2016.10.09 - ruskan perässä

Retkeilijätoverin ottama foto. Suurinpiirtein se tolta näytti, mutta joku filtteri korostaa kyllä värejä. Omat kuvat on paljon valjumpia kun en niitä jaksa koskaan editoida!

Sain raahattua pitkästä aikaa luuni ja muutkin ruhoni osaset retkelle, kun Meetup-ryhmä suuntasi sunnuntaina noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän paikkaan nimeltä Montagne Grise. Lauantaiksi suunniteltu retki lykkääntyi sateiden takia. Itse harmistuin perjantai-iltana kun viesti peruutuksesta tuli, matkalle oli jo asennoitunut lähtevänsä ja yleensä tuppaa olemaan niin että jos liikaa säävarauksia pitelee niin saa kököttää tuon tuosta kotiinsa teljettynä. Matkaan on lähdettävä ilmoista huolimatta tai huomaa että kuluttaa enemmän takapuoltaan sohvalla kuin kilometrejä kalossiensa alla. Onneksi tällä kertaa retki lopulta toteutui ja sääksi siunaantui mitä hienoin syysilma. 

Siinä sulle ilman mitään filsuja! No, tää nyt näyttää taas sitten todellisuutta latteammalta.

Quebeciläinen ruska ja lehtien värit olivat varsin hienoa katseltavaa ja tuo toiminta herätti sielun syövereissä monensorttista tunnetta. Sanottava silti on että ihmisten postailemat kuvat tekevät kontrasteista voimakkaampia ja näkymistä vaikuttavampia kuin mitä ne ovat paikan päällä. Väriloisto ja vivahteet antavat jälkikäsittelyllä oivat mahdollisuudet ja jengi käyttää tuota surutta. En sano etteivätkö värit paikan päällä mahtavia olisi, mutta kontrastia ei kyllä niin paljoa löydy kuin useasti kuvissa näkee.

Metsässä on kiva vaeltaa ja siellä näkee juttuja ihan eri lailla kun värit ovat eri kuin kesällä. Herättää ihan toisenlaisia assosiaatioita ja tarinoita pääkopassa.

Seurueessa oli kolmetoista kulkijaa. Olen kokenut tällaisissa hiukan isommissa porukoissa talsimisen hiukan rasittavaksi kun ihmiset puheskelevat koko ajan, täällä vieläpä ranskaksi sen vahvistaessa joukossa-yksin-fiilistä, ja kun tahti on ollut kova ja ei voi mennä oman pään mukaan. Nyt oli helpompaa kun väki oli jättänyt kilpasukset kotiin, eikä mukana ollut urheiluhenkistä joukonjohtajaa. Reitin profiilikin oli helppo muttei liian. 400 metriä nousua. 

Kukaan ei käynyt uimassa. Olisinhan mä jos olis tullu uikkarit mukaan. Ilman lämpötila oli ehkä 7 asteen tienoilla.

Ryhmänvetäjä oli Ontariosta ja joukossa oli sen verta monta ranskaa osaamatonta että poikkeuksellisesti anglo otti kilpakumppanistaan niskalenkin. Ei sinänsä että puheensorina olisi omalla kohdalla hukuttanut miestä alleen missään vaiheessa, sillä jättäydyin tahallani miltei koko ajan joukon viimeiseksi. Tällaisissa tapahtumissa pitää voida katsella rauhassa ympärillen. Itsellä ainakin käy niin että jos heittäytyy keskusteluun, ei ympäristöään juuri huomio. Hölmöä se on luontoretkillä käydä jos ei ympäristöään kykene havainnoimaan.

Onneksi kurnu ei ollut ihan keskellä polkua, muuten voisi olla astetta hoikempi. Hölmö kiinalaista alkuperää oleva kanssamatkaaja koitti saada veitikkaa hyppimään pois polulta tömistelemällä maata eläinparan vieressä, vaikka muut toppuuttelivat. Eihän se siitä mihinkään loikkinut, kaivautua vain tiiviimmin paikoillensa.

Retken paluumatkalla irakista alunperin kotoisin ollut retkitoveri haasteli että Montreal on kaikkinensa aika halpa paikka. Hän oli juuri muuttanut Nova Scotian Halifaxista, itärannikolta, jossa oli ollut töissä kuusi vuotta. Siellä kuulemma niin asuminen, sähkö, kuin elintarvikkeetkin ovat huomattavasti kalliimpia. Töitä on vähän ja koulutus päiväkotihoidot mukaanlukien on vähän tuettua ja siten kallista. Elämänrytmi ja ihmisten miellyttävyys ovat paremmalla tolalla idässä, mutta käytännön syistä hänenkin oli perheineen muutettava fyffyn suhteen paremmilla apajille. Eiköhän vastaava ilmiö toistu nykyään kaikkialla, mutta jännää oli tässä kuviossa että asuminenkin oli näivettyvässä paikassa kalliimpaa. Lienee osasyy kuitenkin se että kuulemma Halifaxiin muuttavat ne joilla siihen on varaa, vanhemmat ihmiset leppoisan elämän perässä pois suuremmasta häslingistä. Tuli taas mieleen että pitäisi kiertää tätä maata kunnolla eikä näivettyä suuremmissa kaupungeissa. Luonnon lisäksi olisi hauska nähdä paikallisten kansallissielua ja kokea pikkupaikkojen charmia. 

Tässä ei charmista ole kysymys, vaan siirapin imuttamisesta. Paikoitellen puiden lomissa meni paljonkin näitä letkurihmastoja. Varmaan jotkut metsiköt, varsinkin yksityisillä mailla, on valjastettu suuren maailman malliin näihin verinimijätouhuihin.

Samainen retkeilijätoveri päivitteli useasti ja kovaan ääneen sitä kuinka Montrealilaiset eivät osaa ajaa autoa. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta siltä se vähän vaikuttaa. Valtateillä käyttäytyminen on holtitonta ja jopa vaarallista. Vilkkua ei käytetä kun vaihdetaan kaistaa, oikealta mennään surutta koko ajan ohi, ja turvavälejä ei kunnioiteta. Suomessa on toki tottunut siihen että jengi vilkuttaa vasta kaistaviivan päällä, mutta täällä ilmeisesti ihan tarkoituksella ja systemaattisesti säästellään signaalivaloja kokonaan turhalta kulumalta. Autojutuista kuuli sellaistakin mukavaa että toiminta on varsin kallista Quebecissä, kun ajokortti pitää uusia vuosittain, vakuutukset ovat suht hintavia, Montrealissa bensalle on lätkäisty ylimääräinen vero muuhun provinssiin nähden, ja parkkeerauskin on kallista. Onneksi en ole autoilijamiehiä. Tosin, jos matkata haluaa, pitäisi se paikallinen ajokortti kyllä vihdoin hankkia.

Vierimätön kivi sammaloituu ja autoton kanadassa pysyy Quebecissä. Jotta ei omaan kuoreen kasvaisi simpukoita niin pitäisi ryhdistäytyä ja hankkia ajokortti, tuumaan. Nyt ei enää suomalaisella saa lain mukaan ajaa kun yli 6kk on ollut maassa.

Näpyttelen tätä maanantaina kymmenes päivä lokakuuta, jota täällä pyhäinpäivänä vietetään. Hassua että tuo tapahtuma on rajan takana vasta kuukauden päästä. Aamulla ovella pimpottelivat kuitenkin karkinkerjääjät ja tilpehööri kaupoissa kurpitsoineen on varsin amerikkalaista. En kärttyisenä vanhana setänä viitsinyt avata edes ovea vaan tyydyin olemaan ärtynyt siitä että aamupalaa härskisti häiritään. 

Kärttyinen ja keltainen kuin tämä puu! Minäkö? Juu. Ehkä se on sen merkki että kotiutuu kun joutuu sietämään kaikenmaailman ovikellojen pimputtelijoita. On tullut kohdattua jo kaksi kaupustelijaa ja nyt karkinkerjääjät, vaikka vain yhdelle on avannut toistaiseksi oven. Valikoiva vaari.

Kämppikset ovat olleet pitkän viikonlopun poissa mikä on tehnyt asunnosta rauhaisan. Antaa aikaa ajatuksille kun huomiosta ei kilpaile koko ajan puheensorina tai milloin minkäkin kipon ja kupin kolina. Rauhasta huolimatta sanottava on suht vähissä. Tulee mieleen että pitäisikö lakata kirjoittamasta tätä blogia tyystin, tai rustata ajatuksia bittivirtaan vasta kun on jotain sanottavaa. Luovuttajan puhetta. Jos sille tiellä lähtee niin kirjoittelut jäävät tyystin. Jos toiminnoille ei varaa aikaa ja pakota kalloaan puskuasentoon, ei siitä kivestä ainakaan pääse läpi. Ja jos jaksaa muutamia satoja kuhmuja kasvattaa niin ehkä nämäkin analogiat paranevat. 

Lopetetaan siihen mistä aloitettiinkin! Mihinpä se maailma muuttuisi. Jutut eivät ainakaan. Ei sitten yhtään mihinkään.

2016.10.02 - syksy saapuu montrealiin

Väriä löytyy jo! Pitkään aikaan ei ole tie vienyt vuorolle lenkkien merkeissä kun kylmenevät aamut ja unisuus on saanut minut vaihtamaan keskipäivän lenkkeihin.

Syksy on saapunut Montrealiin. Lehdet ovat jo värikkäitä ja valmiina tippumaan maahan. Pitäisi lähteä katsomaan kunnolla metsään miltä ruska näytää tällä mantereella. Oravanpyörä on kaupungissa kuitenkin suurinpiirtein samasta muotista veistetty kesät talvet.  Menneenä viikonloppuna en kaupungista kuitenkaan pois päässyt. Omalle jäykälle luonteelle sopii hyvin että jos yhtenä viikkona on menossa, niin toisena ollaan paikoillaan.  Vastakohdat, tiedäthän. Tyhjyys antaa merkityksen täysille housun punteille. Syksylle on saatava retkiä kalenteriin ennen kuin se on ohi konsanaan. Lehtien massatuho on nähtävä.

Ei elämä pelkkää musiikkia ole mutta pitäisi sitä pimputella menemään siitä huolimatta jatkuvasti. Hyvä jos sille löytyy virikkeitä! Jos ei, niitä pitää hankkia sitten itse!

Menneellä viikolla on koittanut sopia erään porukan kanssa mökkiretkeä mutta tuloksetta. Monen ihmisen kanssa voi mennä kovin mutkikkaaksi sopivan ajan löytäminen ja preferenssien yhteensovittaminen. Katsotaan onnistuuko. Siinä mielessä Meetup-tyyppiset kerhot ovat hyviä, sen kun vain ilmoittautuu ja lähtee. Kivempi kuitenkin on olla liikenteessä pienellä porukalla ja pidemmän aikaa, kuin jonon jatkeena heilua hiki hatussa ja kalsareidenkin pohjassa muutama tunti. Tietysti voisi yksinkin lähteä, mutta auton puute tekee sen aika vaikeaksi. Nopea katsaus pariin kohteeseen paljasti ettei pelkällä bussilla kovin lähelle pääse. Kehtaisiko tällä iällä ruveta opettelemaan liftausta? Nopea googlaus paljastaa että se ei ole kielletty Quebecissa valtateitä lukuunottamatta. Taidan olla liian jäykkä moiseen. Ei ole koskaan tullut kokeiltua.

Vegaaninen poutine. Kyllä, maistuu suurinpiirtein just siltä kuin näyttääkin. Paitsi ehkä vähän vielä mauttomampaa.

Pikkuveli lähti takaisin Suomea kohti torstaina, ja poistui jo tiistaina Montrealin kommuuniasumuksestani. Viimeisenä yhteisenä iltana käytiin maistamassa poutinea. Minulle oli ensimmäinen kerta vaikka sitä piti maistamaan heti tähän maahan tultuani. Ravintolan kyltissä luki La Banquise, jota paikalliset ovat kehuneet vuolaasti. Löytyi sieltä sentään ituhipille oma versio kuuluisasta ruoasta. Ei taida vain ruokalaji päästä vegenä oikeuksiinsa, murkina oli mautonta ja epäterveellisen oloista, mikä ei tietysti yllätys ollut (katso nyt tota kuvaa!). Kanadan versio pyttipannusta, todellista krapularuokaa. Jää omat poutine-seikkailut yhteen kertaan.

Hahaa! Kun huonot tavat jäivät päälle ja ehkä vähän kiinnostikin, testasin lähimarketin vegaanisen pitsan. Edellisestä pitsasta on monta vuotta aikaa. Kannattiko odotus? Eh, ei. Lyhyesti virsi kaunis: oli aika mauton.

Veljen lähdettyä ja roudtrippailujen jäädessä taakse oli kiva päästä kiinni omaan normaaliin ja tylsään ruokavalioon. Kroppa on käyttäytynyt koko viikon vähän huonosti erikoisten syömisten takia.

Montrealin Ituhipit hoitavat ostoksensa tässä epäillyttävän näköisessä putiikissa, miksen siis minäkin. Hinnat ovat alhaisemmat kuin normikaupoissa ja vegaaninen valikoima hyvä. Segal's Market, varma valinta (toim.huom. ainakin toistaiseksi maksamaton mainos).

Kun syksyyn ollaan päästy kiinni, niin joulukin lähestyy samassa konkurssissa kovaa vauhtia, molemmilla jaloilla pikkuruisia luistimiaan potkien. Tästä syystä, tai siitä huolimatta, hinku päästä Suomeen vierailulle kasvaa. On se vaan jotenkin niin nostalgista aikaa olla Suomessa. Tuntuu myös että on ollut aika kauan pois tuosta kotoisasta pohjolan maasta. Myönnetään, koti-ikävä vaivaa örrikkää. Vilkuilu momondoon paljastaa että menopaluuta ei pääse tekemään alta tonnin, halvimmillaan joutuu pulittamaan noin 1150 Kanadan dollaria. Harmillista, koska luottokortissa on edelleen tonnin raja, jota pankki ei suostu nostamaan. Ei penniäkään. Kokeilin jo viidennen kerran, tällä kertaa 1200:aan. Desjardins ei ole vakuuttanut muutenkaan, webbikäyttöliittymä puljulla on huonoin mihin olen törmännyt. Jos, hyvä lukija, olet tulossa tänne kaikesta valituksestani huolimatta, ja aikeissasi on hankkia pankkitili, älä ainakaan tältä lafkalta.

Vähän on kankeutta ilmassa niinkuin kaverilla kuvassa. Helposti nyt on jäänyt kivoja juttuja tekemättä. Ehkä tiirailu seinille ja taiteesta ammentaminen antaa uutta vauhtia!

Kun kerran valituksen pääsin mainitsemaan, niin todettakoon että totuttuun tapaan kuukausittain Astronomi-iltama jäi väliin. Todella harmillista, sillä aiheena olisi ollut Einsteinin gravitaatio-aallot. Saamaton syyttää aikataulua, tottakai, omat taskut ovat puhtaat vaikka pyykkiä tuleekin pestyä vain kerta viikkoon. Poikkeuksellisesti tapahtuma alkoi kello kuusi ja kun olin lähdössä töistä viisitoista minuuttia ennen h-hetkeä, tuli viivästys eikä luennolle enää myöhässä viitsinyt mennä. Ottaa aivoon se väki joka tavanomaisesti tulee myöhässä kaikkeen eikä pidä sitä käyttäytymismallia minään. Sitä on astro-illoissakin tullut todistettua. Siellä ovi on vielä edessä, puhujakorokkeen vieressä, joten ovien käydessä luennon kulku häiriintyy jatkuvalla syötöllä. Moukkia!

Toltako ne Nirvanan jäbät näyttikin? Aika sliipattua ... mut ehkä tos olis just hyvä paita tälle moukalle! Tekis mustakin koolin! En olis tämmönen kärttyne vanha setä enää.

Aikabufferit ovat kyllä tärkeitä, varsinkin jos on maantieteellisiä siirtymiä tapahtumien välillä. Ja oikeastaan silloinkin kun perse pysyy samassa penkissä kiinni ja vain tekemisen aihe vaihtuu. Itse en pysty mentaalisesti vaihtamaan yhdestä jutusta toiseen ilman että väliin ei tulisi tyhjäkäyntiä. Ja jos on varannut asioille tietyn ajan, menee se korvamerkintä hukkaan jos itse asiaa ei heti oikeasti pääse tekemään. Helposti käy myös vielä niin että aikaan kiinnitetyt hommat valuvat yli äyräidensä. Jos ei ole bufferia, pitää joko katkaista flow turhan orjallisesti tai tuhota seuraavan tekemisen aikaraamit. Eikä edes halua olla niin tehokas etteikö buffereita tarvitsisi. Harmi että tästä astro-missauksesta on tullut osa rutiinia. Sellainen kun pääsee muodostumaan niin ... kas kas ja yllätys ... siitä on vaikea päästä irti. Kolmas kerta putkeen.

Johan kurretkin nauraa jos kolmasti missaa jutun joka muka kiinnostaa eikä ole töitä kummempaa syytä. Vähenemään päin tuntuvat nämä otukset ympäristössä olevan kun kylmenee. Missä lie viilettävät, ei tietoa.

Tähtitieteellisestä vahingosta hieman ärtyneenä  otin viikonloppuna asiakseni mennä Montrealin kulttuuripäivillä katsastamaan mitä erään taidekeskuksen väki on saanut aikaan HTC Vivellä. Tässä sentään olin ajoissa vaan onni ei ollut myötä. Sateisesta ilmasta huolimatta tapahtuma oli niin suosittu ettei laitetta päässyt testaamaan. Ei menetys sielunpohjaa kirpaissut, onhan tuota testattu aiemminkin, mutta hauska olisi ollut katsastaa uusia tuotoksia paikallisten artistien johdolla. Retken suurimmaksi anniksi muodostui että matkasi pyörällä noin 6 kilometrin päähän kämpiltä. Siihen on tultu että se on pisin matka meikäläiselle moneen kuukauteen. Ilman pyörälaukkuja innostus lähteä varsinaisille retkille on aika pieni, ja jos kaappaan jouluna Suomessa käydessäni jo olemassa olevat mukaan, ei niitä täältä enää viitsi ostaa.

Kuvakaappaus kämpän verannalta! Siellä on pitänyt majaa jo pitkään isohko hämppäri. Katsotaan kuka talven lähestyessä ottaa verannan kuninkuuden haltuunsa!

Uhoh. Ajatuksen virta ei aina voi kulkea kovin vuolaasti. Silloin olisi hyvä hiljentyä ja antaa ajatusten asettua. Turha olla suuna päänä jos ei ole sanottavaa. Liikkeessä voi pysyä ja olla huomiokykyinen siitä huolimatta. Voi vaikka katsella nättejä kuvia. Mulkoillaan hetki seuraavaa ja ollaan sitten ainakin viikko hiljaa!

Mulkoiles nyt! Anna mennä! Minä menen vessaan.

2016.09.25 - vankeus, veljeys ja epätasa-arvo

Tästä uusi kämppä alle, kuninkaalliseen makuun! Liekö Ottawan parlamenttitaloa oikeasti mihinkään käytetään, lompakko esiin vain. Tosin, vierailuajat yleisölle ovat niin nihkeät että kenties.

On kivaa kun saa porukkaa kylään. Sellaisia ihmisiä jotka tuntee ja joiden kanssa on historiaa. Varsinkin jos tulevat toiselta puolen maapalloa morjestelemaan. Jos nyt eivät ihan pelkästään sinun takiasi, niin kuitenkin edes vähäsen siitäkin syystä. Niinä aikoina kun olen ulkomailla asustellut, ei Viroa lukuunottamatta tällaista tapahtumaa ole päässyt tapahtumaan. Halleluja! Nyt taivaassa soi fanfaarit kun pikkuveli tuli tyttöystävänsä kanssa kylään. Toki pääsynä lätkän World Cup Torontossa ja todellisuuspako, mutta kaikki lasketaan.

Montrealin keskustan juna-asema. Sijaitsee rakennuskompleksissa ja kulkuvälineet lähtevät maan alta. Tähän mennessä koko paikka ollut täysin näkymätön, enkä edes tajunnut että koko kaupungissa junia onkaan.

Tie vei täällä ensi kertaa junaan. Ja juna kiskoja pitkin Torontoon. Lentokonemainen kokemus. En ole pitkään aikaan stågella pötkyttänyt, joten en tiedä miten muissa maissa nykyään, mutta täällä VIARailin toiminta oli kuin suoraan lentävien peltilehmien maailmassa. Laiturille ei päässyt ennen kuin terminaalissa oli tsekattu liput ständillä, josta ohjattiin laiturille, ja jossa joka kulmassa oli joku ohjaamassa vaunuun. Ei hengailua laiturilla, sehän on vaarallista! Junassa oli ilmeisesti vaunukohtainen junaemo tsekkailemassa vielä jengin lippuja ja merkkailemassa sitten tarralla per penkkirivi onko kaikki ok. Edessä olevan penkin pussissa oli turvallisuusohjeet ja baarikärryn ostoslista, ja matkan aikana kärry kulki kärttämässä matkustajan dollareita. Eipä tässä kai mitään, ei kokemus niin kauhea ollut, mutta jotenkin junamatkustaminen on ollut itselle aina jotenkin rentoa ja vapaata. Lentomatkustaminen taas stressiä täynnä ja kaupallisuuden ja laumasieluisuuden syvintä ruumiillistumaa.

Kai se Toronto sitten on Kanadan lätkäpääkaupunki. Ainakin siellä sijaitsee Hockey Hall of Fame, ja katukuvassakin näkyy jotain aihepiiriin viittaavaa.

Junalla suhasi Montrealista Torontoon 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Meni yllättävän nopeasti kun sai vähän kiinniotettua hävyttömän huonosti viime aikoina sujuneita lukuprojekteja, ja kun junassa saa nukuttuakin hiukan paremmin kuin niissä taivaalla liitävissä kanistereissa. Yhtäkaikki, ei ole meikäläisen valuvikaista kroppaa luotu olemaan istumisasennoissa pitkiä aikoja. Tässäkin tuli hajotettua selkää ja matkan päätyttyä ei ollut lainkaan levännyt olo. Kai sitä voisi olla kova jätkä ja kesken moisten matkojen pistää pitkäkseen pitkin pituuttaan junan keskikäytävälle ja tehdä muutamat jumppaliikkeet. Mitäpä siihen kukaan mitään vastustamaan jos sanoisi että “hei, se on tää tai sitten sä annat mulle kohta tekohengitystä”. Kun huulet kohtaa niin kaikki maailman ongelmat ratkeaa.

Downtown. Ainoa vähän vanhempi rakennus etualalla CN Towerissa en vieraillut, ja veli lohdutti ettei siinä hirveästi menettänyt.

Torontossa tuli oltua hetki vain, eikä siitä sen perusteella jäänyt hyvä kuva. Montrealilaiset ovat varoitelleet että on kovin amerikkalainen, business-henkinen ja kolkko. Sitä se tuntui olevani. Eurooppalaisuudesta ja herttaisesta kultturellisesta ympäristöstä ei ollut tietoa. Keskustan alue oli sielutonta korkeaa toimistotornia, ja ne lähiöt mitä näki tyylittömiä ja hengettömiä asumistoja näille toimistokolhooseille. Isot valtatiet halkoivat kaupunkia kaikkialla ja kaupunkirakenne tuntui jotenkin väljältä ja täysin autojen varaan rakennetulta. Ei voi täysin tuomita paikkaa kun näki vain keskustan ja yhden lähiön reunan, mutta sanotaan vaikka niin että jos Montreal ja Toronto vaihtaisivat kielipainottuneisuuttaan päittäin, ei jälkimmäisellä kaupungilla olisi mitään jakoa omien mieltymysteni valtakunnassa.

Löytyi Toronton autokaupunkimaisesta lähiöstä sentään pieni puistoalue jotta hullu lenkkeilijä häpeilettömästi käytti hyväkseen, mutta helpolla se ei löytynyt tiesekamelskojen seasta. Ja lähiön talot ainakin tämän puistikon lähettyvillä olivat ah, varsin rumia! Huonolla tapaa.

Pikkuveli ja hänen tyttöystävänsä ovat häpeilemättömiä sekasyöjiä. Sitä osastoa että mitä enempi lihaa niin sen parempi. Eikä siinä mitään, oma tapani on pitää jeesustelut vähissä varsin kun itseilmaisu ja kyky argumentoida suullisesti on samaa tasoa kuin kirjallisesti, eli ei kovin kummoinen. Synergian ja selkärangan puute johtaa kuitenkin tämän kaltaisessa yhtälössä, tiiviisti yhdessä matkustaessa, että tulee lipsuttua helposti omista tottumuksista.

Ainoa kasvisruokavaihtoehto yhden raflan listalta. Aika ronskisti juustoa! Äkkiseltään katsottuna Toronto ei ole vegaanien mekka. Edes kanatonta salaattia ei ollut.

Juustoa tuli imailtua kahdellakin illallisella kun vegevaihtareita ei ollut.  Ei jaksanut tylyttää porukkaa toiseen raflaan. Maitokin löysi tiensä suusta sisään ja suoleen useampaan kertaan. Imailin kaksi pirtelöä, muutamat maitokahvit sekä pari jugurttia. Olihan tämä tavallaan harkittua, mutta ei siitä hyvä mieli tullut ja elimistökin vähän kampesi vastaan. On toki niin että matkustaessa on oikeastikin vaikeampi keskittyä hyvään ruokavalioon, kun ei tunne paikkoja, kohteet voivat olla vegeilyn suhteen takapajuloita, ja on muutakin tekemistä kun sen appeen metsästys.

Toisen mestan ainoa vegevaihtoehto, sienikeitto. Liian öljyinen! Liian mausteinen! Mauskuttelin tätä kauemmin kuin kohtalontoverit hampurilaislautasiaan.

Vähän ristiriitaisesti matkalla tuntuu kuitenkin että syöminen on vielä suurempi kiintopiste kuin arjessa. Nälkäisenä tuntemattomilla vesillä ei ole kiva seilata. Kai siinä on jotain evolutiivista. Jos kaikki on vierasta ja mahdollisesti arvaamatonta, ravinnon puute voi olla hengenvaarallista. Tuo turvaa ja tuttuutta olla appeen lähettyvillä, oli se sitten nakkisämpylä tai kuppi hapankaalipastaa. Tutussa kotikaupungissa voi fiilistellä nälkää ja tehdä eettisiä valintoja, kun ajankäyttöä voi optimoida ja tuntee mestat ja kannujen hiomattomat kulmat.

Kaukku oli sentään vege ja varsin maukas! Mutta kas, kyytipojaksi ylisuuri kermakahvi. Tyhmä! Hyvän vegesuklaakakun kanssa menisi hienosti niukka vahva espresso, tämä johtopäätös on tullut tehtyä ennenkin.

Lyhyen Toronton visiitin jälkeen tehtiin yhtä lyhyt täsmäisku Ottawaan. Siitä jäi paljon parempi kuva. Pääkaupunki tässä maassa on pieni, asukasluvultaan noin 900 000, kun Torontossa budjaa 2.6 miljoonaa. Vertailun vuoksi Montrealissa on 1.7 mlljoonaa kadun talsaajaa. Kaupunkirakenne Ottawassa oli paljon tiiviimpi ja ruutukaavamainen. Keskustaa ei halkonut valtatiet ja vanhoja rakennuksia oli paljon. Kaupunkia halkova joki ja kanaali tekevät tuulista raikkaita, ja kaupungista ulospäin katsoessa näyttää että sitä ympäröi luonto eikä silmänkantamattomiin lähiöt ja teollisuusalueet.

Ottawaa halkova kanaali, jonka lähiseutu oli varsin miellyttävää. Rakennettu 1826-32 kun mestan nimi oli vielä Englannin yliherruuden takia Bytown. Ah, siinäpä dorka nimi!

Ei näillä päivän vierailuilla kahdesta uudesta kaupungista irti hirveästi todellisuudessa saanut. Ontariossa oli mukavaa kun englanti kielenä hallitsi. Kuitenkin on sanottava että muut kultturelliset aspektit ja tyylilliset seikat olivat valjumpia Quebeciin verrattuna. Kai sitä on eurooppalainen mieltymyksiltään ja vaikken mikään todellinen korkeakulttuurin atassea ole, niin pelkkä sivistyksen läsnäolo tyynnyttää ja hivelee mieltä. Tämänkään matkan aikana ei käyty sisällä missään historiallisessa rakennuksessa.

Ottawan parlamenttitalon etumus, miltei yhtä komea kuin kaverin peräpää!

Hockey Hall of Fame Torontossa ja jokilaiva-ajelu Ottawassa olivat ainoat aktiviteetit kaupungilla käppäilyn, ravintolavisiittien ja autossa istumisen lisäksi. Hieno tapa ottaa uutta paikkaa haltuun on kuitenkin viedä oman ruhonsa lisäksi sinne myös omaa rutiiniaan. Sain kummassakin kaupungissa itseni väännettyä aamulenkille, joka teki paikoista heti tutummat ja elävämmät. Kun näkee kaupunkien heräävän, koirankakattajat aamu-unisina, tyhjät peltilehmättömät kadut ja kulmia joita ei muuten turistina mitenkään tulisi käännettyä, sitoo se sinut uuteen paikkaan vahvemmin ja kokemus tuntuu merkityksellisemmältä kun pystyt raahaamaan palasia itsestäsi mukaasi maailmalle, ja siten olet henkisesti vastaanottavaisempi uusillekin virikkeille. Itsellä käy ainakin niin että jos rutiini jää kotiin, mieli matkatessa kaipaa sitä ja saattaa palata turhaan sen äärelle kun kokee huonoa omatuntoa laiskuudesta. Tämä latistaa uuden paikan kokemista. En väitä että lomalla ja matkatessa liikaa pitäisi stressata, mutta ei omien toimintatapojen ja mieltymysten täydellinen unohtaminen sekään järkevä toimintatapa ole.

Onko aika unohtanut nämä herrat? Bongaa se kanssakansalainen jonka sukunimi on miltei hävyttömyys. Toronton lätkäpyhättö oli aika vaisu ja liian kaupallinen, historian henki ei ollut läsnä.

Aika huonolla tolalla on nykyisen kotikaupungin tuntemus. Kun tultiin pikkuveljen ja tyttiksen kanssa takaisin Montrealiin, oli vaikea keksiä että mitä sitä näyttäisi tai tekisi. Puolessa vuodessa ei ole hirveästi kaupunkiaktiviteetteja harrastanut. Toki, mieltymyksiä on monia ja on järkevää on ottaa matkaajien toiveet huomioon. Vaikeaa on silloin jos kellään ei ole kummempaa preferenssiä. Ryhmä hyötyy vahvasta johtajasta, tai timanttisesta mieltymysten samankaltaisuudesta. Ajattelun puute on tässäkin vaarallista ja lamauttavaa. Lätkän seuraaminen oli seuralaisille tärkeätä joten sitä tuli tehtyä.
Itse se ei juuri kiinnosta, mutta tulipa vierailtua kaupungin sporttibaareissa niin että käyntimäärä sellaisissa täällä olon aikana tuplaantui.

World Cupkaan ei Montrealilaisia juuri kiinnosta. Olimme mestan ainoat katsojat, tosin matsina oli Ruotsi vastaan Eurooppa. Ei Kanadan pelitkään suurta hurmosta täällä ole aikaan saaneet. 

Myös kämpiltä kulman takana oleva jätskibaari tuli tutuksi, vihdoin kun joku muu sinne veti. Näin se on, sosiaalinen konteksti tekemisessä on huomattavan voimakas veturi, josta peräpään kärryt ovat varsin kiitollisia kun asema vihdoin jää taakse. Jotkut erämaan sissit saavat tehtyä vaikka mitä yksin, mutta minä en noihin joukkoihin kuulu. Kaverin kanssa on kivempi.

Ja maito-sikailu senkun jatkuu DIY-baarissa! Kolmesta mausta omassa purnukassa (oikean puolimmaisin) oli tosin sorbettia, mutta suklaa ei taatusta ollut vegaanista sekään. Sillisalaatti ei ollut jymymenestys, liikaa kamaa. Osaset eivät päässeet kunnolla oikeuksiinsa kun tappelivat toisiaan vastaan. Pidä simppelinä ne reseptit, urpo!

On hauska huomata kuinka uudessa paikassa asuminen muuttuu jotenkin todellisemmaksi kun joku tuttu vanhasta maasta vierailee luonasi. Se vakiinnuttaa näiden kahden maan välistä suhdetta, tuo eri paikoissa olevat asiat lähemmäksi toisiaan ihan konkreettisesti, jolla on fiilistasolla huima vaikutus verrattuna siihen että vain abstraktilla tasolla ajattelisi asiaa.  Se saa aikaan tunteen että se et ole sinä joka olet vierailemassa, kenties heti kohta lähdössä pois, vaan että sinun luonasi vieraillaan ja tämän tapahtuman jälkeen sinä olet vielä aloillasi. Kun loma loppuu, se loppuu yleensä siihen että olet jälleen kotona.

... ellei jättihämähäkki sieppaa sinua kesken kaiken ja vie avaruuteen! Tai Ottawan taidemuseon pihaan. Siellä niitä vaanii, varo vaan!

Ei Montreal vielä kodilta tunnu, mutta se tuntuu kuitenkin paikalta missä asuu eikä ole vain vierailemassa. Nykyaikana kodin sijainti voi olla kinkkinen käsite kun liikkuvuus on suurta, ihmisten ollessa rauhattomia ja vaativia ja ne penteleet vaihtelevat työpaikkojakin pakosta ja mielijohteista tuon tuosta. Vaikka tämä ekologisesti onkin katastrofaalista, ei minulla muuten sitä vastaan mitään ole. Paitsi. Jos se aiheuttaa juurettomuutta ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen häviämistä. Sitä ainakin minulle on tapahtunut kun matkustelee, ja nyt näinä vuosina kun on ollut vierailla mailla. Helpotti kivasti kun veli kävi kylässä. Lopetetaan näihin lämpimiin tunnelmiin amerikkalaisittain: thanks, bro!

Kotini on linnani. Ja jos ei ole linnaa eikä kotiakaan, niin on se ainaki kiva että on läheisiä joitten kanssa tätä kaikkea surkutella! Kaikki siis puuhastelemaan läheistensä kanssa, vaikka valloittamaan kuvassa näkyvä Ottawalainen kivihäkkyrä!