2016.05.29 - vesileikkejä

Ihmiset tuijottavat taivasta ihan liian harvoin. Oireena tästä puutostilasta seuraa useimmiten Jämähtäminen. Son kamalaa, se!

Ihminen jähmettyy helposti. On oma suuri arvonsa sillä että luo juuret johonkin paikkaan ja ottaa rutiinit haltuun, sillä tavalla kun toiminta virtaviivaistuu ja ehtii tehdä niitäkin asioita jotka rakentuvat Maslowin tarvehierarkiassa lähemmäksi huippua. Se että huitelee koko ajan paikasta paikkaan tarkoittaa että joutuu tekemään monet perusasiat uusiksi, eikä se useasti ole, jos ihan rehellisiä ollaan, hauskaa. Eri asia toki jos on vain lomailemassa tai seikkailemassa, silloin kun ei tarvitse sen kummemmin mitään rakennella. Sen kuin menee ja huitelee aktiviteetteja, viilettää ja pyyheltää ja menee rimaa hipoen monessakin asiassa kun pointti ei ole arjen mukavuuden optimoinnissa. Arvo siinäkin tämän suhteen jos omaa elämäntavan joka pitää turhat tarpeet minimissä. Silloin ei kerää onnea tavaroista ja tiedostaa kunnolla mistä palasista oma hyvä elämä koostuu. Helpottaa kummasti niiden kaivamista kannon alta missä tahansa onkin, nopeasti ja tehokkaasti. Jää enempi aikaa puistossa istumiseen.

Ei se kuvassa hurjalta näytä! Eikä se sitä ollutkaan. Ihmiset liioittelevat usein ja aina. Mut ihan jännää se silti paikoitellen oli!

Tämä pitkä lätinä juontaa juurensa siitä että vasta tänä viikonloppuna pääsin Montrealiin tulon jälkeen mokomasta paikasta kaummaksi kuin kivenheiton päähän. Jos mielikuvituksella lentämistä ei lasketa. Bussi kuljetti puolentoista tunnin päähän harrastamaan koskilaskua (http://www.newworld.ca/en/). Työpaikka oli organisoinut retken jonne lähdettin lauantaiaamuna keltaisella koulubussilla ja samainen kapine toi illalla kymmenen aikaan takaisin. Kuriositeettina on mainittava että kapistuksen penkit aiheuttivat ihan järkyttävää hiostumista takapuoleen vaikka sitä ei ajon aikana huomannut. Sekä mennessä että tullessa ylös noustessaan oli todettava että housut olivat persuuksien kohdalta läpimärät. Oli tosissaan mietittävä että onko sitä jo niin vanha että huomaamattaan laskee alleen. Toivon ettei ihan siellä viellä olla. Ihan tarpeeksi pian kuiteski.

Kusiset oltavat bussissa. No okei, se ei ollut kallis retki. 100$ kaikkinensa.

Itse koskenlaskettelu ei kuitenkaan ollut mitään kusethousuun-meininkiä. Leppoisaa. Porukkaa oli kuin meren mutaa ja sitämyöten seikkailuhenki oli minulla ainakin vähän kateissa. Sentään joen kovin kohta, pesukoneeksi nimeltään leikkimielisesti kastettu, aiheutti ensimmäisellä laskulla koko kumiveneen kaatumisen. Uusintakierroksella kolme peräpään pitäjää, minä mukaanlukien, tippuivat kyydistä toistamiseen. Vaan se olikin koko homman hauskinta antia. Sentään sen verta menoa ettei kyydissä pysytä. Näin se olla pitää. Jos vaaran mahdollisuus ei koskaan aktualisoidu, lakkaa siihen uskomasta ja kokemukset muodostuvat sokerikuorrutetuiksi pullamössöpumpulipalloiksi. Virta vielä vei niin lujaa että jengi joutui onkimaan tippujat heittonaruilla rantaan.

Luontoseikkailu kaukana kun tämmöiset joukot rynnivät sankoin joukoin eteenpäin, sanon mä. Ehkä neljännes koko seurueesta kuvassa.

Kokemus on tuossakin lajissa valttia. Ei sitä ehtinyt edes tajuamaan ennen kuin jo pulikoi veden varassa, puhumattakaan siitä että olisi ehtinyt harkita mitä tekee tai kädet olisivat omatoimisesti jotain saaneet aikaan, kun vesimassa jo pyyhkäisi yli. Päästetään kuitenkin ainainen valittaja valloille ja todetaan että kokonaisuudessan koko lysti ei ollut kovin hupaisaa. Laskukoneen miinusnappulan ylisuureksi muihin veljiinsä verrattuna teki fakta että olin nähtävästi koko porukan ainoa ranskaa puhumaton ihminen. Tämä tietysti aiheutti sen että englantia ei juuri puhuttu. Vetäjätkään eivät viitsineet ottaa tätä huomioon vaikka useaan otteeseen kyselin sepostuksia toiselle kotimaiselle ja totesin että hehheh, vielä ei patonkia tämä jantteri natiivikielellä tilaile. Vaan eipä myyty pojalle pullaa sitten ollenkaan. Ja kun venekunta myös vitsaili vain ranskaksi, eikä itse jaksanut alkua pidemmälle vängätä vastakarvaan, oli tuloksena sulkeutuminen porukasta ja tylsistyminen. Ehkä olisi pitänyt yrittää vaan enempi, mutta suoraansanoen, ei sitä vittu jaksa. Porukat jotka lähtökohtaisesti sulkevat tiettyjä ihmisryhmiä ulkopuolelle, tahtomattaan tai tahallisesti,  etovat siihen malliin ettei tällä iällä tuon kynnyksen ylittämiseen vaadittavaa eforttia tunnu löytyvän. Se olisi kyllä uudessa maassa ja täysin uusissa kuvioissa välttämätöntä, pelkään.

Välikevennys-kuva negistelyn välissä! Edelleen olen mielissäni siitä että pyöräily on kova juttu Montrealissa. Kimppakämppäkaveri vinkkasi että täällä alkaa nyt pyöräilyviikko jolloin järjestetään monia tapahtumia. 

Kommunikaatiolla on iso osa ihmiskeskeisissä tapahtumissa, joiksi tämänkin armotta lasken. Toista on sitten jos lähtee itse jortsuun vaeltelemaan luonnon keskelle. Se nyt onkin ehkä enemmän mun juttu ja pitää suunnata siihen enempi jatkossa. Tuli mieleen tätä aktiviteettia tehdessä että tällaisilla adrenaliininhakuisilla viihdepläjäytyksillä vain sotketaan ja vääristellään luontokokemista, ja tehdään ihmisistä entistä keskittymiskyvyttömämpiä. Homma on valmiiksi tarjoiltu, lyö kiilaa aidon tekemisen ja pitkämielisen kokemisen ja ymmärtämisen eteen, ja muutenkin edistää ihmisten viihdehakuisuutta. Pisteenä hoon ja koon väliin jäävän kirjaimen päälle retken vege-ruokatarjoilu oli syvältä. Muut kehuivat pihvejään ja lohiannoksiaan, mutta meikäläiselle oli loihdittu makaronia muutamalla pavulla ja sipulinpalalla höystettynä. Kyllä kelpasi. Sentään paluumatkalla oli mukava jutella nuoren ranskalaisen jannun kanssa niitä näitä ja pässinpäitä päälle kun tämä oli muutaman oluen jälkeen varsin puheliaalla päällä. Aiheet eivät filosofisia olleet ja ulkopuolinen olisi ehkä tuominnut koko homman jurristen jorinoinniksi vaikken itse ottanut pisaraakaan, niin päivän jurottamisen jälkeen mikä tahansa vuorovaikutus tuntui mukavalta. Janoiselle tippa vettä voi olla todeksi tullut valtameri.

Puistot ovat kivoja. Mutta ehkä liian rauhattomia. Niissä kun käyskentelee minun kaltaisten vanhojen mummojen lisäksi myös paljon kovaa huutavia taapertajia.

Montrealissa on täysi kesä. Miltei koko viikko ollut yli 25 astetta, pari päivää yli 30. Se on kaikkialla ollut, missä ikinä olenkaan vieraillut, aivan liikaa. Montreal ei ole poikkeus. Lämpö hyökyy vastaan kuin muurin korkuinen aalto. Paikalliset ovat mielissään. Ihmisiä on valtoimenaan ulkona, terasseilla ja puistoissa. Tien varret on kansoitettu puisilla rakennelmilla, niin ravintoloiden kuin myös kaupungin toimesta. Näin vaikka niissä kohdin ei olisikaan juottolaa tahi muuta oheistoimintaa. Ihmiset hengailevat kaupungissa ihan toiseen malliin kuin vaikka Helsingissä, missä mennään yleensä rantsuun, puistoon, terdelle bisse kourassa tai kokonaan pois kaupungista. Sinänsä hauskaa mutta kyllä itse haluaisi enemmän vain rauhaa. Jos ja kun on tarkoitus rentoutua. Hälinä on hälinää, ja miltei poikkeuksetta ikävää. Esimerkiksi lukemisesta ei puistoissa näillä keleillä hirveästi tule mitään kun hulabaloo pyörii ympärillä sinnikkään kaupustelijan tavoin. Näin se on, olisi kultaakin kalliimpi taito osata keskittyä hälinässä, osata tyhjentää mielensä ja unohtaa ulkomaailma riippumatta siitä mitä ympärillä liikkuu ja mökää. Jos sellaisia meditaatioharjoituksia on, siis ilman että haluttuun lopputulemaan pääsee ilman menettämättä järkeään, "beam me up, scotty". Saa vinkata! Nytkin käytän tekosyynä kirjoittamisen lopettamiselle sitä että kämppäkaveri molottaa Skypen välityksellä ranskaa tyttöystävälleen toisessa huoneessa. Ja se, ah ihanuutta, kuulostaa juurikin siltä kuin kaiffari juttelisi just korvan juuressa.

En ole käynyt ainoassakaan Montrealilaisessa ravintolassa, yhtä kahvilaa lukuunottamatta. Missaan ehkä paljon? Toisaalta niissä on muita ihmisiä. Noh, ehkä sitä vielä ehtii. Ties vaikka siitä saisi aihetta blogeiluun! Maailman miljoonas ihme! Markus ravintolassa! Kattokaa! Mikä sika!

2016.05.22 - sairas lätkäkansa ja Ykä joka ei koskaan tullut

Kuva vaikuttaa rauhalliselta mutta tässäkin lokaatiossa oli porukkaa villamyssyksi asti. Tulee mieleen että suurinosa ihmisten seesteisten oloisista lomakuvistakin on otettu ihmismassojen kansoittamista paikoista jotka on tarkasti rajattu ulkopuolelle.

Aurinko painuu mailleen, tai tunnustetaan nyt tämä emävale heti alkuunsa ja todetaan että menihän se mokoma jo neljä tuntia sitten. Tekisi mieli painaa mailleen tämäkin mies ja jättää kirjoittelut kirjoittelematta. Tuntuu ettei hirveästi ole sanottavaa, viikko taas takana ja suuremmat sankaritarinat jäivät, kas, kokematta.

Mutta eipä tämän turinoinnin tarkoitus alunpitäenkään ollutkan kirjata tsiljoonia seikkailuja ja kummallisia taivaanrannan maalauksia joita päivät olisivat pursuamiseen asti pullollaan, poks vaan. Enemmän oli pointtina että tällä tavalla näkee ja ymmärtää olemistaan ja tekemisiään ja niiden jättämisiä ja sitä kautta pystyy suunnistamaan kohti tulevaa. Nyt olen viettänyt miltei kaksi kuukautta tässä vaahteramaassa ja urautumista on tapahtunut siihen malliin että liikemomentti on helppo hukata tyystin. Se toki tapahtuu hyvässä ja pahassa. Ihminen hakee turvaa rutiinista ja tietyt jutut onnistuvat vain jos osa elämää menee omalla painollaan ilman jatkuvaa miettimistä. Kääntöpuolena se voi syödä kaiken ajan kun suuremmat tavoitteet tuntuvat liian kaukaisilta ja maailman nippelin määrä täyttää helposti kaikki joet ja järvet. Siispä pateettisuuden uhalla jorinat jatkukoot!

Eihän tämän näköinen ukko mitään järkevää voi sanoa mutta menoksi sitten ainakin!

Huomaan että tällä blogientryllä menen ohitse Australiasta kirjoittamieni juttujen määrässä. Siellä alussa juttua tuli tasaiseen tahtiin ja tapahtumaakin riitti. Sitten runoilu loppui kuin seinään, 8 kirjoituksen ja 2 kuukauden jälkeen. Ja kuis ollakaan, oliko se sitten syy vai seuraus, mutta myös tapahtumia ja elämisen railakkuutta ei ollut siellä enää niin paljoa. Vai huijaanko tässä itseäni? Ehkä olikin niin paljon ettei siitä ehtinyt kirjoittaa? Jos kirjoitat, et elä, tai vai vain eläessään on kirjoitettavaa? No, kakkaa voi aina jauhaa oli myllyyn pistää jauhoja tai ei. Mutta se on varmaa että jos pitää logia niin voi jälkeenpäin todeta tapahtuiko jotain vai oliko se aamunsumuista harhaa jonka auringonsäteet repivät kappaleiksi.

Tämä viikko meni joutuisasti ja epämieluisasti. Maanantai-iltana ei tuntunut siltä tavallisen hehkeältä mitä aina ylipositiivinen suomalainen mies tuntee työviikon juuri alettua, ja yöllä herättiinkin vatsanpoltteeseen ja pahoinvointiin. Ykä ei tullut kutsuista huolimatta olotilaa helpottamaan, vaikka mokoma “kaveri” antoi lupausta vatsanpohjalla aamun asti. Kamppailin ja vääntelehdin nukkumatta milte koko yön. Aamulla pistin mailia duuniin ettei sinne ollut menemistä, ties vaikka Ykä olisi keksinyt sitten sinne tulla häiritsemään. Kehitety kuume ja lihassärky pitivät sängynpohjalla koko päivän. Onneksi sentään tuntien edetessä sai horkkaisesti nukuttua, mutta illalla oli varsin heikko olo kun ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Väkisin joi vettä vähän väliä joka varmaan pelasti paljon. Olen kyllä huono syömään ja juomaan järkeviin aikoihin. Urheillessakin tulee juotua ihan liian vähän. Kipeänä vielä vähemmän pakottaa itseään siihen toimintaan.

Lisää meluhaittaa kämpälle: viereinen puisto remontissa, sopivasti kun kesä alkaa ja puistolle olisi käyttöäkin.

Kävi onni onnettomuudessa että pianonsoittajatytöllä ei ollut kuin yksi vaivainen soittotunti kämpillä ja loput muualla. Kipeänä pimputtelun kuunteleminen koko päivän olisi ollut helvetillistä. Ai jestas. Siinäpä kyllä ihan tajuton miinus kimppakämppäilyssä. Jos äänieristykset ei ole kunnossa tai yksityisyyttä uupuu, sairastaminen muuttuu vielä entistä ikävämmäksi. Itse ainakin kuulun siihen “käperyyn-kasaan-ja-kuolen-yksin”-osastoon, eli mieluusti hikoilen tuskani pois ylhäisessä yksinäisyydessä. Sairastessa ilman sosiaalista tukiverkostoa vieraassa maassa sitä havahtuu uudella tavalla siihen missä on ja kuinka kaukana tutusta ja turvallisesta. Arki pitää niin kiireisenä ja nyky-yhteiskunnan helppous piilottaa haavoittuvaisuuden. Sitä ymmärtää sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden tärkeyden toisella tavalla kun itse ei pysty tekemään mitään, ja tarvitsisi jonkun tuomaan vesilasin tai käymään kaupassa, tai pitämään vaan seuraa kun tv- tai tablettiruutu ei tuo mitään lohtua kurjassa kuumeisessa olotilassa.

Tuomio olotilalle lienee oli ruokamyrkytys, koska keskiviikkona oli jo suht normaali vaikkakin heikohko olo. Se mistä moinen sitten tuli on mysteeri. Suurimmaksi osaksi vihannesta ja hedelmää oli ruokalistalla kuten normaalisti, ei poikkeamia, samaa kuin aina muutenkin. Ehkä oli joku maajussi lorauttanut kiireessään brokkolien päälle kun ei vessaan jaksanut juosta, ken tietää.

Mielialaan kyllä vaikuttaa suunnattomasti kun jää kuntoilut tekemättä. Ikävästi ei ole ikuisuuteen ollut kunnolla luovaa harrastusta kehissä, ja kun työkin instituutiona on muokkautunut sellaiseen asemaan, hyvä niin, ettei se anna elämälle riittävää sisältöä, ovat päivittäiset lenkit sellainen henkireikä että avot. Jos jää fiksi saamatta, menee mieli maahan ja ukon naama makkaralle. Tiistain ja keskiviikon pakkolepo tekivät hallaa koko viikon fiiliksille. Pitäisi kyllä palata myös luovien harrastusten pariin. Turhan herkässä on balanssi näinä päivinä jos kaikki lenkkarit on samassa jalassa.

Voi huijata itseään että luovuuteen palaamiseen auttaa viikolla hankittu telkkari. 50 tuumainen 4k-malli merkkiä Vizio Amazonista, hintaa 920 dollaria. Ensin olin muutamaa kymppiä kalliimmalla ostamassa ilmoituspalstan jannulta samaa mallia 58-tuumaisena, mutta kun mies ei löytänyt kuittia, en viitsinyt ottaa riskiä vehkeestä jossa ei ole tippaakaan takuuta. Kyseenalaista maksaa 4k:sta, jota ei nyt pysty käyttämään eikä tiedä tuleeko sille tilausta missään vaiheessa. Lisäksi kun tarkoitus on lähinnä pitää töllöä toimittamassa monitorin virkaa, niin turhan köykäisesti tutkin vehkeen input lagin määrän. Sen piti olla 11 ms - luokkaa (http://ca.rtings.com/tv/reviews/vizio/d-series-4k-2016), mutta testatessa tuo tuntui kymmenkertaiselta. Yhdestä inputista ja Game Mode:een menemällä sen sitten sai riittävän alas, mutta siinä kärsii sitten muut asetukset. Kaiken kaikkiaan, halvalla ei saa parasta joka tottakai on ihan tajuton yllätys, ja tässä tuli maksettua semmosesta jolla ei oikeasti ole käyttöä, ainakaan just nyt. Ja kun elämä on tässä ja nyt, niin valinnan voi hienon jälkiviisaasti tuomita typeryytenä. Tärkeimmät ominaisuudet minulle olisivat kuitenkin olleet alhainen lagi ja iso koko, ja fyysinen kätevyys. Tämä teevee-suvun edustaja kun omaa surkean jalustan ja muutenkin ulkoinen viimeistely on hiukan hutera. Vaan ei kyllä jaksa säätää ja palauttaa. Liikaa meni aikaa koko juttuun jo tähän mennessä. Olkoon ja toimikoon, suatana. Eipä tee mieli sitten niin kököttää kellarissa pitäen omaa kivaa led-valojen vilkkeessä.

Käytin suuremman osan aikaa lätkämatsista tekstailuun kun katsomiseen. Niin alas sitä vajoaa kun ei oikeasti kiinnosta vaikka kännykkään tuijottelua joka paikassa pidänkin yhtenä aikakautemme tyhjäpäisyyden suurimmista merkeistä.

Kanadalaisia ei tuntunut jääkiekon MM-kisat paljoa kiinnostavan. Itse menin pyhästä velvollisuudesta ja, kai se on myönnettävä, edelleen jostain muruna sielun perukoilta löytyvästä mielenkiinnosta katsomaan finaalia sattumanvaraiseen keskustan urheilupubiin. Väkeä ei siellä ollut paljoa, kuka hullu nyt niin kauniina sunnuntaina keskellä päivää on muualla kuin ulkona, ja viidestä skreenistä vain yksi oli viritetty lätkälle. Yksi ruutu tarjoili baseballia, toinen jenkkifutista, kolmas tuuttasi ulos Ranskan avointa tennisturnausta ja neljäs säteili yleisurheilua. Minun lisäkseni lätkää toljotti kaljuuntunut neljä-viiskymppinen kanadalaismies, joka hurrasi lämäreitä maaleina ja muutenkin oli vähän hukassa. Katsoin kaksi erää käyttäen sen koko ajan pienen Guinnesin juomiseen, ja lasin tyhjettyä lähdin pois kun en enää tylsyyttäni kestänyt ja muut riennot odottivat. Kiinnostus penkkiurheilua kohtaan kuoli kyllä jo 20 vuotta sitten. Silloin heräsi siihen että joka vuosi sama sirkus joka ei tuo mitään uutta, eikä omaa suurempaa substanssia. Parasta moisessa viitekehyksessä on sen mahdollisesti tarjoama sosiaalinen konteksti, mitä tänään ei ollut tarjolla. Mieleen tästä ajatuksesta ja koko kuviosta palautui elävästi vuoden 2004 World Cup finaali. Senhän Kanada voitti Suomea vastaan 4-3, ja vaikka skene ei enää silloinkaan kiinnostanut, oli hauskaa katsoa matsi keskellä yötä Tanskalaisessa pienessä kaupungissa Kanadalaisen työkaverin kanssa. Ottaa yönaksua ja -bisseä, tuttavuutta hieroen, höpisten niitä näitä telkkarin vilkkuessa siinä taustalla.

Lukusessio tällaisissa lokaatioissa illan hämärtyessä on varsin mukavaa. Paitsi että kuvasta ei välity armoton lapsikatraiden älämölö ja jointin haju joka pistää haluamaan oikeasti metsän keskelle.

Ah. Luonnossa on kiva lukea. Ja ulkotiloissa ylipäätään. Kirjastot ovat oma juttunsa, mutta jos saa tuulenvireen naamansa, katsekenttään puita ja vihreää, sekä vaikka tuon tuosta lintujen laulua niin mikäs sen herttaisempaa. Ajatus lentää ja muutenkin on paljon virkeämpi olo. Mutta jos kauniissa paikassa on paljon älämölöä ja muita ihmisiä, niin rupeaa ärsyttämään eikä lukemisesta tai mistään keskittymisestä tule oikein mitään. Myönnettävä se on, oma keskittymiskyky on suhteellisen surkea. Ja nimenomaan kontrasti luonnon ja ihmisten aiheuttaman häslingin ja rauhattomuuden välillä aiheuttaa suurta ärtymystä.

Minulle lukeminen on aina merkinnyt tietyntyyppistä rauhoittumista. Tietokirjallisuudessa sitä että keskittyy ja fokusoi ajatteluaan, ja romaaneissa sitä että vain ylipäätään ottaa rauhassa ja uppoutuu kirjan maailmaan ja unohtaa välittömän ympäristönsä. Muitten ihmisten meuhkaus tuhoavat molemmat maailmat. On sanottava Montrealista että vaikka sinänsä on hauskaa että puistoja on paljon ja että ihmiset tykkäävät ja viihtyvät niissä, niin toisaalta tämä suuntautuminen tekee niistä rauhattomia ja meluisia. Tekee mieli lähteä kunnolla skutsiin, kauaksi kaupungin valoista ja melusta. Alkaisi olemaan vähitellen sen aika. Poistua Montrealista ja katsella Kanadaa laajemmin. Vielä en ole saanut suunnitelmia aikaiseksi. Olkoon ensi askel siihen suuntaan lopettaa tämäkin joutava jorina!

Ulos seikkailuun! Jääkön varjo vain tielle ja turha kaupungin kuluttaminen taakse. Tästä lähdetään.

2016.05.15 - aavistus retkeä, pullon täydeltä laiskuutta

Retki vei joen rantaan. Mies ei saanut kalaa ja hyvä niin. Paitsi ehkä ei koska jos sitä ei oo ni ei se oo hyvä, ei perskele, ei.

Pientä aktivoitumista hibernaation jäljiltä on havaittavissa, kun sekä lauantaina että sunnuntaina sain pienoisen pyöräretken aikaiseksi. Pyöräilyä harrastuksenaan ilmoittavat nauraisivat kyynelistä kostuvaa partaansa jos kilometrimäärät kuulisivat. Ei kerrota niille. Pieneläimen pyllistyksien kokoisista matkoista oli kyse, 27 km ja 13 km. Vaan ehkä se siitä, ensi viikolla enemmän. Tai vähemmän. Vähemmän on enemmän. Eiku. Hä?

On se rankkaa. Ja kattokaa, löysin puistosta pultsarin. Kattokaa ny! Siinä se kuorsaa auringossa.

Lauantaina suunta vei itään ja tavoitteena oli päästä mantereelle, mutta sitten viikolla huolella kerätty väsymys ja huono mutta varsin tahallisesti aiheutettu tankkaaminen saivat menemään vain Pohjois-Montrealin saarelle. Siitä olisi vielä ollut 10 km ennenkuin manner olisi tavoitettu joten tyydyin mukailemaan joen vartta ja pysähtelemään tuon tuosta puistoissa istuskelemassa ja paistattamasta päivää.

Sain vihdoin ruokavaliotani omaan epänormaaliin suuntaani. Tilauskuormassa Brazil Nutsit olivat muuttaneet kansallisuuttaan Pistaasiolaisiksi, mut hei, eihän nykyään rajoja niin kunnioiteta. Soitto rajavartiolaitokseen kuitenkin sai aikaan että toivottavasti saan brassini ensi viikolla. Lupauksia, lupauksi.

Täkäläiset kyllä tykkäävät puistoistaan. Paljon on väkeä liikenteessä kun lämpöä riittää. Sen kunniaksi menetin neitsyytenikin tässä: vedin lipat sotaratsuni selästä valoista liikkeelle lähtiessäni. Hienosti ja huomaavaisesti olin pistänyt etupyörän poikittain menosuuntaan nähden jotta jalankulkijat pääsevät paremmin ohitse. Lähdön koittaessa suoristin liian vähän, voimaa eteenpäin oli liian paljon suoristukseen nähden ja asfaltti kutsui. Eipä siinä kuin käynyt muuta kuin ylpeyden menetys. Onneksi sitä nyt ei tällä kokemuksella ja iällä ole enää tällä yhtään jäljellä alun alkaenkaan, hahaa. Köh.

Puutarhapalstoja ei ole juuri täällä näkynyt, vaan nyt tuli bongattua yksi. Siinäpä kyllä hyvä harrastus, jes söör.

Pakolliset säähavainnot. Sunnuntaina oltiin kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella. Kylmän diggareille tarkennetaan että yläpuolella. Samaisen ihmisryhmän edustajat iloitsevat kuullessaan että tänään sunnuntaina oltiin noin viidessä asteessa. Vaan sujuupa pyöräily nopeammin ja virkeämmin kun pitää polkea jottei kylmisty. Seuraamus syntyy vain pakottavasta tarpeesta. On oikeasti ehkä kivempi, sama kuin juoksemisessa, tuo pirtsakka viileys. Eri asia sitten kun pysähtyy, mutta itse aktiviteettissa on enemmän meininkiä. Vauhti ja vilke on joskus ihan hauskaa.

Junat ovat vielä täysin kokematta. En tiedä edes miltä ne näyttävät. Ehkä niitä ei ole? Ehkä tämä on modernia taidetta?

Kuten monet muutkin asiat minulla on tapana hoitaa, niin tänään hoidin rekisteröitymisen kimppa-auto-palveluun (https://www.communauto.com/index_en.html) puolittain. Vaikuttaa ihan toimivalta, näin rehdisti sanoen kun ei kertaakaan ole kokeillut. Ilmaisjäsenyydellä millä lähden liikenteeseen (sitten joskus) ovat tunti- ja kilometriveloitukset suht isoja, 12$/h, 0.2$/km, mutta 40$ vuosijäsenyydellä saa hinnat puoleen. Puolet kalliista on halpa, on on. Kaaroja näyttää olevan puljulla paljon, ja homma toimii niin ettei tarvitse palauttaa samaan pisteeseen. Rekisteröityminen hoitui vain puolittain kun ajokortin kanssa on kysymysmerkki kelpaako Suomalainen. Internet ei anna tyhjentävää vastausta. Riippuu siitä ja roikkuu tästä. Sillä saa kyllä ajaa Temporary Worker Visan käsikyngässä puoli vuotta. Vaan milläs ajat, mielikuvitusautolla? Mieluusti! Jos kaikki muutkin. Vastoin lentäviä lausahduksia on oman kokemuksen mukaan vieras kansalaisuus aina osoitus huonoudesta ja hidaste, aina vessajonoista alkaen.

Ah, Amerikan meininki. Kauppa ei ole 7/11 vaan apteekki. Sokeria vaivoihin, mummo!

Saman tyyppisestä syystä ei onnistunut vielä ilmottautua Meetup-verkkopalvelun kautta bongattuihin pyöräily- ja vaellusretkiin, jotka suuntautuvat Jenkkien puolelle. Täältä tehdään sitä näennäisen paljon, Vermont ja Pohjois-New York. Järjestäjät sanoivat että jos luulee että on Visan kanssa mitään epäselvyyksiä joka tekee rajan ylityksestä yhtään aikaavievempää, ei saa tulla mukaan. Täytyy selvittää konsulaatin kanssa miten on. Autolla mentäessä ruuhka-aikaan, eli perjantaina iltapäivällä ja sunnuntaina illalla, kuuleman mukaan jonot ovat hirveät ja meno kuin Venäjän rajalla. Pitäisi kyllä nopeasti päästä tekemään aktiviteettia kaupungin ulkopuolelle ettei Kanada kutistu Montrealin kokoiseksi. Työpaikallakin ilmoittautuminen vaellusretkelle meni mönkään vaikka vastasin sähköpostiviestiin miltei siltä istumalta. Heppu joka niitä käsitteli ilmoitti viikonlopun jälkeen että ilmoittautumiset olivat jo täynnä. Toden totta, minulta menikin viestiin vastatessa kokonaista 15 sekuntia. Hidas!

Lopuksi syvällinen elämän viisaus: älkää hyvät ihmiset käyttäkö numerokombinaatio-lukkoja ulko-olosuhteissa. Ei sinänsä että itse olisin tehnyt moisia kammottavia ja peruuttamattomia mokia, mutta  kämppäkaveri on lukinnut sellaisilla, kahdella vielä kaiken hyvän ja hirvittävän lisäksi, varaston oven. Arvaa saako niitä enää auki? Oikein! Eli ei. Ainakaan ilman voimapihtejä. Sää, sade ja ohikulkevien pultsareiden kusisuihkut ovat ruostuttaneet tai muuten tahmanneet ne liiankin hyvin toimiviksi. Niinpä pyörä seisoo nyt kuistilla. Toivotaan että ovi aukeaa ennenkuin pyöräkin kokee saman kohtalon. Kapea katos ei estä yläkerran isäntää suihkuttelemasta satulaa kosteaksi tuon tuosta. Täytyy toivoa ettei suihku sentään kerrosta ylempää tule, köh köh. Köh.

Kun masentaa ja on vaikeata, apu löytyy Kuninkaalliselta osastolta! Tai ainakin voi korvata tukun pulmia ihan uusilla ja unohtaa vanhat.

Suomalainen ei saa ulkomailla valittaa luontonsa mukaan tarpeeksi. Muunmaalaiset leimaavat heti kyltymättömäksi pessimistiksi, joten en malta lopettaa kun pääsin vauhtiin: Kanada on jo kolmas englanninkielinen valtio jossa jätehuolto on järjestetty perin hupsusti. Voi toki olla, ja varmaan onkin, että Pohjois-Euroopassa ollaan valtavirrasta poikkeavia. Mutta silti se että jätteet tyrkätään kadulle edellisenä iltana josta roska-autot ne hakevat on vähintäänkin ruman näköistä. Täällä tosin suhteellisen hyvin kunnioitetaan noutoaikoja, eikä pusseja näe kuin edeltävänä iltana kautta seuraavana aamuna, jos on virkkuna kuin porkkana liikenteessä. Kyllä se silti vähän rohkaisee jengiä pistämään pussukoita ulos myös mihin tahansa aikaan, sekä kärräämään kadulle kamaa joka ei sinällään jätehuollon piikkiin kuulu. Sentään ei ole tilanne yhtä huono kuin Sydneyssä missä kadunvarret useasti toimittivat kirppiksien virkaa; sieltä laatutietoiset useastikin bongailivat olohuoneeseensa uutta ilmettä.

Ah, viikon avautumiset suoritettu, nyt voin nukkua muutamat seuraavaa yötä makoisasti.

2016.05.08 - viikkoja vierittämässä

Aika vierii soitti kitaraa eli ei. Jos niitä hankkisi tusinan, auttaisiko asiaa?

Yksi viikko takana kellarikerroksen poikana. Vähän kyllä epäillyttää että, ah niin yllättäen ja kulman takaa suoraan leukaluihin, tuppaa olemaan aika pimeää täällä maatasoa kerrosta alempana. Oli näin tai ei, silti, ihminen on ihmeellisen sopeutuvainen eläin. Asuntolahotellissa tuli vietettyä 5 viikkoa, mutta nyt jo se on kaukainen muisto ja elo uudessa ympäristössä on tuttua kuin syylä kainalossa. Keskiyöllä herätessä löytää pimeässä vessaan ilman kommelluksia ja suurin osa tavarasta löytää tiensä kiltisti perille. Ei myöskään ihmettele aamulla missä herää. Tosin, valon puute tekee unisemmaksi. Auringon läsnäolo saa läskit liikkeelle toiseen malliin kuin pimeys ja viileys. No onhan sekin nyt toki yllätys.

Uinti olisi kiva saada rutiiniin taas. Lähimaastossa on muutamia ulkoaltaita, jotkut jopa aikuisia, mallia 50m.

Nopeasti muodostuu arjen perusasiat jahka lähtee pyllertämään välttämättömyyksiä. Kimppakämpässä varsinkin on hyvä pitää rutiinia yllä. Kun vain tietty osa jääkaapista ja keittiön hyllytilasta on varattu omalle roskalle, on järkevää minimoida ja pitää tiukasta kurista kiinni. Sama muidenkin tavaroiden kanssa, yleisissä tiloissa ja omassakin huoneessa. Jos lipsuu niin kaaos seuraa kyllä saman tien. Myönnetään, olenhan minä jonkin sortin järjestysnatsi mutta nykyiset kämppikset kuuluvat likipitäen samaan kompanjaan. Hyvä näin, tekee yhteiselosta helpompaa. Ainoa mikä ottaa aivoon on edelleen vanhan talon lattian narina. Katsotaan tottuuko siihen vai palaako käämi. Nyt viikonlopun on saanut olla autuaassa rauhassa kun muu talon väki on matkoilla. Tuntuu kyllä tyhjältä. Ihmisten seura on ihan nasta juttu. Jahka eivät ärsytä. Mitä useasti tekevät. Hitto. Sekoaa. Klik. Aivot kiinni.

Ei pelailua, ei juuri kulttuuria, ei ihmissuhteita. Ehtii käydä 3 kertaa viikossa punttisalilla! Lihaksia ei ole vielä löytynyt, kateissa ovat ja pysyvät.

Piti hankkia menneellä viikolla televisio toimittamaan monitorin virkaa sekä täyttämään elokuva/sarja/peli-nälkää, kun 11 tuuman MacAir ei tuohon ole ihan riittävä. Jäipä tekemättä. Aikeena oli vain joku halpa karvalakki tv-kaljua peittämään, 50 tuumainen juhlallisella koolla jotta voisi elostella sängyllä maaten ja varpaiden välistä tihrustellen. Sitten vanha typerä hifistelyvietti iski. Koitin uittaa yhtälöön mukaan 4k:n sekä 120Hz. Lunttaus netistä mitkä nyt oikeasti olisivat hyviä myös tietokonekäytössä, ja tietysti halpaa, kertoo ettei tonnilla mitään saa. Mutta ei sitä nyt enempää pistetä. Jenkki-pulju Viziolla olisi jotain, mutta saatavuus heikko ja mielipidettä monta. Parhaat tietokonekäyttöön ovat foorumeiden mielestä LG:n huippumalleilla, mutta viittä tonttua ei näihin joulukemuihin kyllä lähde millään. Samsunginkin hyvät mallit menevät hintahaitarissa pari oktaavia kuuloalueen ulkopuolelle. Neljästä koosta ei kyllä varmaan oikeasti kannattaisi maksaa. Matskua ei ole, ja tietokonekäytössä teeveet ovat varmaan joka tapauksessa vain välttäviä. 

Eihän, hyvä mies sentään, minulla ole edes kunnollista tietokonetta tällä hetkellä. MacAir ei tuuttaa isoa resoluutiota ulos muutenkaan. Ja liekö nuo teeveet osaisivat edes nuuskia 2560x1600:ta ylös skaalatessaan, tekevät sen varmaan vain FullHD:stä. Järki käteen nyt! Mutta joku ruutu olisi saatava alle nyt nopeasti ettei duunista lainassa oleva PS4 taas pölyty turhaan nurkassa. Sehän se olisi tärkeintä, katsos. Ei esimerkiksi ulkona liikkuminen ja kesään heräävän luonnon tutkiminen.

Puissa ei juuri lehtiä vielä ole. Kun lämpötila on säädyllinen, jengi hyökkää laumoittain puistoihin kyllä.

Lämpötila menee ylösalas edelleen täällä kummallisesti. Tänään sunnuntaina ollut siinä 5 - 8 asteen hujakoilla. Eilen oli lähemmäksi 20. Puihin on vasta aluillaan lehtien tulo. Sankarit vetelevät shortseissa pihalla mutta itsellä pitkät housut ja huppari tuntuivat riittämättömiltä siinä määrin etten malttanut jäädä puistoon istumaan vaikka tarkoitus varta vasten oli sinne lukemaan mennä. 

Hävyttömän huonosti pitänyt kiinni mistään lukurutiineista. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuuskin jäänyt. Vonnegutin God Bless You, Mr Rosewater on ollut työn alla jo ikuisuuden. Viisaasti aloitin myös lukemaan Game AI Pro:ta ja Biologically Inspired Artificial Intelligence for Computer Games:ta tietopuolelta. Typerä ajatus. Kaksi opusta samaan aikaan, vaikka entiset tietokirjat ovat olleet kesken jo yli vuoden. Puoli tuntia päivässä ei ole alkuunkaan tarpeeksi, varsinkin kun aamutuimaan sängyllä lukiessa homma menee vain nuokkumiseksi. Kirjastoon pitäisi raahata itsensä, suatana. Askel oikeaan suuntaan. Sain jätettyä sinne nettihakemuksen.

Lähin kirjasto. Vaan hurjan huonosti auki, viikonloppuisin 13-17.

Voi olla vaikea uskoa, mutta tätä kirjoittelun mestariteosta on tullut loihdittua ruudulle jo yli tunti. Pitää siis lopettaa. Kova taso ei voi pysyä yllä loputtomiin. Vaan, hittolainen sentään, ei tullut varsinaisesti kerrottua mitään Kanadasta tai Montrealista. Nyt pinnistetään. Hmm. Tällä mennään: täällä on yllättävän paljon kerjäläisiä. Varsinkin paikallisen Alkon edessä on aina joku neli-viisi-kuusikymppinen selkeästi viinaan menevä mies avaamassa ovea ja odottamassa vastapalvelukseksi kolikoita. Risteyksissä päivystävät autojen ikkunoiden pakkopesijätkin tuntuvat lisääntyvän kesän lähestyessä. Etnisiä vähemmistöjä tässä porukassa ei näytä hirveästi olevan. Kanadalaista perusväestöä. Tämä väki tuntuu suhtautuvan avoimen vihamielisesti jos kävelee vain ohi. Ehkä tämä on niin kuin Pohjois-Euroopan ulkopuolella asiat normaalisti seisovat. Ehkä minä olen hylkiö täällä joka vie heidän leipänsä. Hei, se patonki oli siinä selkeästi ilman omistajaa!

Jahas, kämppis saapui ja sen myötä armoton narina! Tähän on hyvä lopettaa, vaikka olis mulla ollut ihan saatanasti vielä sanottavaakin.

2016.05.01 - vappukoti

Vapuksi kotiin. Näin voisi varmaan toivottaa monelle känniselle kaverille Kaivarissa, mutta eipä tartte, tai saa, miten vaan, valitse ratsusi, tänä vuonna. Montréalissa ei havaitakseni vappua tunneta. Ei ainakaan näkyvästi vietetä. Vapaapäiviä ei ole kalenterissa. Kaduilla näy mitään humua. Vettä sataa pitkästä aikaa. Liekö solidaarisesti viety ne sadepisarat pois Suomen maalta. Sujuu katsos siellä dokaaminen sujuvammin. Itsepä sain muutettua nyt uuteen kämppään tänään sunnuntaina. Saas nähdä miten lähtee. Ja mihin suuntaan. Toivottavasti ei niin vinoon että pyöränsä ojaan ajaa.

Vuosipassi näihin tsygiin maksaa kuulemma about 80$, ja näitä on miltei joka kolmannessa kadunkulmassa. Olis ollu ihan hyvä diili mutta ehkä oma tsygä on parempi (?).

Plussaa on ehdottomasti että duunipaikka on lähellä, vain kilometrin päässä. Positiivista myös erittäin kivat kämppäkaverit, pianonsoittajatyttö ja fyysikkojamppa, joista jälkimmäinen tosin muuttaa kahden kuukauden päästä pois. Lyhyen ajan sisään ollaan turistu jo ties kuinka moneen otteeseen peleistä ja muista nörttijutuista. Plussaa myös että kellarihuone on iso ja tilava. Miinusta sitten että kellarissa yläkerran kävelyt ja naapurihuoneen pesukoneet kuuluvat liiankin lujaa läpi. Ja kaikkinensa koko kämppä, kellari varsinkin, on varsin pimeä. Ikkunat on oikeesti aika kiva juttu. Niistä näkee yleensä ulos.

Täällä nyt sitä sitten bunkataan, perkele. Huomaa tuttu reppu. Sillä on jo ikää kolmannes siitä mitä kantajallaan! Vanhus.

No, osin ajattelin että hyvä ettei ole niin viehättävä kolo asumiselle, on hyvä syy pysyä aktiivisena ja liikenteessä ulkomaailmassa. Tosin kun kämpillä on, niin kellarissa asumisessa on se vaara että siinä jämähtää sinne liian helposti, eikä käytä yleisiä tiloja hyväksi. Arkipäiväisessä menossa niinkin pieni juttu kun portaat saattavat muodostaa suuren kuilun tekemisen ja tekemättömyyden välille. Eh. Portaat. Kuilu. Hah.

Kämpässä on varsin kiva olkkari, jonne olisi toisesta pienestä huoneesta välitön pääsy. Voi olla että ehkä kahden kuukauden päästä muuttaa yläkerran toiseen pieneen huoneeseen kun fyysikko häipyy. Saas nähdä. Täällä on myös vain DSL netti, 15 megaa. Siitä maksetaan vähän yli 600 vuodessa, eli 200 per naama. Aika kivikautista. Parannus silti hotelliin.

Viimeinen yö Trylonista. Keskellä vasemmalla näkyvä välkkyvä julkisivu ärsytti aluksi mutta lopuksi oli oikeastaan aika nasta, siinä alkoi näkemään kuinka ohjelmisto vaihtui.

Asuntolahotelli Trylonia tulee sillä tavalla ikävä että siellä kaikki oli helppoa ja vastuutonta. Vaikkei ollut edes puolihoitoa, lähtöä edeltävänä päivänä jopa tuli postiluukusta lappu että huoneen pitää olla tiptop samaa kunnossa kuin tullessa kun lähtee tai joutuu maksamaan siivouslaskun (ei tarkempaa mainintaa mitä tulokunto meinaa tai paljonko lasku olisi, eikä tällaisesta aiksemminkaan ollut puhetta), niin silti toimi hyvin pienellä liekillä. Kaikki valmiina ja pystyi olemaan omissa oloissaan ja turvallisessa ympäristössä 24/7 ovimiehineen ja erillisine oleskelutiloineen ja uima-altaineen. Ei tosin tullut pientä säälittävää uima-allasta kertaakaan käytettyä. Pitäisi hankkia uudet uimahousut.
Australian viimeisen asuintalon sinänsä hyvä uima-allas kun ylenpalttisella kloorimäärällään tuhosi edelliset. Sitä ei todellakaan tule Trylonissa ikävä että jääkaappi piti suurta älämölöä, pyörän joutui ripustamaan parkkihallissa koukkuun killumaan, netti oli törkeän hidas silloin kun sitä normaaliaikaan koitti käyttää, ja muuten mukavan oloinen venäläismies ulkoilutti ja huudatutti vauvaansa aina yleisessä oleskelutilassa kun minä siellä satuin olemaan.

Kyllä kunnon skutsi tällaisen maiseman voittaa. Sinänsä hauska, mutta aiheet turhan poppiksia, ja toteutus suoraan sanoen kökkö. Silti kivempi kuin tyhjä seinä tai jos tilalla muutama kälynen tägi!

Pitäisi ruveta nyt pikimmiten suunnittelemaan Kanadan retkiä. Nyt kun on jotenkuten pysyvä osoite, ja tietyllä tapaa etsikkoaika täällä on ohi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen, tai aika ajaa ohi niinkuin sillä on tapana. Tavoitteena vierailla kaikki territoriot lävitse, käydä mahdollisimman monissa luonnonpuistoissa, tehdä vaelluksia, ja tehdä täsmäiskuja myös Jenkkeihin. Ensin vain vähän rajan taakse, ja sitten kauemmaksi. Tietty pitemmät matkat vaativat enemmän aikaa mitä ei ole duunin puolesta hirveästi tarjolla, mutta sitäkin pitää tiedustella. Se että on mahdollisuus virallisesti saada lomaa vasta puolen vuoden työn teon jälkeen tuntuu vähän turhan härskiltä.

Vastapainoksi olen miettinyt tässä vihdoin että pitäis ostaa uusi tietokone, itx-formfactorilla, 4k televisio, uusi äänikortti ja kosketinsoitin. Jos ton kaiken tekee, niin sitten olisi järkeä käyttää niitä hilavitkuttimia minkä ehtii eikä matkustella. Perkele, tästä kaikesta voi vaan tehdä johtopäätöksen että työnteko on tyhmää, vie aikaa kaikelta muulta. Vanha vitsi. Joka ei edelleenkään naurata. Teet ikäsi töitä jotta pääsisit tilanteeseen jossa voit tehdä mitä haluat. Ja kun se aika koittaa, olet liian väsynyt enää muuta tehdäksesi tai urautunut niin pahasti ettet enää osaa nauttia tai innostua siitä mihin vuosikymmenet tähtäsit. Elämä on tässä ja nyt, huominen on harha.

Öinen Boulevard St. Laurent. Ehkä tutuin katu tähän mennessä Montrealissa meikälle.

Ei uutta informaatiota auringon alla, mutta pimeässä asiat näyttävät varsin erilaiselta. Kun kävelee tutun kadun lävitse eri valaistuksessa, on tulkinta varsin eri. Esimerkiksi liikkeiden ikkunat näyttävät erilaisilta, asiat korostuvat toiseen tyyliin ja tilan tuntu on ihan toista. Näkee asioita joita ei edes ole huomannut päivänvalossa. Tekemistä on toki myös omassa vireystilassa. Päivällä tai aamulla on muut jutut mielessä ja todennäköisesti enemmän fokusoitunut tulevaan ja kiireeseen. Illalla ja yöllä on vastaanottavaisempi. Mites se meni, taide tapahtuu auringonlaskun jälkeen?

Tästä puljusta juomaa miltei joka viikko. Tosin, ison pullon koko on 1.14L joten ei sentään ihan yhtä viikkoon täällä mene.

On kiva että juo lämmintä juomaa isosta kupista, joka on kokonaan päältä avoin. Asuntolahotellissa tuli käytettyä metallista termaria jossa oli muovinen kansi. Se piti toki juoman lämpimänä pitkään mutta pienestä reiästä imailua oli hiukan ikävää. Ei tunnelmaa. Tarjolla mestassa oli vain pieniä kahvikuppeja joten ei sellaisia minulle, kiitos. Koko ajan saisi olla täyttämässä ja varomassa ettei läiky. Plussaa siis siitäkin uudessa asuinpaikassa. Käytössä kunnon muki. Siitä on kiva viskikaakaota ryystää. Kun tässä juttujen taso taas loppua kohden laskee, niin vielä häpeällinen tunnustus: vegaanius ei ole pitänyt kun on tullut nyt vedettyä jäätelöä. Vegaaniset vaihtarit on vähissä, joten jotain paheita pidetään vaikka naama punaisena ja korvat heiluen. Löytyy vain muutama brändi ja maku soijajädeä, eikä se ole oikein tarpeeksi. Kävisi turhan tylsäksi aina mutustella samaa merkkiä, sen lisäksi että hintaero maitojätskiin on miltei kymmenenkertainen. No, pikkuhiljaa. Nykyiset kämppikset jo vinkkasivat että alueelta löytyy niin paljon vegekauppoja että pitäis löytyä jäden korvikettakin. Siinäpä hyvä tekosyy lähiseudun tutkimiselle.