hämmennys voi tehdä eettiset valinnat vaikeammiksi. Siten ehkä annokset voisi ainakin nimetä fiksummin kuin käyttää eläinperäisiä termejä. Silloin kasvisannokset seisoivat enemmän omillaan, eikä niitä tarvitsisi verrata liharuokiin, ja siihen, kuinka lähelle niitä ne kokemuksena ja jäljitelminä pääsevät.

Pääsinpä tapahtuma-kuolleessa viikonlopussani sentään PlayStationVR:n kyytiin paikallisessa ostoskeskuksessa! EVE Valkyrie ei lyhyellä sessiolla täysin vakuuttanut, ja Vive pysynee omalla suosikkilistalla ykkösenä.

Kuollut aika on tärkeää. Antaa kontrastin aktiivisuudelle ja sen mielekkyydelle, ja ylipäätään näkemystä siihen mihin ne minuuttinsa haluaa tunkea ennen kuin kylmänkankeus lopullisesti laskeutuu. Tästä kirjoituksesta voi saada aika ristiriitaisen kuvan kun useasti höpötettyä että leppoistaminen, kiireettömyys ja suorituskeskeisyyden unohtaminen ovat omassa arvomaailmassa korkealla. Ja nyt tuli sössötettyä lähinnä ajan käytön merkityksellisyydesta ja tehostamisesta. Mutta ei ristiriita kovin suuri ole. Ajalla tässä elämässä kuitenkin pelataan, kyse on vain siitä mihin omat pelimerkkinsä laittaa. Nappeja ei tarvitse olla paljon, mutta käytön kohteet on järkevä asettaa oman sielumaisemansa mukaan. Se ettei ole tehoajattelussa mukana ei kuitenkaan tarkoita että olisi automaattisesti toimeton, tai että se olisi tavoiteltavaa. Osmo-setä on kirjoitellut aiheesta paljon ja hienosti, joten säästän maailmaa enempää vääristelemättä hienoja ajatuksia ja linkkaan lopetuksesi tähän. Ah, pitäisi varmaan lukea sedän kirja aiheesta (Vauraus ja Aika).

2016.09.11 - telttani on kotini

Siinä on talsaaja löytänyt palan paratiisia selkänsä alle. Kelpaa makoilla. Tätä kirjoittaessa ja kuvaa ruudulta mulkoillessa kateus iskee mokomaa löhööjää kohtaan!

Retkeily on kivaa. Ja telttailu vielä enemmän. Nykyihmisen päiväjärjestys jossa vietetään suurin osa ajasta betonineliön sisällä ei ole vielä evolutiivisessa mielessä löytänyt mutkikasta tietänsä neliraajaisen selkärankaan. Ainakaan tämän. Fiilis, kun on päivän talssinut luonnon keskellä mukavassa seurassa, nauttinut ateriansa raikkaassa ilmassa puron liplattaessa siinä vieressä, ja sitten saanut vielä leirin kasaan ja kylläisenä kömpinyt pussin sisään, on mahtava.

Olisi löytynyt observatoria ja kaikki tämänkertaiselta retkeilyalueelta! Hyvä syy mennä toisenkin kerran alueelle, sen verta paljon jäi näkemättä.

Lähdin suomalaisen ilmastotutkijakaverin kanssa lauantaiaamuna kohti Mont Meganticia. Avikselta halvin ja pienin kärry alle, joka tyypillisesti muuttui hakiessa taikasauvaa heilauttamatta maasturiksi kun pieniä autoja ei ollutkaan tarjolla. Halpamaista toimintaa vuokraamolta, ja kuluttajalle kallista, koska maasturille ei ollut tarvetta ja toki se kuluttaa enemmän. Kuinka vaikeaa on pitää inventaario kunnossa varausta tehdessä ja kärry tallessa sen varsinaiselle varaajalle? Lienee ei tarkoituskaan jotta saadaan maksimimäärä asiakkaita ja taaloja tilille.

Ylimitoitettu menopeli. Kaksi jannua, pieni määrä kamaa ja moitteettomat asfalttitiet.

Pisteenä laihan vokaalin päälle palauttessa ilmeni että alkuperäisen pienen auton varauksen rajoittamaton kilometrimäärä ei maasturin kohdalla ollutkaan voimassa, vaikka sopimuksen ja ehtojen piti olla samat. Sai vängätä 15 dollarin lisämaksusta, joka lopulta pieneni 2 dollariin jota ei enää suostuttu hyvittämään. Pistänpä siis lopputulemana nootin mustaan pieneen kirjaani enkä enää asioi Aviksen kanssa. Jos bisnesmalli on että “hei comeon, se on vaan 2 dollaria, mitä sä niuhotat”, ja tuota fraasia röyhkeästi hierottiin naamaan vaikka pulju ei itse sitten seiso sanomisen takana, saati kunnioita ihan kirjallista sopimusta, niin saisi upota meren mutaan meikäläisen puolesta.

Tämän kaverin seuraksi koko paska autovuokraamo, ainakin jos Kurnu mudan seassa majailee. Luonnontietämykseni on hävettävän huonoa! Hävettä myös Kurnun kohtelu: ensin miltei astutaan päälle yön pimeydessä, sitten sokaistaan salamalla.

Miltei kuusi kuukautta on tullut nyt Kanadassa oltua, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun auton ratissa. Ennen tielle uskaltautumista vilkuilin lävitse tiesäännöt ja eritoten liikennemerkit, mutta puolen tunnin selailu ei hirveästi päähän jättänyt. Suurimpina eroina Suomeen mainittakoon että tasa-arvoisissa risteyksissä ensiksi paikalle tulleella on etuajo-oikeus, ja  taajamanopeus on 50, kun taas moottoritillä maksimit on 100. Lauantai-aamuna ei liikennettä kaupungissa juuri ollut, joten pois pääsi helposti ja sen jälkeen automaattivaihteista autoa ohjaamaan ei tarvinnutkaan kuin yhden käden ja kaksi aivosolua. Ne molemmat.

Montreal, paluumatkalta auton ikkunasta kuvattuna. Tulomatkalla oli sunnuntai-iltapäivän ratoksi ruuhkaa, kuten tavallista. Ehkä puoli tuntia lisää matka-aikaa. Sanottava on että täällä on huonokuntoiset tiet ja eniten tietöitä mitä on isoista kaupungeista maailmalla tullut havaittua. Legendan mukaan johtuu paikan asfalttimafiasta.

Teimme kaksi helppoa kävelyä ja keskityttiinkin toverin kanssa puhtaasti rentouteen ja jutusteluun, mikä sopi meikäläisen laiskalle hipiälle kuin nenänreikä toisen viereen. Viime aikoina on tullut liiankin kanssa oltua liikenteessä ja kun taas lyhennettyyn viikkoon runnoi normaalit 40 juoksukilometriä, oli lähtökohtaisesti väsynyt fiilis. Rentous ja kiireettömyys puskivat väsymyksen onneksi nopeasti pois. Päästiin tien päälle noin puoli yhdeksän, ajomatka kesti kaksi ja puoli tuntia, ja ensimmäiselle happihyppelylle startattiin noin kahdentoista aikoihin.

Lauantain kävely. Lyhyt, helppo ja hidas. Just semmonen mikä pitääkin! Ainakin tähän väliin. Hui kauhea, vanhahan tässä on jo. Garminin webbisivustokin ilmoittaa nykyään metaboliseksi iäksi 21, kun vielä vuosi takaperin se oli 18.

On varsin kivaa kun retkeilykumppanin kanssa jakaa ateriavastuut. Jos hoitaisi vain omat pöperönsä, tulisi otettua samaa kuin aina ennenkin ja sosiaalinen ulottuvuus kärsisi myös ruokailuhetkissä. Sama kuin päivälliskutsuissa ja ulkona syömisessä ystävien kanssa, ruoan äärelle kerääntyminen, sen parissa puuhastelu yhdessä ja uusiin juttuihin toisten opastuksella tutustuminen ovat varsin mieluisaa puuhaa. Myönnetään, syötävää oli ylimitoitetusti varsin kun energiaa ei hirveästi poltettu, mutta kun puolet appeesta säilytettiin autossa, ei siitä ylimääräistä vaivaa koitunut.

Meikäläisen loihtima aamupala, hummusta lukuunottamatta. Teltassa kun ei sateeseen kehdannut mennä. Oli yllättävän toimiva vaikkakin yksinkertainen!

Leiripaikka oli outo. Rento tahti sai aikaan sen että sitä kohti lähdettiin seitsemän aikaan autolta ja ennen perillä saapumista oli jo säkkipimeää. Pieni hätä hiipi kalsareihin kun kilometrin kumpuileva metsäpolku tuntui vähintään kolmelta ja luuloharhainen tuomitsi tilanteen eksymiseksi. Sieltä se tyhjä leirintäalue lopulta löytyi, mutta varsin kummallinen sellainen silmien eteen leviyttäytyi. Teltta olisi pitänyt pistää puulavan päälle.

Tähän päälle ei viitsinyt pimeässä mitään ruveta virittelemään. Telttaa ei olisi saanut kuin kahelta sivuilta naruilla kiinni, eikä pohjaa/reunaa ollenkaan.

Jälkeenpäin kuuli että puiston infosta olisi pitänyt osata pyytää erillisiä koukkuja lainaan jolla teltan siihen olisi järkevästi saanut. Tuulioloista tietämättöminä pelasimme varman päälle ja pistimme teltan kuitenkin nurtsille. Yön sade lievässä alamäessä kasteli makuualustojen pohjia ja reppuja, mutta parempi niin kuin jännäillä lähteekö teltta lentoon hirmutuulessa. Toinen pieni ihmetyksen aihe oli sinänsä hieno ulkohuusi. Käsidesiä ja paperia löytyi mutta puuhaketta ei. Toki ensin mainittuja arvostaa enemmän mutta nenä oli paikoitellen toista mieltä.

Hei, kamerassa voi muuttaa valotusaikaa! Hurjaa.

Sade on kiva juttu kun kuuntelee sen ropinaa kuivan ja lämpöisän teltan uumenista. Tällä kertaa se yltyi tosin paikoittain niin lujaksi, että haittasi nukkumista. Nostalgista yhtä kaikki. Kivaa veden hakkaamista ikkunaan on kaupungissakin diggailla, mutta metsän siimeksessä touhussa on vielä tunnelmaa kertaa kaksi. Astetta lähempänä elementtejä, ja auttaa arvostamaan perusasioita. Siinä kai yksi syy miks retkeily ja leireily on erityisen mukavaa ja palauttavaa. Fyysinen toiminta, ruokailu, paskalla käynti, lepo, ympäristön ja luonnon tarkkailu, sosiaalisuus. Niitä kun kaikkia pääsee tekemään niin että on osallisena eikä sivustakatsojana, ilman että tarvitsee olla pää koipien välissä sekamelskan keskellä tuntemattomia miellyttämässä, niin mitäpä sitä muuta elämältä tarvitseekaan.

Matkakumppanilla oli parempi kamera, ja enemmän tietotaitoa. Ja tarkkaavaisuutta. Löytyipä jonkinsortin toukkakin metsästä!

Retkeä edeltävä viikko oli turhan kiireinen ja omia periaatteita vastaan tuli tehtyä turhan tuntuista ylityötä useampanakin päivänä. Projekti on duunissa loppuvaiheissa, ja siten kruntsia ilmassa peliteollisuuden “perustyyliin”, ilman että sillä on edes selkeää tarkoitusta. Koska kuitenkin haluan tehdä hommi hyvin ja pitää tiimihenkeäkin yllä, tuli penkkiä kulutettua. Tyhmää sinänsä, koska kitarat jäi soittamatta, lukemiset lukematta, kosketinsointin pölyttymään ja vielä kaiken kukkuraksi puolihuolimattomasti yhden vaelluskaverin järjestämä kesänpäättäjäisillallinen väliin. Jälkimmäinen harmittaa vieläkin. Näitä tilaisuuksia ei useasti omalle kohdalle tule, ja kun edes kunnollista selitystä ohareille ei ole tarjota, tunnen itseni typerykseksi. Ylityö on ehkä maailman paskin syy millekkään.

Jos haluaa oikeata syytä myöhästelyllä löytää, on luonnonvoimat ja päälle kaatuilevat puut kaikki hyvää kamaa. Hurjaa!

Seuraava viikonloppu tulee kyllä pyhitettyä lorvailulle. Monet arkiset toimet ja käytännön asiat, puhumattakaan vanhasta kunnon tyhjäntoimituksesta ja pitkistä lukuhetkistä, on tullut laiminlyötyä. On edelleen huvittavaa huomata kuinka maailma on täynnä tehokkuusoppaita, itsensäparantamisneuvoja, ja kymmenen kohdan listoja siitä kuinka jokainen voi saavuttaa kaiken jos vain tsemppaa. Kun pysähtymällä arvostamaan kaikkea sitä mitä on jo, tässä ja nyt, ja ottamalla vauhtia ja koko sen tavoittelun pois, olisi onnellisempi ja rauhallisempi.

Kuunnellaan puron solinaa. Annetaan sen solista vaan. Ja kuunnellaan vaan.

Rauhaa, siis. Nainen, mies, koira ja betoniporsas, laakson kupeessa ja lipputangon nenässä. Rauhaa.

2016.09.02 - hei taas me friskoillaan

Mikä maa, mikä valuutta? Kuka tuolla purjeveneessä seilaa? Kuka sukeltaa pinnan alla? Mitä mäen takaa löytyy? Kuka tietää vastaukset? Kuka kysyy tyhmiä? Kuka kuka kuka!

Siitä otetaan mistä saadaan ja luodaan siitä mitä kouriin tarttuu pieniä todellisuuksia. Miksi? Koska suuremmat sellaiset ovat varsin hankalia. Elämän valmiiksi tarjotussa sekatavarakaupassa vaatii päättäväisyyttä ensinnäkin analysoida sen sopan koostumus missä lilluu, puhumattakaan siitä että vielä tekisi johtopäätöksiä. Niillä kun on tapana sulkea mahdollisuuksien avaruudesta madonreikiä, tunkkaisia mutta kivan tuttuja polkuja joita on kiva tallata ja pitää avoinna. Mistä moinen arkinen filosofiointi?

Hei taas me lennetään. Montréal–Pierre Elliott Trudeau International Airport.

No, monesti tulee urputettua siitä että matkustelu yli maiden ja mantujen lyhyeksi aikaa niin että perseen kuluttaminen penkissä muodostuu leijonanosaksi, on typerää ja tuhlaavaa. Siltikin tätä tunnustusta kirjoitan lentokoneessa kun se hiljalleen valuu Pohjois-Ameriikan mantereen yli Kalifornian San Franciscosta kohti Quebecin Montrealia.

Frisco by night. On se iso, vilkas ja valosaasteinen. Liiankin kanssa. Kuusi tuntia koneessa, kumma kyllä, ei tuntunut juuri missään.

SF oli kylmä. Sisään perjantai-iltana, kaksi kokonaista päivää siellä ja maanantai-aamuna ulos. Hätäisin pikapiipahdus näillä kilometrimäärillä mitä on kuunaan tullut tehtyä. Hitaalle mielelle liian hätäinen, tuntuu ettei paikasta paljoa tarttunut. Kaupunkijolkottelu ja lyhyt aika paikan päällä tekivät tehtävänsä ja tuntuu että yhteensä 12 tuntia lentokoneessa ja neljä tuntia kentille kyseenalaistavat järkevyyttä. Ei sitä aina fiksu toki jaksa olla.

Maailman kuuluisin silta, lienee. Kivempi katsella kuin tallustella, sillä turistejahan se on täynnä ja autoliikenne kova.

Päällimmäiseksi jäi mieleen sään kontrasti Montrealiin. Lauantai oli sumuinen ja viisitoista astetta, sunnuntai aurinkoinen mutta paikoitellen samoissa lämpötiloissa. Välillä, varsinkin kävellessä Golden Gaten yli Sausaliton pieneen turistikylään, tuli kuuma kun lämpötila nousi kahteenkymmeneenviiteen ja aurinko porotti. Mikroilmastot.

Toinen kuuluisa rakennelma, Bay Bridge. Vie Oaklandiin jossa tuli pidettyä majaa kolme yötä.

Shortseilla ja teepaidalla olin liikenteessä, reppuun tungettuna tekninen sadeasu ja kerrastopaita. Riittävä varustus vaatteiden puolesta, vaikka reppu turhan täynnä olikin. Muuta tilpehööriä oli liikaa kuten ulkoinen patteri, eikä tätä tietokonettakaan olisi tarvinnut. Ihmetyttää miten viime reissu tähän kaupunkiin vuonna 2008 kaukaa Suomesta asti tuli tehtyä saman repun kanssa ilman muuta matkatavaraa, kun tuolloin matkalla oli mittaa kuukausi ja kohteina lisäksi New York ja Meksiko.

Maailman suurin Chinatown Kiinan ulkopuolella, väittävät. Olihan se ison oloinen, ja onneksi sunnuntain ratoksi varsin tyhjä.

Turbulenssia. Hieman muistutusta siitä että miten ja missä sitä tässä ollaan menossa. Lentäminen on edelleen aika tajunnanräjäyttävä juttu jos sitä hetkeksi pysähtyy miettimään. Käsittämätöntä on myös kuinka arkipäiväisesti siihen nykyään suhtaudutaan. Ei sinänsä että maailman resurssit kestäisivät mitään lentämistä, mutta olisi se edes hyvä jos jokaiselle maailman asukkaalle määrättäisiin siirtämätön lukumäärä lentokilometrejä joita saa käyttää elämänsä aikana.

Ah, miten ihanan vastuullinen asenne välittyy tästäkin kyltistä. Jes, maailma pelastuu, reiluus voittaa ja kaikki on hyvin.

Vaikka väitän etten ole monen muun nykyajan himohiihtäjän tavoin näitä metallituubeja kansoittanut hiki hatussa, on sitä silti tullut lennettyä törkeästi yli periaatteidensa. Kuinka monituhatkertaisesti lennetyt kilometrit ylittävät esimerkiksi elämän aikana kerätyt juoksukilometrit? Voisi laskea huviksensa ja katsoa joskos saisi muutettua tilannetta edes promillen parempaan suuntaan.

Reitti joka tuli käveltyä lauantaina. Kilometri alusta ja toinen lopusta tuosta puuttuu. Varsin riittävästi kaupunkia yhdeksi päiväksi. Toinen päivä vähintään olisi pitänyt olla rakennuksissa vierailulle, nyt sitä ei vessataukoja lukuunottamatta tehnyt lainkaan.

San Francisco vaikuttaa edelleen hienolta paikalta. Paljon nähtävää ja vaihtelua. Leppoisa ilmapiiri ja monikulttuurillista menoa. Meren läheisyys ja kumpuileva maasto. Maanantain Labor Day ja sunnuntain yleinen raikeus antoivat kyllä keskustasta väärän ja petollisen kuvan kun se humisi tyhjyyttään. Oli miellyttävää kävellä ja katsella verrattaen autioita katuja. Varsinkin hienostoalueiden, kuten Russian Hillin, loistolukaalit mahtavilla näkymillään saivat kateuden kurkistamaan sielun syrjästä.

Danielle Steelen 55-huoneen palatsi hulppealla paikalla. Stadin korkeimmalla kohdalla, puisto toisella puolella, näkymät lahdelle toisella. Yhtään kirjaa en ole lukenut. Mahtaa olla timanttista tavaraa kuin näin leivillä on lyönyt, eh.

Ihmetystä herätti jälleen paikan mäkisyys. Autot monesti on parkkeerattu niin kallelleen että luulisi sillä olevan niiden kuntoon ja kestävyyteen paljonkin vaikutusta. Keskikaupungilla asuminen ei olisi kyllä lenkkeilijän mieleen. Sen lisäksi että ylipäätään kaupungin kuin kaupungin josta ei ole välitöntä pääsyä isompaan puistoon tai luonnon sekaan, niin Friscossa teiden kaltevuudet tekisivät järkevästä juoksemisesta mahdotonta.

Akselit kovilla. Voi ovatko? Autoinsinööri lienee tietää. Tavallinen näky kaupungilla, ei edes kaltevimmasta päästä.

Oli hauskaa kävellä Golden Gate päästä päähän. Loppujen lopuksi se ei ole pitkä matka (2.7 km) mutta kaukaa näyttää majesteettiselta ja suureltakin ponnistukselta. Ja osin turhalta. Toisella puollella ei näytä olevan mitään ja koko häkkyrä on muutenkin kaupungin laidassa kuin viestittääkseen että katsele kaukaa kaunista mutta älä turhaan tänne tule. Kaukaa tiirailtuna silta näyttää rauhalliselta ja tyhjältä, mutta kun paikan päälle pääsee illuusio rikkoutuu. Liikenne on runsasta, niin autojen, pyöräilijöiden kuin turistilaumojenkin toimesta. Ei sopivaa lenkkeilymaastoa alkuunkaan, vaikka jotkut sankarit sitäkin toimintoa siellä harjoittivat.

Vaikka ikoninen rakennelma onkin, ei ole meikäläisen suosikki tämä silta. Lenkkeillä sillä ei viitsisi, melun ja ruuhkan takia.

Tuli ensimmäistä kertaa ikinä käytettyä Uberia ja Lyftia. Toimii ihan järjettömän hyvin. Tilaaminen oli vaivatonta ja vastauksen sai minuutissa parissa, ja kun maksut menee suoraan profiiliin kiinnitetyltä luottokortilta, ei ole mitään sähläämistä normaalien taksien tapaan. Ainakin San Franissa kuskit olivat mukavia, tunsivat paikat ja mitään ongelmaa yhteensä viidellä matkalla ei ollut. Homma toimi niin hyvin että tuntui että on oma auto ja kuski käytössä, joka vaanii kulman takana valmiina vastaamaan kutsuun, ilman mitään maksamisien aiheuttamia hidastuksia, parkkipaikkojen etsimisiä tai määränpäiden ihmettelemisiä.

On varsin kiva kun voi keskittyä mestojen katseluun ja hengailuun eikä tarvitse niin vängätä kuljetuksien ja siirtymien kanssa. Täältäkään ei parkkipaikkaa hevillä eikä klassisellakaan löytyisi.

Kaipa Uber toimii Montrealissakin yhtä hyvin, suurkaupunki kun tuokin on. Vaan kun ei ole paljoa kilometrejä Montrealissa tarvinnut taittaa, ei tuota ole huomannut yhtään katukuvassa. Ja ehkei sitä keskellä kaupunkia muutenkaan niin huomaa, kun auton käyttöä kaikki järkevät ihmiset välttävät.

Kokemuksien arkkuun pikavisiitti turisti-boxcarissa mäkeä ylös. Olisi pitänyt maksaa 7 dollaria mutta kaksi pysäkin väliä sai vain hyppäämään sniikkaamalla ulos. Miehen ilme kertoo kokemuksesta kaiken oleellisen.

Hassu kyllä toi Friscon ilmasto. Tuntui Montrealin jälkeen kylmältä ja tuuliselta. Kultaisen kaupungin viitta sopii nakutetusti harteille kun kuivuus tekee paikasta haalean ja kimmeltelevän. Vastakohta Montrealille joka on vihreä ja kesähelteestä huolimatta raikkaan oloinen. Nämä ajatukset tulevat mieleeni kun tuijotan Montrealia lentokoneen kaartaessa sen yllä. Näyttää oikeastaan aika nastalta, avaralta ja vihreältä. Isolta muttei liian valtavalta, ei liikaa betonia eikä valtateitä. Friscon hohtoa himmensi kyllä amerikkalainen autokaupunkimaisuus, vaikkei se varmasti pahimmasta päästä olekaan. Keski- ja Pohjois-Euroopan stadeista jäädään silti kauas. Bay Area Rapid Transport (BART) tuntuu toimivan hyvin mutta on ruuhka-aikaan armottoman tukossa eikä vuorovälikään, puhumattakaan linjaston kattavuudesta, päätä huimaa.

Junaa odottamassa. Vai onko tämä nyt metro. Yhtäkaikki, jännästi kapine pysähtyy tarkasti merkityille paikoille niin että ovet ovat linjassa opasteiden kanssa. Niille muodostuu jono hyvissä ajoin kun jengi haluaa istumapaikoille.

Mäet ja pyöräteiden puute rajoittanevat myös kunnollista pyörän käyttöä liikkumisessa, vaikka jonkinlainen kaupunkipyöräverkosto löytyykin. Ei pyöräilijöitä paljoa näkynyt.

Autoa on vaan ei yhtäkään pyöräilijää. Hommalle pyhitettyjä kaistojakaan ei juuri näkynyt, ja kuulemma autoilijat eivät hirveästi diggaile kaksipyöräisiä.

Toisin kuin ensimmäisen kerran Friscossa käydessäni vuonna 2008, tällä kertaa löysi tiensä kauppoihin joista sai ihan oikeaa ruokaa. Whole Foods ketjumaisuudestaan, kovista hinnoistaan ja muutenkin pahasta maineestaan huolimatta piti sisällään kattavan valikoiman vege-sapuskaa. Löytyi kunnon hevi-osasto ja ylitseampuva valikoima hippikamaa ja vaihtoehtotuotteita.

Oaklandin Whole Foods piti sisällään kattavimman valikoiman vegejätskejä mitä on tullut kuunaan nähtyä. Viideltä eri valmistajalta. Jopa kolme neljästä mahdollisesta Ben&Jerryn vegeilystä löytyi hyllystä. En muista mikä tötsä niiltä tuli imailtua, mutta tähän mennessä parasta vegejätskiä kyllä se oli.

Oaklandissa tuli käytyä lauantaiaamuna myös ns. "farmers marketilla", jossa joka toisella kojulla oli maistiaisia tarjolla. Sikamainen kaveri voisi vetää helposti hedelmäpitoisen aamiaisen vain kävelemällä paikan pari kertaa ympäri.

Farmers Marketilla. Paljon tuli pöpötettyä maistiaisia. Hinnatkin olivat ihan kohillaan, mikä oli yllätys. On ollut käsitys että kaikki terveellinen Jenkeissä olisi törkeän kallista, mutta aika Kanadan/Euroopan hinnoissa mennään.

Siinäpä se koko matka. Ihan oikeasti, muuta ei juuri mahtunut. Lentokenttätoimet menivät jouhevasti, mitä nyt bussi Montrealin keskustasta kentälle kesti ikuisuuden ruuhkassa ja pelkäsi jo että myöhästyy. Näin pikaisen matkan perusteella ei voi sanoa kuinka kultainen kaupunki San Francisco on oikeasti. Vuonna 2008 paikasti jäi ylitsevuotavaisen nasta kuva, mutta silloin se oli kyllästetty Game Developers Conference - osallistumisella, ja koko osuus isommasta matkasta New Yorkeineen ja Cozumelin sukelluksineen aiheutti fiilareitten sekoittumista, asiat, ihmiset ja paikat menettivät merkitystään yksittäisinä asioina. Nyt ei tullut vierailtua yöpymismestaa lukuunottamatta ollenkaan sisätiloissa, eikä juuri vuorovaikutettua ihmisten kanssa. Se vähä aika mitä oli, oli pelkkää sitä itseään. Ei pettynyt ole, mutta hiukan romanttisuus karisi.

Näkymää kadulta jossa yöpymismesta Oaklandissa sijaitsi.

Lisäksi on virheellistä tuomita mitään aluetta sen isoimman kaupungin mukaan, varsinkin jos ympäristöstä löytyy siistejä mestoja joita olisi hauska koluta. Kaliforniassa niitä piisaa, eikä tällä kertaa päässyt kaupungista ulos. Ei ollut toki tarkoituskaan. Mutta seuraavat tarkoitukset haetaan kyllä enemmän ajan kanssa. Tälle matkalle tuli lähdettyä kun lomaa tälle vuodelle joulua lukuunottamatta ei saa.

Tämän lähemmäksi ei hippimeininkiä matkalla päässyt. Sääli. Jäänyt kuitenkin poppiskulttuurista semmoinen kuva että sitä pitäisi löytyä kaikesta juppiudesta huolimatta.

Sen voi sanoa että vaikka San Francisco Jenkeissä olisikin suvaitsevaisuuden mekka, niin tällä kokemisella Montreal tuntuu kansainvälisemmältä ja kulttuurillisesti monipuolisemmalta. SF on hyvin amerikkalainen, ja siten tietyllä tapaa monoliittinen. Ei se paha asia sinällään ole, ja varmasti etsivä löytää mitä tahansa kun ajan kanssa koluaa. Etsivä voi löytää myös kodin sieltä missä se periaatteessa oli jo.

Tämä se kaikkien lopullinen koti kuitenkin on, joten mitä sitä turhaa jännittää! Mountain View Cemetery. Aika harvassa kivet täällä. Ehkä amerikkalaiset ovatkin järkiporukkaa ja krematoivat itsensä suurissa joukoin?

Kun katson Montrealia lentokoneen ikkunasta, tuntuu että on kotimatkalla. Asiat ovat tässä stadissa tutumpia kuin siellä missä kävi matkalla, on rutiini johon palata. Se merkitsee paljon. Matkustelu on siinä mielessä terapeuttista että se auttaa hahmottamaan mitä ja missä koti, tai pikemminkin elämä, sijaitsee. Sitä on hyvä pohtia välillä, ja myös haastaa teoilla. Kun tähän mennessä on pysynyt suht vakaasti pelkästään Montrealissa lähiseutujen täsmäiskuja lukuunottamatta, ei ole oikein saanut suhteutettua tätä paikkaa. Onko tämä koti? Vain välitaival? Mikä täällä on hyvää? Mikä huonoa? On tärkeä hypätä pallon kuoren ulkopuolelle, että tajuaa että totta tosiaan, pallohan se oli eikä koko ympäröivä taivas.

Loppukoon tämä teksti siihen mistä alkoikin, vähän sumeampana vain. Kuka tästä elämästä mitään selvää ottaa, kehäpäätelmää.

Ja nyt kohti taivaanrantaa. Ajan riittävyys on kääntäen verrannollinen tekemisen määrään. Juuri nyt jälkimmäinen suure pullistelee olemattomia muskeleitaan.

2016.08.28 - elämä on tylsä retki?

Suuntia on vain yksi? Tekeekö se jutuista vähemmän mielenkiintoisia? Todellista valinnanvapautta ei ole? Löytyykö vastaus Ameriikasta?

Hahaa!

Sainpas sinut lukemaan. Ja ne kaksi muutakin tyyppiä. Turhan raflaava otsikko. Valehtelin! Eihän elämä mikään retki ole. Se on matka, jolla ei varsinaisesti ole alkua eikä loppua. Retki kun viittaa voimakkaammin johonkin joka alkaa ja loppuu ja palaat normaalitilaan vielä jotain muutakin kokemaan. Ja toisaalta itsehän sitä päättää onko niin terävä että haavoja tulee askel askeleen jälkeen vaiko tylsyydestä kuhmuja kallo täyteen.

Kokeva minä ja muistava minä, ainakin kun tätä kuvaa katsoo, ovat ristiriidassa. Päinvastoin kun yleensä, tässä kuvassa maisemat näyttävät paljon kivemmilta kuin paikan päällä. Johtuu osaksi siitä että kuvasta on rajattu ihmiset pois ja audioraita puuttuu, mikä pistää muistavan minän assosioimaan tähän enemmän rauhaa kun todellisuudessa oli. No okei, valehtelin taas, onhan tuossa kaksi ihmistä ja joku sen kaltainen keskellä, mutta 100 muuta tuli jätettyä pois.

Yhtä kaikki, tämän turhanpäiväisen saivartelun sai aikaan lauantaina tehty tylsähkö retki Vermontiin, Jenkkeihin. Kohteena oli matala nyppylän huippu, Camel’s Hump. Sinne suunnattiin Meetup-seurueen ja kahden auton voimin. Miltei jäi tekemättä, ja parempi olisi niin ollutkin. Kun en varmistanut autokyytiä heti viikon alusta vaikka ilmoittauduinkin ensimmäisten joukossa, perjantaina näytti että jäisin Montrealiin.

Muutamat hetket ja maisemat olivat retkellä mannaa, mutta kokonaisuus oli tylsä ja mieli vetelä.

Tapaamiset toimivat niin että pitää silti itse ottaa yhteys autollisiin retkeilijöihin ja siten varmistaa ruhonsa kuljetus tapahtumapaikalle. Kaikki paikat olivat jo menneet kun keskiviikkona aktivoiduin, ja vasta perjantai-iltana peruutuksen myötä mahtui toiseen autoon. Olin jo valmistautunut jäämään kotiin ja lorvinta tuntui mukavalta vaihtoehdolta. Tällaisissa asioissa ei tästä maan tallaajasta dynaamisuutta hirveästi löydy. Jos on ehtinyt asennoitumaan tiettyyn asiantilaan, muutos toiseen suuntaan aiheuttaa yleensä enemmän mieleen pahaa kuin hyvää hyytelöä. Kalkkiutumisen merkki, selkeästi. Tosin näin oma luonne on aina palloa pelannut.

Itse Kamelin Kyttyrä. Näki pitkälle kuinka sen laki kuhisi ihmisiä. Erämaafiilis kaukana.

Retki oli paperilla helppo. Väitetyt 9 kilometriä muuttuivat kyllä kahdeksitoista, mutta ei sekään ole paljoa. Eikä 700 metriä nousua ole paha myöskään. Huonot yöunet ja hidas kävelytahti saivat kuitenkin aikaan sen että sekin vähä tuntui loppua kohden pitkältä. Joko on niin että urheilullisempi suoritus sopii minulle paremmin aikaisemmista pohdinnoista huolimatta, ainakin tällaisessa viitekehyksessä, tai sitten yksinkertaisesti monet nokankoputukset yhdessä tekivät kokonaisuudesta epäonnistuneen.

Kaikesta valituksesta huolimatta mieli pääsee kuitenkin virkistäytymään, ainakin hetkittäin, kun maisemat osuvat kohdilleen ja ympäröivä hälinä edes hetkeksi katoaa.

Aikaisemmin näillä retkillä tuo ei ole liiaksi haitannut kun kunnon puskeminen pitää vireystilan yllä. Nyt fyysinen virkistäytyminen jäi. Ei löytynyt hyvää juttuseuraa, Ranskaa kun taas autuaasti puhuttiin. Unen puute teki ruumiista vetelän. Liika syöminen velloi mahassa ja retken lounastauollakin tuli mutustettua koko retkiastia tyhjäksi vaikkei ollut edes nälkä. Yllätyksellisesti väki vielä pysähtyi paluumatkalla ravintolaan vaikkei siitä ollut missään vaiheessa puhetta, joka viivästytti kotiin paluuta niin että oltiin vasta illan suussa. Alunperin oletin olevani kotona jo joskus kolmen neljän aikaan. Elämä ei ole tylsä retki. Se on valitusvirsi. Hoi-hoi!

Lounastauko huipulla. Ravintolasta ei meinannut löytyä tilaa. Tässä näkyy ehkä hikiseen viidennes huippua kansoittaneesta massasta.

Mitä muuta pahaa sanottavaa saisi aikaiseksi retkestä? Ainakin tämän: vaelluksella oli väkeä ennätysmäärät. Sää oli loistava ja reittiä mainostetaan luonnonpuiston suosituimmaksi. Tämän korkuisia huippuja Vermontin osavaltiossa ei ole kovin montaa, toisin kuin aikaisemmin kohteena olleessa Adirondackissa New Yorkissa. Siellä oli myös sallittua pitää koiraa mukana, ja se näkyi. Nelijalkaisia oli mukana miltei joka toisella vastaan tulijalla. Ei voi sanoa että teki retkestä yhtään miellyttävämpää. Sai entistä kaupunkimaisemman ja viihteellisemmän fiiliksen aikaan koko kuvioon. Eivät koirat ongelmia aiheuttaneet, mutta eivätpä ne oikein luontoon kuulu nykymuodossaan. Sähläävät siellä isäntiensä kanssa eivätkä oikein tiedä miten päin olla kapeilla poluilla joilta ei saisi poiketa metsän tai kaltsin puolelle.

Kun poikkesi vaelluksen pääreitiltä, pääsi ihastelemaan toisen maailmansodan aikaisen B-24J - pommikoneen siipeä. 1944 mokoma oli harjoitusmielessä lentänyt vuoren kylkeen kun kylmyyden takia miehistö halusi lentää matalemmalla. 

Montreal on jäänyt kyllä hiukan etäiseksi, se on myönnettävä. Viikolla ei paljoa ehdi kierrellä ja viikonloput ovat menneet pääsääntöisesti muualla retkeillessä. Lisäksi kieli on kuin muuri, joten todetaan itsestäänselvyys muiden juttujen puutteessa ja todetaan ettei tule sekään sanonta tyhjästä. Ensi kuussa alkaisi työpaikan järkkäämänä kielikurssit jos itsensä sellaiselle tunkee, mutta tähän hätään tuntuu hiukan väkisin vääntämiseltä sellaiselle mennä kun motivaatio oppimiselle on alamaissa. Lisäksi ilmoittautumista ei ole tehty kovin mutkattomaksi. Joutuu täyttämään kaavakkeita ja tekemään alustavia niin kirjallisia- kuin kuuntelukokeitakin, vaikkei osaa kieltä yhtään. “No ne nyt on kuitenkin tehtävä kun systeemi vaatii”. Just. Kyllähän sitä ilman paikallista kieltäkin pärjää. Vaellusretkeä veti tänne 20 vuotta sitten muuttanut jugoslavialainen mies. Sitä gubbea ei haitannut jos muut puhuivat ranskaan, ryhtyi iloisesti sönkkäämään englantia väliin turhia kyselemättä ja aktiivisuudella tunki keskusteluun mukaan. Omat olkapäät eivät ole ihan yhtä leveät. Voisi ehkä hiukan hankkia niille kokoa.

Vaellusretken jälkeen pysähdyttiin Richmondissa syömässä. Itse en syönyt mitään ja yllätysstopin epämieluisuus teki minusta muutenkin antisosiaalisen mörrikän. Ei näin, negistely ruokkii itseään ja siinä jää kaikinpuolin nälkäiseksi. Sivuhuomiona: Vermont on kuulemma Ben&Jerryn kotipaikka. Olisi voinut koittaa etsiä joskos olisi saanut heidän vegejäätelöitään käsiinsä mutta ehkä ensi kerralla.

Vaan toistaiseksi on tyydyttävä kohauttamaan niitä olkapäitä kun miettii mitä muuta menneellä viikolla tapahtui. Kohokohta oli että sai vihdoin pelattua laina-konsolilla Super Mario 3D Worldin lävitse. Mukava peli mutta jää kauaksi Galaxyista. Lienee puhkeisi kauniimpaan kukkaan moninpelinä, jota pelissä hierotaan naamaan useaan otteeseen. Oma pelaaminen pitäisi viedä sosiaalisempaan suuntaan. Se on kuitenkin tänä päivänä jos koskaan se juttu, ja voisi potkia erakkoa minussa munille mukavasti kihelmöivällä tavalla. Auts. Tuo kielikuva meni jo sille osastolle että oikeasti kaunokirjallisuuden makutuomari ottaa lukua lattialla. Lopetetaan tähän ja katsotaan jos ensi viikonlopun San Franciscon matka toisi pöytään maukkaampia juttuja!

Klik! Kamera taskuun, katse eteenpäin ja rinnetta alas kohti uusia seikkailuja. Nämä Pohjoiset Ameriikan maisemat tuntuvat jo osin nähdyiltä. On kiva lähteä seuraavaksi vähän etelämmäksi.