2016.07.24 - 42 tai 46, ei sillä niin väliä

Kaviota toisen eteen ja kintut toisille kaltseille, sano Erkki ja kaikki sen kaverit. Viisasta sakkia. Jos potuttaa niin pitää lähteä perunamaalta pois!

Elämä on liian lyhyt sille etteikö menisi suoraan asiaan. Toisaalta ilman tutkailuja ja maalailuja ja hullunkurisiakin pohdintoja on mahdoton tietää mitäkö se asia sitten edes olisi, jos ei tahdo tyytyä numeroon 46 tai 42 tai muihin valmiiksi pureksittuihin vaihtoehtoihin . Paradoksaalista vähän niinkuin kaikki jos asiaa tarkemmin tutkii. Jokaisen vastauksen takana on kysymys, ja useasti ne aina vastaavat ihan eri pohdintaan mikä alunpitäen ilmoille heitettiin. Eikä sitä useasti edes huomaa. Elämää se kaikki tämä, kato.

Jännää! Kuvassa työpaikan taukotilan ikkunasta käsin lähestyvä ukkosmyrsky. Yritti pommittaa raekeskityksellä pahan työpaikan matalaksi mutta offiisi-rakennus voitti matsin tällä kertaa.

Parasta mitä voi tehdä on pysyä vertauskuvallisesti liikkeessä ja antaa parhaansa mukaan tilaa ajatuksille ja kehittää niitä aktiivisesti siihen suuntaan mikä edes pintapuolisesti näyttää logiikan ja oman oikeustajun kättenpuristukselta. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Omien läskien liikkuvuudesta pidin huolta tällä viikolla normaaleilla neljälläkymmenellä juoksukilometrillä. Ovat ikävästi käyneet hitaammaksi tämän vuoden alkuun verrattuna. Huhtikuussa keskituntivauhdiksi tuli kellotettua kaikkien aikojen paras, 13.3 km/h, kun nyt menneellä viikolla lukema oli 12.8 km/h. Puoli kilometriä tunnissa on aika paljon. Vähän väsynyttä ollut tuo puuhastelu, siihen ei edelleenkään ole pistänyt suunnitelmallisuutta ja rytmitystä joka takaisi että lenkille lähtiessä olisi parhaat paukut käytössä ja ruutia perämoottorissa. Pitkästä aikaa sentään sai juostua Mount Royalin ylös ja alas ja kierrettyä siten 15 kilometriä yhteen sössöön. Jos tuota temppua ei tee heti maanantai-aamuna niin viikon mittaan kertyvä väsymys romuttaa aikeet tehdä sen kyllä minään muunakaan arkipäivänä.

Näkymää Dix Mountainilta (Adirondacks, NY) alespäin noin kilometrin korkeudelta, nousua jäljellä vielä muutamia satoja metriä kun tämä on räpsäisty. Komiatahan tämä!

Läskejä piti kurissa myös lauantaina päivävaellus, kun tein kolmannen retken Yhdysvaltain puolelle Meetup-ryhmän kanssa. Herääminen kello 5 ja ryhmän tapaaminen 6:30 tuntuivat aiempaa inhimillisemmältä kun reitti ja rutiini oli tuttu ja tiesi ettei kotiovelta tapaamispaikalle vie puolta tuntia enempää. Pitkästä aikaa oli kuitenkin perjantai-iltana uniongelmia ja kieriskeli sängyssä puolentoista tunnin verran. Syynä osin ärtymys se että edelleen kämppiksellä oli vanhemmat ja poikaystävä kylässä ja nämä viettivät pitkää iltaa viikon mittaan useasti perjantai mukaanlukein. Sen lisäksi asuintaloon saapui uuden kämppiksen kissa. Sunnuntai-aamuna keittiöön kömpiessa sai todeta että mokoma oli oksennellut lattialle. Ja kun ei sulkenut oman huoneen ovea vessassa käydessään, niin velikulta ryntäsi tietenkin heti sitä huonetta tutkimaan. Ärtymys ei tee meikäläisen mielenrauhalle yhtään hyvää, on vaikea karkoittaa ikäviä ajatuksia kun ne mieleen pääsevät pullahtamaan, oli kyse kuinka mitättömistä asioista sinänsä. Suuri syy vakavemmalla tarmolla pistää aikaa meditointiin. Kuuluisa metsä hukkuu liian helposti näkökentästä kun muutama lehti leijailee puun oksalta nenänvarren päälle aistimuksia häiritsemään.

Ihan näin jykevää seinämää ei pitänyt ryhtyä kiipeämään, mutta varovainen sai kyllä paikoitellen olla. Diggailen kiipeämisestä mutta nykyään tuntuu olevan myrkkyä tuo jaloille, tuppaavat kramppaamaan.

Päivävaellus oli paperilla haastavahko, koska se tuli tehtyä ryhmän kanssa joka tuppaa pitämään vaelluksia urheilusuorituksina joissa ei paljoa luontoa katsella. Pituutta luvattiin 22 kilometriä ja nousua 1000 metriä, ja koko päivälle sadetta ja ukkosta. Moiset ennustukset heittivät härkää sen omalla pyllyllä kun sää oli miltei koko ajan mainio ja vaeulluksen pituudeksi valahti 28 kilometriä vaikka harha-askelia ei otettukaan. Reitin profiili oli sillä tavalla mieluisa että pientä nousua oli alusta asti koko ajan eikä lopun rykäisy muodostunut kovin brutaaliksi. Vähän kiipeämään joutui mutta kuivalla kelillä se oli ihan nastaa. 

Sadepilvet tekivät kunniaa ja tulivat moikkaamaan vasta kun ryhmä oli vastaanottavaisimmillaan. Lounaan sai syödä huipulla ilman sadeasusteita mikä oli varsin mukavaa.

Näkymät huipulta olivat mitä mainioimmat ja sadepilvet olivat vasta kaukaisuudessa. Taivas repesi vasta kun tunninpituisen lounastauon jälkeen oli ehditty jo laskeutua pahin osuus. Täydellinen ajoitus. Siinä vaiheessa sade oli oikeastaan virkistävä elementti, vaikka mistään kevyestä ripottelusta ei ollut kyse, taivaankannen ukko pisti meille niskaan saavillisen jos toisenkin. Mutta kun palaa samaa reittiä maastossa jossa ei puiden siimeksessä juuri ole nähtävää, sellaisetkin virikkeet voivat olla nastoja. 

Tempo oli kyllä retkellä aika kova eikä siten itselle mieluisin tapa jolkkailla luonnossa. Aika hassua. Juostaan ylös ja alas, ja huipulla vedetään happea kanveissa. Missä välissä sitä tajuaa edes mitä ympärillä on?

Onnistumiseksi voi sanoa sitäkin että selvisin seitsemän tunnin happihyppelyn ilman jalkakramppeja. Juomarakkoon tungettu 1.5L gatoradea vedellä terästettynä, ja sen ahkera hörppäily sekä aamun muutamat ekstra-banaanit auttoivat vähintään psykologisesti. Askellukseenkin tuli kiinnitettyä huomiota, tuki käsillä jalkoja nousuissa ja muutenkin tapaili kiviä ja puunrunkoja aina mahdollisuuden tullen nousuja tehdessä jotta jalat pääsisivät helpommalla. Retken lopuksi tuli pulahdettua järvessäkin vaikken etukäteen ajatellut tätä kramppien pelossa tehdä. Kun tässä näitä sanoja raapustelen, tuntuvat jalat suhteellisen vetreiltä. Seuraavan viikon lenkeiltä voi odottaa ihan normaalia suoritusta.

Ei uutta auringon alla, ja vain vähän informaatiota kuunkaan alinen ilmatila enää tarjoaa. Sosiaalisuus on kiva juttu. Sain pyydettyä edellisenä viikonloppuna beachvolley-riennoista tapaamani suomalaisen vaellukselle mukaan ja oli vallan mukavaa jutustella suomeksi niitä ja näitä ja sorkkaeläimien päitä. Siihen malliin tuli leperreltyä että quebeciläinen tyttö, nähdäkseni huumorilla, kärkkäästi kommentoi että mitäs te siinä Suomea mongerratte. Minä moiseen vastaamaan, läpällä tietty kanssa, että hihhulihei, nyt maksetaan takaisin sitä että joutuu aina kuulemana kuinka jengi puhuu näilläkin retkillä äänekkäästi ranskaa josta ei ymmärrä muuta kuin että linnut ja muutkin siivekkäät juokset taivaalle karkuun kilometrien päästä. Kun juttua riittää, kilmetrit taipuvat ihan huomaamatta. Hyvässä ja pahassa. Väsymykseenkään ei kiinnitä huomiota, sitä ei omassa kokemusmaailmassa edes tule. Pakko se on tunnustaa, jos ei muulle niin itselle vähintään, että Suomi niin maana kuin kielenä on tärkeä juttu josta ei pääse mitenkään eroon. Vähintään itseilmaisun takia. Se on ainoa kieli joka sujuu niin hyvin että ajattelun ja kommunikaation välillä on riittävän vähän hitautta niin että tuntee pääsevänsä riittävän lähelle sitä mitä tavoittelee mongerruksissaan. Näin se vain on, vaikka ei tämän toki saa antaa itseään hidastaa tai rajoittaa muussakaan kanssakäymisessä.

Hei, peukku pystyyn! Kuitenkin onnistunein ja kivoin vaellusretki täällä toistaiseksi ni kai sitä voi örri vähän hymyilläkin.

Retkellä oli muutakin mukavaa väkeä. Olin vaihteeksi nuoren montrealilaisen jampan kyydittävänä jolla englanti oli vahvempi kuin ranska, koodinikkari ammatiltaan sekä muutenkin samoja arvoja kannattava kuin itse. Jutustelu automatkalla oli jouhevampaa kuin näillä retkillä tähän mennessä. Kilometrejä tuli nieltyä tässäkin huomaamatta. Jannu oli tehnyt Adirondackin 46:sta tähän mennessä 15, ja ajatteli viiden vuoden kuluessa hiljalleen tehdä kaikki. Ehkä häntäkin siis retkillä vielä näkee. Kuriositeettina tuli sattumalta tavattua hipahtava ryhmänjohtaja kaitsittavineen vuorelta laskeutuessa leirintekopuuhissa, jonka muutamaa viikkoa aikaisemmin oli tavannut toisen vaelluksen päätteeksi. Edellisellä kerralla he olivat olleet pienoisessa liemessä kun sovittu kyyti ei ollutkaan saapunut. Nyt kuuli että loppujen lopuksi minibussi oli löytänyt tiensä perille ja nuorisoseurueen viiden viikon retki oli jatkunut. Hurja suoritus kyllä kun ja jos 15 hengen porukka tuossa lyhyessä ajassa valloittaa kaikki 46 alueen huippua, viettäen aikansa luonnossa ilman kaupunkivisiittejä ja telttaillen. Ei olisi onnistunut itseltä tuossa iässä, eikä nyt varmaan löydy särmää tehdä tuota tänä päivänäkään. Ellei sitten löytäisi justiinsa oikeata pientä porukkaa. Silloin sitä pystyisi syömään vaikka navetallisen paskaa. Vertaisryhmä, sosiaalinen konteksti, hyväksyntä ja ymmärrys, ne on niitä juttuja mikä tekee kaikesta mielekästä, helppoa ja motivoivaa.

Pitäisi saada muutettua kun nykyinen meno asuinpaikassa ei miellytä. Tämä torni on heti työpaikan takana ja kaikessa moderniudessaan olisi hyvä vaihtari. Netitys harmi vain paljasti että kyseessä on pelkkiä omistuskämppiä. Mieli on muuttunut siihen suuntaan että mitä lähempänä kämppä, jos muuten hyvä, työpaikkaa on niin sen parempi.

Näillä näppylöillä tulee Kanadassa 4 kuukautta täyteen. Meno ei ole ollut niin vauhdikasta kuin olisi toivonut, ja paljon on vielä näkemättä. Koeaika töissä jatkuu vielä 2 kuukautta, mutta ei ole syytä uskoa että tämä taival siihen loppuisi. Yleisfiilis on siihen suuntaan että pitäisi enemmän tehdä alueelle ominaisia juttuja ja suhtautua eloon ja ympäristöön täällä seikkailuna jossa aktivismi sitten johtaisi suurempaan ymmärrykseen. Ettei vain tyytyisi elämään täällä arkipäiväistä elämää, ravata työpaikan ja kodin väliä, siinä sivussa kaupassa käyden. Näin jos päästää käymään, niin helposti tylsistyy, kangistuu kaavoihin ja kokee tarkoituksettomuutta. Suuremmat negatiiviset jälkiviisauden voi välttää vain jos tekee kaiken sen mitä mieleen juolahtaa, harkinnan kanssa toki ja parasta ranskalaista viinimakua noudatten, mutta tomerasti yhtäkaikki ja turhaan suuntavilkkua näyttämättä. 

2016.07.17 - lorvinta on taitolaji

Taide on vaikea laji, joten jätetään hengen ravinto muille ja mutustellaan pähkinöitä. Toinen satsi täällä ollessa, kusti polki ja ovesta sisään. Ensimmäisellä kerralla jättivät yhden pussin paketista, tällä kertaa tuli yksi ylimääräinen. Ei kai se niin justiinsa ole.

Kirjoittaminen on vaikea taiteen laji. Monia tekstejä lukiessa tulee mieleen että voiko sitä taiteeksi kutsuakaan, jos ääripäät ovat niin monen sylinmitallisen päässä toisistaan. Vai niinkö se meni että siitä taiteen vasta tunnistaakin? Jos kirjo on niin laaja ettei fysiikan lakien alaiset aallonpituudet riitä. Nämä ajatukset nostavat päätään ja höpisijä höpisee kun ei ole juuri sanottavaa ja tekninen taitavuus on korkeintaan vajaavaista, seiska puoli. Vaan kai sieltä suusta jotain on tultava kun huulet erkanevat toisistaan ja ehkä ne sormet joihinkin näppäimiin osuvat kun liikkessä pysyvät. Joku lienee sanonut että tärkeintä on  koittaa ravistaa sitä taitoa ja tarkoitusta kynän nokasta tomerasti kerta kerran perään, jos mitään toivoa haluaa ylläpitää tilanteen korjaamiseksi. Etiäpäin!

Sivuhuomautuksena ja sen takia että tuntuu ettei matskua riitä muutenkaan kovin paljoa jaettavaksi, kerrotaan että röökaaminen on ällöttävä tapa. On se. Usko pois. Se pitäisi kieltää lailla julkisilta paikoilta. Yleismaailmallisesti. Ja sakon uhalla. Nytkin kun naputtelen tätä kaunokirjallisuuden yrjönväristä helmeä puistossa, viereisellä penkillä jätkä polttelee samalla kun räplää kännykkäänsä ja yskii keuhkojaan pihalle. Nauti siinä nyt sitten raittiista ilmasta ja pienestä vihreästä keitaasta kaupungin keskellä. Ei se että minua  kiinnostaa yhtään jos joku haluaa pilata keuhkonsa, sinänsä vapaa valinta, mutta röökaamisen ikävin piirre on se että sitä savua joutua haistelemaan ja hengittämään muutkin. Omat viskinlipittämiset tapahtuvat, olkoot terveydelle sitten yhtä haitallisia ja ällöttäviä tahansa, sentään häpeillen salassa eivätkä aiheuta mitään suoranaisia oksetusreaktioita lähimaastojen asukeille ja kanssatallaajille. Maailmassa on isompiakin ongelmia? No jos korjattaisiin niitä pieniä ja helpompia alta pois niin ehkä joskus riittäisi uskoa ja mahdollisuutta käydä isompienkin kimppuun.

 

Useasti on tullut vuodatettua sitä että virta koneesta on ollut arjen jäljiltä siinä määrin lopussa ettei ole lähtenyt tutkailemaan Montrealin ulkopuolista elämää nykyihmisen elämälle varatun ajanjakson, viikonlopun, aikana. Katkaisee rutiinin ikävästi. Kahtena edellisenä kävin päivävaelluksella, ja buukkasin itseni myös tälle lauantaille Jenkkien puolelle suuntautuvalle retkelle. Aamuherääminen lauantaina kello 4:30, jolloin toki kaikki kunnon ihmiset sijaavat petinsä, ja vaativahko reitti alkoivat tuntua viikon edetessä kuitenkin niin vaivalloisilta, että peruutin osallistumiseni. Käsi ylös jos olet nössö! Minulla on molemmat käpälät kohti zeniittiä. Ah.

Moinen epäaktiivisuus on vaarallista. Miksi? Töissä on lisääntynyt paine yli- ja viikonlopputöille. “Vapautuneen” lauantain ansioista jopa harkitsin että kävisin lauantaina toimistolla, kun tehtäviä alkaa olemaan sen verta paljon ja peliteollisuuden kuuluisa aikataulutuksen taito on lähinnä sen surkuhupaisa puutteellisuus. Tällaista hulluutta se laiskuus ja tekemättä jättäminen siis aiheuttaa. Elämän sisällöksettömyys saa ihmisen hakemaan töistä ja turhuuksista tarkoitusta ammottavaan tyhjyyteen. Nyky-yhteiskunta, ja mikä pahinta, yksilöt sen sisällä eivät arvosta lorvinnan jaloa taitoa ja kaipaavat jatkuvaa tekemistä, vaikka se olisi kuinka epämielekästä. Ah, toistamiseen. Onneksi en niin hullu vielä ole että olisin oikeasti viikonloppuna toimistolle vääntäytynyt.

Armas työpöytä, kaikki oleellinenhan siitä löytyy mitä tylsistyvä ja lorvinnasta pitävä nuori mies tarvitsee.

Sen sijaan lorvin oikein olan takaa. Rämpytin kitaraa pari tuntia. Koskettimiakin toista tuntia, eli ehkä Alesiksen-masterkiibbaria ei tänne pelkäksi riippakiveksi tullut hankittua. Edistin pitkästä aikaa lukemisia, kun Thinking Fast and Slowin (Daniel Kahneman) sivut kääntyivät toisiksi turhan pitkän tauon jälkeen. Pelasin lisää Bloodbornea enkä edelleenkään saanut yhtään vastustajaa tapettua. Tearaway Unfoldedissa ei sentään tarvinnut teurastaa ketään, peli siis enemmän minun vegaaniseen makuuni vaikka tylsä sekin oli. Katsoin yhteensä 6 osaa John Oliveria, joka 1. kauden alun pirteästä otteesta ja osuvista kielikuvista huolimatta ei omaan lihaan sittenkään osu, eikä varsinkaan uppoa. Liian viihdepitoista. Liian vähän jos ollenkaan syväluotaavaa analyysia. Loppujen lopuksi liian Amerikkalainen. Liian helppo. Lupausta oli mutta tuntuu että HBO:kin on luisumassa liikaa helppoheikki-kertakäyttö-työpäivänpääte-katsojaunohda-äläkäytäaivojasi-linjalle. Tulee sitä silti katsotuua jatkossakin. Mä olen helppo. Formaatti on sopiva, 20 minuuttia viihdettä jossa aivot voi säätää pienelle liekille ja silloin tällöin päästää hillittyjä höröääniä ja esittää viihtyvänsä.

Edelleen minulla on hassu tapa ottaa kännykällä kuva kartasta ennen kuin lähden kohti uutta paikkaa. Ei luota siihen että saa gps-signaalia kännykkään matkan päällä. Kohteena illallinen, joten eihän toki riskejä pidä ottaakkaan.

Ihan täysin yksinäisyydessä ei tullut viikonloppua vietettyä. Sosiaalinen elämä alkoi jo torstaina kun päälle viisissäkymmenissä oleva nainen kutsui minut illalliselle. Tutustuminen ei tapahtunut suinkaan sinkkujen baari-illassa vaan parilla vaelluksella joissa pääsääntöisesti käy samaa porukkaa. Eikä taka-ajatuksena ollut suinkaan irtoseksi nuoremman partasuun kanssa vaan se että naisen 17-vuotias poika on kovasti pähkäämässä että mitä sitä tekisi elämällään. Ja insinöörismiehenä Ubisoftin natsoja kantaen minä voisin siitä jotain kertoa. Pelotella pojan järkiinsä? Valaa epäuskoa että harva sitä tietää vielä kuolinvuoteellakaan? Vaan mielellään sitä rikkoi rutiinia ja lähti suuren maailman malliin vinkkupullo kainalossa, jopa kahden metrolinjan päähän, tekemään sitä mitä normaali-ihmiset tekevät kai ihan tuon tuosta: illastamaan kolmen ruokalajin turvin, viinilasia heilutellen. Vaan pois turha negatiivisuus sittenkin, ruoka oli vegaanista, oli hyvää, kivaa oli, ja ehkä tässä jutussa on jotain ideaakin. 

Oman osansa sosiaalisuuden riittämisestä tänä viikonloppuna piti huolen kämppäkaverin edelleen jatkunut, oman törkeän subjektiivisen näkemykseni mukaan, “lievähkö" epähuomioonottavuus. Alkuviikosta kysyttiin että olisiko ookoo jos vanhemmat hänen tulisivat ehkä viikonloppuna yhdeksi tahi kahdeksi yöksi vierailulle. Minäpä siihen että “ookoo" jos eivät nyt "hirveätä kalabaliikkia aiheuta eikä minulta vaadita housujen laittamista jalkaan" mutta ilmottaa voisitko vielä ennenkuin tämä tapahtuu. Että voin kuitenkin varmistaa että housuja löytyy ja että mikä kuvio niin tiedän varautua, ne housut kato ja kaikki. Lauantai-aamuna sitten sitä kuitenkin vain joutui entistä pitempään vessajonoon, yllättäen ja ilman lisäilmoituksia. Vanhukset olivat edellisyönä saapuneet paikalle. Ja tottakai kämppiksen poikakaverikin oli kulmilla koko viikonlopun. Ja saatana perkele vittu, kämppiksen äiti aikoo olla määrittelemättömän ajan kyläilemässä, nyt kun jenkeissäkin koululaiset ovat lomalla ja sitä myöten opettajat kanssa. Meikäläisen erakkoluonne ei pidä toimintaa reiluna, huomaan. Ja minun itseni tuon luonteen omistajana on tätä ääntä kuunneltava, tahdoin tai ei. Sitten kun se ääni ylipäätään saa itsensä kuuluviin siis, kun vihdoin seurustelun kalabaliikki ilta-kahdentoista aikoihin vaimenee, oli viikonloppu tai ei juu joo joo, eri säännöt silloin kyllä kyllä, älä pingota. Täytynee pistää kämpän etsiminen uudestaan tulille ennen kuin pinnansa turhan takia polttaa loppuun ja tämä kirjoittelua etäisesti muistuttava sekoilua riistäytyy täysin käsistä ja varpaiden väleistä.

Vanhukset muuten olivat mukavia, kun sai sappensa nielemiseltä keskustelua aikaiseksi. Oli ihan mukavaa ja lunkia jutustella. Siinä on kyllä ehkä itsellä kehittämistä. Useasti ihmiset saattavat ärsyttää kun seuraa menoa ja meininkiä ulkopuolelta, mutta sitten kun antautuu ja ahtautuu keskusteluun mukaan niin moiset pikkuseikat unohtuvat. Ne antaa jopa anteeksi kun löytyy enemmän tarttumapinta-alaa ja ehkä ymmärrystäkin kanssatallaajia ja tilanteita kohtaan. Kämppis-elämä nyt on vain varsin häiriöaltista. On ehkä höpsöä odottaa että saisi kunnolla omaa rauhaa. Jos sitä vaatii, niin pitää sitten hankkia oma kämpyrä. Ehkä se tulee tässä tehtyä. Kuitenkin. 

Montrealin kaupungissa on ihan kiitettävästi beachvolley-kenttiä. Olen bongannut niitä kolme lähiseuduilla vaikken ole sen koommin yrittänyt. Ehkä universumi koittaa sanoa minulle jotain. Ehkä voisi koittaa kuunnella.

Sunnuntaina tuli puolivahingossa tavattua ensimmäiset ihka aidot toiset suomalaiset täällä Montrealissa, jos omaa partasuista ja välistä siloposkista peilikuvaa ei lasketa. En ole lajin kummempi ystävä enkä osaa edes alkeita, mutta kävin siitä huolimatta sunnuntai-aamuna pelaamassa beachvolleyta läheisessä puistossa koska miksi ei. Paikalla oli alkuun minun lisäkseni suomalainen jannu, suomalainen tytsi kanadalaisen poikakaverinsa kanssa, kanadalainen jantteri sekä ranskalainen tyttö. Näin sitä törmäilee pienessä maailmassa sinivalkeisiinkin väreihin kun jaksaa pysyä liikkeessä, käännellä värityskirjan sivuja. Liidut käteen ja menoksi. Oli hauskaa turista suomeksi ilman elektroniikan avustusta. Sama paikka, aika ja tila ja oikea kolmiulotteinen kuva ja haju ja hiki ja roiskeet ja kaikki se kuitenkin, tiedättehän, on ihan omaa luokkaansa. Molemmat suomalaiset olivat postdokkeja, toinen ilmastotutkija ja toinen fyysikko. Fesetiedot vaihtoon ja ehkä sitä näkee vielä uudestaankin! Jantterin kanssa oli puhe että joskos lähtisi tekemään jotain vaellusta, mikä olisikin varsin oiva juttu. Yksi syy myös sille että miksi tältä viikonlopulta jäi retki tekemättä oli ettei olisi jaksanut väsymyksen päälle tehdä ryhmässä kovatempoista letkajenkkaa. Jos saisi varsinaisen vaelluskaverin, olisi hommassa ihan uutta hohtoa kun ei tuntisi olevansa osa lammaslaumaa.

Hahaa! Tällä kertaa ei tarvitse ahtaa omaa rumaa pärstäänsä kuvaan jotta saa suomalaista edustusta. Kuvan kolmesta otuksesta kaksi on Suomen maalta. Taka-alan hölkkääjää ei lasketa otukseksi, mikä lie viipeltäjä.

Tupakkamies on lähtenyt puistosta, mutta tilalle on saapunut amerikkalainen tytsipari jotka selittävät kovaäänisesti juttuja jotka eivät voi kiinnostaa edes heitä itseään. Ehkä on aika lopettaa tämä oikeinkirjoitusharjoitus ja mielenrauhan tavoittelu keskellä kaupunkia, myöntää tappio ja mennä tuijottamaan osa John Oliveria ennen kuin painaa päänsä tyynyyn taas yhden päättyneen päivän kunniaksi. Funaa sitä. Niin ne päivät vaan alkaa ja niin ne vaan päättyy, ja pyörä pyörii, kunnes kumi puhkeaa, tai ketjut katkeaa. “Yeah, I was like, whatever”. Tsiisus. Kuka puhuu oikeesti noin?

2016.07.10 - hajukkaita rajanylityksiä

Aika viikosta kun haju leijailee silmiin! Kämpän viereiseen puistikkoon miltei joka ilta vanha nainen kaataa puun alle siemeniä, aamulla saman tekee vanha mies. Ei ole saanut aikaiseksi sanoa heille että hyvät hyssykät, ei näin. Nyt paikalle ilmestyy jo näitä velikultia.

Huomaan että mennyt viikko teki kunniaa edessään olevalle attribuutille ja viuhahteli aikajaksojen hautuumaalle vikkelämmin kuin ehkä suoda saattaisi. Eihän se uutta ole että vanhetessa suhteellinen aika senkuin kutistaa joka sekunttia ja muutenkin osin rutinoituminen ja myös tekeminen vievät huomion kellon viisarien tuijottelulta. Näin partanaamana ajateltuna tämä ei ole hyvä juttu, vaikka pienenä nassikkana minuutit joskus tuntuivatkin tuskastuttavan pitkiltä, ja kuukaudet eivät juuri eronneet vuosisadoista. Tällä iällä kuukausi on lyhyt ajanjakso. Sen asustelisi helposti vaikka vessassa.

Koska kirjoituksellinen anti on tutun tavan mukaan köyhää, rikotaan kronologia ja pistetään tähän hieno kuva tämän lauantain vaellukselta. On kivaa kun sumu hiukan hälvenee ja maastosta alkaa erottaa yksityiskohtia. Minä voitin väittelyn pilkottaako sieltä järvi vai ei, hahaa.

Edellisen viikonlopun vaelluksesta oli jalat hiukan tukossa ja niihin kiinnittyi huomio viikolla yhden jos toisenkin kerran. Tarkoitus oli jälleen lähteä uudelle happihyppelylle lauantaina ja koska lenkkejäkään ei ole moisilla verukkeilla syytä vähentää, pitää noista kunniakkaista eteenpäinviejistä muilla tavoin huolehtia. Loppujen lopuksi tyydyin ajattelemaan asiaa. Siinä kaikki. Magnesiumit ja potassiumit jäivät kaupan hyllylle. Usein on aika pitkä matka ajatuksesta siihen että saa jotain tehtyä. Vettä sain juotua enemmän kuin normaalisti. Töissä hörppy pari tunnissa ja iltaisella litran verran naamaan joka sitten aiheutti sen että sai yön aikana juosta pari kolme kertaa kuseksimassa. Onneksi kellariin muuttanut quebeciläis-jannu on jenkeissä roadtrippailemassa, ei tarvinnut tarjoilla hänelle lorinakonserttia. Muistan että itseäni hiukan nyppi tuo äänimaisema vielä kellarissa majaillessani. On hiukan ärsyttävää että vessa on kuin iso pannu jonka reunat ovat varsin jyrkät ja vettä on tarpeettoman paljon. Sinne on mahdotonta sihdata osumatta veteen. Hienosti äänieristetyssä talossa kaikki kyllä pääsevät siten ottamaan vähintään yleisönä osaa suoritukseen.

Bluesia jazzfestareilla. Perstuntuma oli, minkä muutamat paikallisetkin vahvistivat, että hyvä jos edes enemmistö musiikista oli varsinaisesti jatsia. Ja että vuosien saatossa taso ja fiilis mennyt alespäin muutenkin. Sotajäärien tuhinointia niinkuin moiset läpät yleensä?

Tämähän menee ihan vessoiksi koko juttu. Rikotaan kaavaa jollain muulla ääneen liittyvällä. Hmm. Torstaina tuli käväistyä kuuntelemassa puolihuolimattomasti jazzfestivaaleilla vielä muutama akti. Hassua kuinka huomaamatta sitä päästää moiset lähellä olevat suurtapahtumat sormiensa välistä. Toisaalta eihän tässä suurimpia tuon musiikkityylin ystäviä olla. Nyt festarit ovat jo ohi ja kävin siellä killumassa vaivaiset kolme kertaa. En syventynyt yhteenkään performanssin sen kummemmin. Tommy Emmanuellin olisin käynyt maksamassa jos olisin huomannut ajoissa että kitarasankari siellä esiintyy. 

Siirrytään äänistä lähemmäksi sitä mitä tämän törkysäkin sydän halajaa: jäätelöön. Ylitsevuotavaiset jäätelösikailut on saanut ehkä osittain jätettyä taakseen. Ainakin maitopohjaisena. Edellisen vaelluksen aikana mukana ollut vegetyttö vinkkasi että hämyisästä Segel’s Marketista löytyy hyvä valikoima Coconut Bliss - soijajädeä (http://coconutbliss.com/bliss/). Siellä vieraillessani bongasin 6 tai 7 erilaista, kun webasivusto tietää kertoa että makuja pulju tarjoaa kaikkiaan 15. Kotiinvietäviksi tarttui neljä hieman vajaan puolen litran tonkkaa, joilla oli kullakin hintaa 6.9 dollaria. Hyvää! Varsinkin minttu, fudge, sekä walnut. Maapähkinä jätti toivomisen varaa, mutta silti taitaa olla nyt niin että maitojäde jää. Soijajäde on sen verta tuhtia ettei sitä pysty lipomaan litratolkulla naamansa, plus 8-kertaa kalliimpi hinta pitää muutenkin mässäilyt aisoissa. Molemmat hyviä pointseja. Ja luontokin kiittää! 

Kaupungin metrokartta. Yksittäismatka 3.25 dollaria. Ei vaihto-oikeutta. Historia velvoittaa minut asumaan oranssin linjaston varrella.

Se niistä sattumanvaraisista huomioista jotka hädintuskin kiinnostavat itseäni! Viikon kohokohtaan! Sinä toimi lauantaina vuorossa ollut toinen retki Ameriikan ihmemaahan. Seitsemän hengen Meetup-seurue suuntasi, minä kuolasuineni mukana, Lionel-Groulx metroasemalta kohti Mt. Seymoria Adirondackin luonnonpuistoon. Rajasta mentiin tällä kertaa heittämällä yli ilman että edes autosta tarvitsi nousta. En tiedä nakutteliko rajavartija passia koneelle ja näkikö uutuuden kiiltävää ESTA:ani, mutta hyvä näin joka tapauksessa. 

Näkymä rajalta takaisinpäin tullessa. Yhdysvallat ilmoittaa olemassa olostaan mahtipontisesti. Toiseen suuntaan juuri ja juuri huomaa pienen Kanadan kyltin tien sivussa.

Säätiedotuksen lupaama kaatosade ja ukkosmyrskyt koko päivälle eivät niin pelottaneet kun retken ei pitänyt olla profiililtaan vaikea ja muutenkin kaupungissa vietetty viikko oli vetänyt nupin niin tukkoon että oli hyvä päästä pois sitä selvittelemään raikkaimmille maille ja mannuille. Ja loppujen lopuksi kävi tuurikin sillä 27 kilometrin lenkistä vain tasaisen kävelyn osuuksilla satoi. Vaikeimmat nousu- ja laskuosuudet olivat poutaisia. Vain kaukaisuudessa jyrisi ukkonen ja piti jännitystä yllä, mutta ainuttakaan välähdystä ei näkynyt. Ei näkynyt vuoren huipullakaan mitään, mutta mitäpä pienistä.

Kehnohko keli teki heti sen että suurin osa nössöistä jäi kotiin. Oli heti paljon kivempaa! Matkassa alkuperämailtaan venäläinen, bulgarialainen, ukrainalainen, yhdysvaltalainen, suomalainen ja vain yksi syntyperäinen kanadalainen. Arvaa kuka on ken ja kuka barbie.

Huvittavaa kuinka ennakko-odotuksilla on suuri vaikutus tässäkin. Kun odotti pelkkää sadetta, niin poutaiset hetket tuntuivat juhlalta ja kevyempi sade tervetulleelta. Metsässä kävely sateella oikeastaan on mukavaa kun lehvästö suojaa kovimmalta tykitykseltä. Muta ja isot lammikot eivät ole tosin kovin hauskoja juttuja. Reitin 800 metrin nousu tapahtui noin 2 kilometrin matkalla ja joka metri oli suhteellisen hapokas kantoisalla ja kivikkoisella polulla. Siinä ei paljoa maisemia katsottu vaan tuijotettiin silmä kovana mihin pistää kinttunsa ja mistä voi ottaa kiinni. Märkään kiveen ei luota yhtään että se pitäisi jos kallistuskulmaa löytyy edes nimeksi. Parempi moisessa ympäristössä olla luottamattakaan. Eipähän satu suurempia dorkailuja ja ensiapulaukku jää vain painolastiksi rinkan pohjalle.

Tiukkaa laskua, vaikkei se taaskaan kovin jyrkältä kuvassa näytä. Kandee olla amatööri! Kaikki tuntuu hurjalta.

Sunnuntai oli sitten retken ansiota täyttä lorvintaa. Ulkona oli sateista koko päivän, mikä tekee kyllä sisällä olosta huomattavasti mukavempaa. Ei tarvitse potea huono omatuntoa siitä että pitäisi olla kauniilla ilmalla ulkona. Sain kokeiltua viime vuonna kohistua Bloodbornea duunista lainaamallani PS4:lla. On sanottava ettei enää jaksa vääntää moisia vaikeita kyseisen genren pelejä. Kun en viidellä yrittämällä saanut tapettua edes ihan ensimmäistä vastustaja, noloa sinänsä, jäi pelaaminen siihen. Vaikutusta tässä kyllä myös sillä että uusi yritys aiheutti aina 15 sekunnin lataustauon. Eipä ole enää paljon pelaajan vikaa minussa, saati kärsivällisyyttä. Pitänee tuota vielä vähän kokeilla ihan vain haasteen ja ammattiylpeyden vuoksi.

Hahaa! Kirjoitan tätä raapustusta kämpän vieressä olevasta pienestä puistosta. On jo ihan pimeää. Juuri ohitseni meni tytsi joka pysähtyi, katsoi olkansa yli kohti ja luulin tästä ja yhdennäköisyydestä johtuen että kyseessä oli kämppäkaveri. Joten ei muuta kuin heilutus ilmoille moikkauksen merkiksi. Saipahan sillä vauhtia tyttöön. Eihän se pianonsoittaja ollut, totesin, jahka suurempi osa aivojani pääsi analysointiin mukaan. Pervoja pimeydessä. Varokaa! Pitänee pistää läppäri taskuun ja sujahtaa takaisin kämpille ennen kuin poliisit tulevat ja korjailevat minut parempaan talteen. Eihän se kävisi laatuun, kukas tätä roskaa sitten kirjottaisi?

2016.07.03 - kulttuurin ja kaarnan välissä

Eivät kai nämäkään veli- ja siskokullat juuri tiedä kaipaavansa aidatun alueen ulkopuolelle. Vaikka maisemat majesteettiset ovatkin. Mutta jos sinne joutuvat (heti kuolematta), voisivat olla hyvinkin innoissaan (hetken ainakin).

Vapaus on vaarallista. Siihen tottuu. Ihminen tykkää olla rutiinissaan, oli se sitten mitä vain. Joillekin se on jopa jatkuva muutoksen tila, joka tietysti dynamiikaltaan ei sinällään varsinaisesta rutinoituneesta hommasta eroa. Neljän päivän vapaan jälkeen kolmipäiväinen työviikko tuntui pitkältä. Ja nyt kolmen päivän vapaan jälkeen täysinäinen viisi päivää ottaa varmasti aikansa tottua. Herää kysymys joskos pitäisi vain vetää vuodet pääskytysten rutiinia niin ei moiset kavalat liian lyhyet lomajaksot pilaisi mielenrauhaa? Tai jättää hommat kokonaan ja ottaa toinen tie? Ken tietää. Ne jotka tietoisesti kokeilevat!

Hommat komeroon, tie kohti skutsia ja tästä maisemasta mielenrauhaa. Kauas ei tarvitse Montrealista lähteä niin saa palkinnoksi komeita maisemia, tämä Jenkkin rajan tuntumasta, läheltä Mt. Suttonia.

Menneen viikon kolme pitkää työpäivää olivat autuaita koska suuri osa työnteon kohtalotovereistani olivat lomalla. Tekemisessä oli normaaliin verrattuna taivaallinen rauha ja mummo minussa kumarsi syvään. Kolikon kääntöpuolena ei voinut kysellä neuvoja, mutta kyllä isojen ohjelmistoprojektien perusroolia, eli salapoliisityötä, voi pitää ihan mukavanakin jos saa rauhassa tutkia.

Kanada-päivä ja lippu salossa. Täällä lippua näkyy usein joka tapauksessa, oli juhlapäivä tai ei.

Pitkän viikonlopun aiheuttaja oli heinäkuun ensimmäisenä vietetty Kanada-päivä. Quebecin provinssissa sitä katsotaan nenänvartta pitkin ja mokoma onkin yleisenä vapaapäivänä tituleerattu lähinnä muuttopäiväksi. Poikkeuksetta vuokrasopimukset laaditaan vuodeksi alkaen heinäkuusta. Quebeciläisten itsenäisyysjuhla on se viikkoa aikaisemmin juhlittu Saint Jean-Baptiste. Muissa territorioissa ja provinsseissa näin ei tietenkään ole vaan Kanada-päivällä on suurempi arvo. Täällä arvostuksen puute näkyi siinä että päivän ilta-juhlallisuudet olivat varsin köykäiset. Porukkaa ei vanhassa satamassa juuri ollut, ja se vähä näytti enimmäkseen olevan vierassyntyistä. 

Tylsää poppia Kanada-päivänä. Ei tällä ainakaan Queubeceläisiä saada kiinnostumaan kansallisesta juhlapäivästä.

Päälavan musiikkiaktit olivat kevyttä yhdentekevää poppia. Tunnelmaa nosti kun lähtiessäni kuulin lavalta että “nyt vuorossa Leonard Cohen”. Äkkiä takaisin. Tietenkään mies ei siellä itse ollut, ja tulkinta oli aika lattea sekin. Pettymys aiheutti sen etten jäänyt katsomaan ilotulitusta joka olisi tapahtunut 20 minuuttia myöhemmin. Se nyt on niin tyhmää touhua että pitää boikotoida muutenkin. Suhteellisen mitättömän näköistä ja kamalan kuuloista kamaa ja vain muutaman sekunnin huvi, paljon roskaa ja saastetta ja vaivaa. Ei voi tukea moista ideologiaa. Perseestä että tänä digitaaliteknologian aikakautena moista edelleenkin harrastetaan.

Jatsin estetiikka sopii paremmin pimeään kuin valoisaan, sanoo suuri matustelija minussa. Ja kaupungitkin näyttävät pimeällä kivemmiltä kuin valoisan aikaan. Rumat yksityiskohdat pysyvät piilossa? Ylimääräisillä valoilla on joku funktio? 

Jatsifestareilla on tullut käytyä kahteen kertaan, jossa on hiukan parempi meno. Tosin ilmaiskonserteissa ja se ei kieltämättä ole paras lähestymistapa koskapa alue on yksi iso hulabaloo. Liikaa porukkaa, kojua ja yleistä levottomuutta. Musiikin kuuntelusta ei hirveästi kostu kun lavat ovat rakennusten ristipaineessa eikä istumapaikkoja ole. En tiedä sopiiko rokkikeikkamainen seisokelu ja lavan edessä hengailua muutenkaan jatsahtavammalle menolle. 

Sanottava on että isot massatapahtumat, musiikkilajista riippumatta, ovat hiukan sieluttomia. Formaatti on niin standardi että itse asia menettää arvoaan. Oman pään idyllin sisällä jatsia soitetaan pienissä hämyisissä klubeissa.

Vilkaisu festivaalin ohjelmaan ei paljastanut mitään tuttua ja turvallista johon olisi viitsinyt ropojaan sijoittaa joten toistaiseksi isommat aktit on jäänyt kokematta. Monesti on tullut todettua että jos keikalle menee, on hyvä tietää biisejä etukäteen. Kokeminen voi jäädä muuten aika pintapuoliseksi. Hyvin harvoin itselle on käynyt niin että tuntemattomasta festarimusasta olisi jäänyt mitään käteen, ellei sitten ole ollut niin että musa on sivuseikka ja muu tekeminen, todennäköisesti tukevan humalan siivittämänä, on antanut nostetta koko touhulle. 

Sirkustyyliin festareilla on muutakin kuin musaa, tässä tanssiryhmässä yksijalkainen nainen pistää parastaan. Hienoa kyllä miten kaikkia eivät vastoinkäymiset lannista ja menoa riittää hidasteista huolimatta.

Sunnuntaina oli kiva lähteä pois kaupungista pitkän tauon jälkeen. Ei tee hyvää olla betoniviidakossa monta viikkoa putkeen. Meetup-ryhmä MOAC järjesti retken Mt. Suttonille Yhdysvaltain rajan kupeeseen jota ei onneksi edelliseen tapaan peruttu. Sää oli kuin morsian, ja leppoisalla tahdilla vedetty retki helpossa maastossa oli kokonaisuutena piristävä. Täytyy kyllä sanoa että kun osallistujia oli 15 ja homma on sillä tavalla organisoitu että on aikaraja ja ryhmänjohtaja ei ole ammattilainen mutta johtaa kuitenkin menoa, menee tässä osin luontoilun ja nauttimisen fiilis. Parempi olisi lähteä yksin ja oikeastaan parasta yhden tai parin kaverin kanssa. Mutta nyt semmoiseen ei ole auton ja kavereiden puutteen takia mahdollisuutta. Ehkäpä näistä seteistä saa loihdittua itselleen vaelluskaverin, jolloin ei olisi kysymystäkään siitä kumpaa konfiguraatiota suosisin. 

Näkymää vaelluksen korkeimmalta kohdalta, noin 750 metristä. Vielä ei puuraja tullut vastaan ja siten varjo tarjosi loistavat reippailuolosuhteet.

Reitin alkupisteeseen ajoi Montrealista noin puolitoista tuntia, ja takaisintulomatka kesti yli 3, koskapa osuttiin hienosti pitkän viikonlopun paluuruuhkaan. Tätä vielä terästivät tietyömaat. Kuskina ja retken vetäjänä toiminut, ranskalainen entinen ammattitason 400 metrin aituri otti koko setin lungisti, mutta itseä olisi kyllä kuskina ruvennut kyrsimään ja pahasti. Yhden päivän retkelle moiset autossa istumiset ovat ihan liikaa. 

Vaelluksen aikana käytiin uimassa viileässä vuoristojärvessä. Tätä raikkautta olisi kaivannut pariinkiin otteeseen paluumatkalla. On jännä kuinka itsellä moisissa mestoissa ajatus uimisesta tuntuu alussa epämieluisalta, mutta kun sen tekee, fiilis on mahtava.

Matkustuksen aikaavievyyden realititeetti nosti päätään kun autossa istui. Viikolla kirjastossa istuessani laskin että Kanadassa on 13 territoriota ja provinssia. Rannikolta toiselle on matkaa yli 5000 kilometriä. Ja etelärajalta pohjoiseen sieltäkin on tajuttomasti matkaa, googlen mukaan 4600 km. Jäljempi väli tietysti vielä vaikeampi kulkea kun teitä ei ole eikä juuri lentokenttiäkään. Jos kaikki nuo haluaisi vierailla, ja vielä niin että näkisi siistejä juttuja, pitäisi ottaa duunista loparit ja pyhittää koko vuosi reissaamiselle. Pelkillä viikonlopuilla ei kannata oikeastaan lähteä Quebecin ulkopuolelle, ja vuosilomatkaan eivät riitä kuin yhteen tai kahteen retkeen. Mietinnän paikka. Mitä kaikkea sitä tältäkin maalta haluaa? Huomaan että sumu on laskeutunut osin ympärilleni. Sitä se rutinoituminen ja meditoinnin puute aiheuttavat. 

Jos kuvan hunsvotti johtaa joukkoa ja kartan virkaa toimittaa taulussa näkyvä lasten leikkikirjasta varastettu kuvajainen, voisi ehkä ottaa tavoitteeksi astella tulevaisuudessa suoraan ja kokonaan ajajan paikalle. Niin retkien kun kaiken muunkin osalta. (toim.huom., sinipaitainen fransmanni oli ihan mukava kyllä!)

Jumalauta, nyt kaikki meditoimaan! Mehän toimitaan kaikki kuin vakioidut muuttujat jonkun muun kirjoittamassa bugisessa ohjelma-kikkareessa, joka toimiessaankin tekee jotain mitä ei halua saati arvosta!