2016.07.10 - hajukkaita rajanylityksiä

Aika viikosta kun haju leijailee silmiin! Kämpän viereiseen puistikkoon miltei joka ilta vanha nainen kaataa puun alle siemeniä, aamulla saman tekee vanha mies. Ei ole saanut aikaiseksi sanoa heille että hyvät hyssykät, ei näin. Nyt paikalle ilmestyy jo näitä velikultia.

Huomaan että mennyt viikko teki kunniaa edessään olevalle attribuutille ja viuhahteli aikajaksojen hautuumaalle vikkelämmin kuin ehkä suoda saattaisi. Eihän se uutta ole että vanhetessa suhteellinen aika senkuin kutistaa joka sekunttia ja muutenkin osin rutinoituminen ja myös tekeminen vievät huomion kellon viisarien tuijottelulta. Näin partanaamana ajateltuna tämä ei ole hyvä juttu, vaikka pienenä nassikkana minuutit joskus tuntuivatkin tuskastuttavan pitkiltä, ja kuukaudet eivät juuri eronneet vuosisadoista. Tällä iällä kuukausi on lyhyt ajanjakso. Sen asustelisi helposti vaikka vessassa.

Koska kirjoituksellinen anti on tutun tavan mukaan köyhää, rikotaan kronologia ja pistetään tähän hieno kuva tämän lauantain vaellukselta. On kivaa kun sumu hiukan hälvenee ja maastosta alkaa erottaa yksityiskohtia. Minä voitin väittelyn pilkottaako sieltä järvi vai ei, hahaa.

Edellisen viikonlopun vaelluksesta oli jalat hiukan tukossa ja niihin kiinnittyi huomio viikolla yhden jos toisenkin kerran. Tarkoitus oli jälleen lähteä uudelle happihyppelylle lauantaina ja koska lenkkejäkään ei ole moisilla verukkeilla syytä vähentää, pitää noista kunniakkaista eteenpäinviejistä muilla tavoin huolehtia. Loppujen lopuksi tyydyin ajattelemaan asiaa. Siinä kaikki. Magnesiumit ja potassiumit jäivät kaupan hyllylle. Usein on aika pitkä matka ajatuksesta siihen että saa jotain tehtyä. Vettä sain juotua enemmän kuin normaalisti. Töissä hörppy pari tunnissa ja iltaisella litran verran naamaan joka sitten aiheutti sen että sai yön aikana juosta pari kolme kertaa kuseksimassa. Onneksi kellariin muuttanut quebeciläis-jannu on jenkeissä roadtrippailemassa, ei tarvinnut tarjoilla hänelle lorinakonserttia. Muistan että itseäni hiukan nyppi tuo äänimaisema vielä kellarissa majaillessani. On hiukan ärsyttävää että vessa on kuin iso pannu jonka reunat ovat varsin jyrkät ja vettä on tarpeettoman paljon. Sinne on mahdotonta sihdata osumatta veteen. Hienosti äänieristetyssä talossa kaikki kyllä pääsevät siten ottamaan vähintään yleisönä osaa suoritukseen.

Bluesia jazzfestareilla. Perstuntuma oli, minkä muutamat paikallisetkin vahvistivat, että hyvä jos edes enemmistö musiikista oli varsinaisesti jatsia. Ja että vuosien saatossa taso ja fiilis mennyt alespäin muutenkin. Sotajäärien tuhinointia niinkuin moiset läpät yleensä?

Tämähän menee ihan vessoiksi koko juttu. Rikotaan kaavaa jollain muulla ääneen liittyvällä. Hmm. Torstaina tuli käväistyä kuuntelemassa puolihuolimattomasti jazzfestivaaleilla vielä muutama akti. Hassua kuinka huomaamatta sitä päästää moiset lähellä olevat suurtapahtumat sormiensa välistä. Toisaalta eihän tässä suurimpia tuon musiikkityylin ystäviä olla. Nyt festarit ovat jo ohi ja kävin siellä killumassa vaivaiset kolme kertaa. En syventynyt yhteenkään performanssin sen kummemmin. Tommy Emmanuellin olisin käynyt maksamassa jos olisin huomannut ajoissa että kitarasankari siellä esiintyy. 

Siirrytään äänistä lähemmäksi sitä mitä tämän törkysäkin sydän halajaa: jäätelöön. Ylitsevuotavaiset jäätelösikailut on saanut ehkä osittain jätettyä taakseen. Ainakin maitopohjaisena. Edellisen vaelluksen aikana mukana ollut vegetyttö vinkkasi että hämyisästä Segel’s Marketista löytyy hyvä valikoima Coconut Bliss - soijajädeä (http://coconutbliss.com/bliss/). Siellä vieraillessani bongasin 6 tai 7 erilaista, kun webasivusto tietää kertoa että makuja pulju tarjoaa kaikkiaan 15. Kotiinvietäviksi tarttui neljä hieman vajaan puolen litran tonkkaa, joilla oli kullakin hintaa 6.9 dollaria. Hyvää! Varsinkin minttu, fudge, sekä walnut. Maapähkinä jätti toivomisen varaa, mutta silti taitaa olla nyt niin että maitojäde jää. Soijajäde on sen verta tuhtia ettei sitä pysty lipomaan litratolkulla naamansa, plus 8-kertaa kalliimpi hinta pitää muutenkin mässäilyt aisoissa. Molemmat hyviä pointseja. Ja luontokin kiittää! 

Kaupungin metrokartta. Yksittäismatka 3.25 dollaria. Ei vaihto-oikeutta. Historia velvoittaa minut asumaan oranssin linjaston varrella.

Se niistä sattumanvaraisista huomioista jotka hädintuskin kiinnostavat itseäni! Viikon kohokohtaan! Sinä toimi lauantaina vuorossa ollut toinen retki Ameriikan ihmemaahan. Seitsemän hengen Meetup-seurue suuntasi, minä kuolasuineni mukana, Lionel-Groulx metroasemalta kohti Mt. Seymoria Adirondackin luonnonpuistoon. Rajasta mentiin tällä kertaa heittämällä yli ilman että edes autosta tarvitsi nousta. En tiedä nakutteliko rajavartija passia koneelle ja näkikö uutuuden kiiltävää ESTA:ani, mutta hyvä näin joka tapauksessa. 

Näkymä rajalta takaisinpäin tullessa. Yhdysvallat ilmoittaa olemassa olostaan mahtipontisesti. Toiseen suuntaan juuri ja juuri huomaa pienen Kanadan kyltin tien sivussa.

Säätiedotuksen lupaama kaatosade ja ukkosmyrskyt koko päivälle eivät niin pelottaneet kun retken ei pitänyt olla profiililtaan vaikea ja muutenkin kaupungissa vietetty viikko oli vetänyt nupin niin tukkoon että oli hyvä päästä pois sitä selvittelemään raikkaimmille maille ja mannuille. Ja loppujen lopuksi kävi tuurikin sillä 27 kilometrin lenkistä vain tasaisen kävelyn osuuksilla satoi. Vaikeimmat nousu- ja laskuosuudet olivat poutaisia. Vain kaukaisuudessa jyrisi ukkonen ja piti jännitystä yllä, mutta ainuttakaan välähdystä ei näkynyt. Ei näkynyt vuoren huipullakaan mitään, mutta mitäpä pienistä.

Kehnohko keli teki heti sen että suurin osa nössöistä jäi kotiin. Oli heti paljon kivempaa! Matkassa alkuperämailtaan venäläinen, bulgarialainen, ukrainalainen, yhdysvaltalainen, suomalainen ja vain yksi syntyperäinen kanadalainen. Arvaa kuka on ken ja kuka barbie.

Huvittavaa kuinka ennakko-odotuksilla on suuri vaikutus tässäkin. Kun odotti pelkkää sadetta, niin poutaiset hetket tuntuivat juhlalta ja kevyempi sade tervetulleelta. Metsässä kävely sateella oikeastaan on mukavaa kun lehvästö suojaa kovimmalta tykitykseltä. Muta ja isot lammikot eivät ole tosin kovin hauskoja juttuja. Reitin 800 metrin nousu tapahtui noin 2 kilometrin matkalla ja joka metri oli suhteellisen hapokas kantoisalla ja kivikkoisella polulla. Siinä ei paljoa maisemia katsottu vaan tuijotettiin silmä kovana mihin pistää kinttunsa ja mistä voi ottaa kiinni. Märkään kiveen ei luota yhtään että se pitäisi jos kallistuskulmaa löytyy edes nimeksi. Parempi moisessa ympäristössä olla luottamattakaan. Eipähän satu suurempia dorkailuja ja ensiapulaukku jää vain painolastiksi rinkan pohjalle.

Tiukkaa laskua, vaikkei se taaskaan kovin jyrkältä kuvassa näytä. Kandee olla amatööri! Kaikki tuntuu hurjalta.

Sunnuntai oli sitten retken ansiota täyttä lorvintaa. Ulkona oli sateista koko päivän, mikä tekee kyllä sisällä olosta huomattavasti mukavempaa. Ei tarvitse potea huono omatuntoa siitä että pitäisi olla kauniilla ilmalla ulkona. Sain kokeiltua viime vuonna kohistua Bloodbornea duunista lainaamallani PS4:lla. On sanottava ettei enää jaksa vääntää moisia vaikeita kyseisen genren pelejä. Kun en viidellä yrittämällä saanut tapettua edes ihan ensimmäistä vastustaja, noloa sinänsä, jäi pelaaminen siihen. Vaikutusta tässä kyllä myös sillä että uusi yritys aiheutti aina 15 sekunnin lataustauon. Eipä ole enää paljon pelaajan vikaa minussa, saati kärsivällisyyttä. Pitänee tuota vielä vähän kokeilla ihan vain haasteen ja ammattiylpeyden vuoksi.

Hahaa! Kirjoitan tätä raapustusta kämpän vieressä olevasta pienestä puistosta. On jo ihan pimeää. Juuri ohitseni meni tytsi joka pysähtyi, katsoi olkansa yli kohti ja luulin tästä ja yhdennäköisyydestä johtuen että kyseessä oli kämppäkaveri. Joten ei muuta kuin heilutus ilmoille moikkauksen merkiksi. Saipahan sillä vauhtia tyttöön. Eihän se pianonsoittaja ollut, totesin, jahka suurempi osa aivojani pääsi analysointiin mukaan. Pervoja pimeydessä. Varokaa! Pitänee pistää läppäri taskuun ja sujahtaa takaisin kämpille ennen kuin poliisit tulevat ja korjailevat minut parempaan talteen. Eihän se kävisi laatuun, kukas tätä roskaa sitten kirjottaisi?