2016.09.25 - vankeus, veljeys ja epätasa-arvo

Tästä uusi kämppä alle, kuninkaalliseen makuun! Liekö Ottawan parlamenttitaloa oikeasti mihinkään käytetään, lompakko esiin vain. Tosin, vierailuajat yleisölle ovat niin nihkeät että kenties.

On kivaa kun saa porukkaa kylään. Sellaisia ihmisiä jotka tuntee ja joiden kanssa on historiaa. Varsinkin jos tulevat toiselta puolen maapalloa morjestelemaan. Jos nyt eivät ihan pelkästään sinun takiasi, niin kuitenkin edes vähäsen siitäkin syystä. Niinä aikoina kun olen ulkomailla asustellut, ei Viroa lukuunottamatta tällaista tapahtumaa ole päässyt tapahtumaan. Halleluja! Nyt taivaassa soi fanfaarit kun pikkuveli tuli tyttöystävänsä kanssa kylään. Toki pääsynä lätkän World Cup Torontossa ja todellisuuspako, mutta kaikki lasketaan.

Montrealin keskustan juna-asema. Sijaitsee rakennuskompleksissa ja kulkuvälineet lähtevät maan alta. Tähän mennessä koko paikka ollut täysin näkymätön, enkä edes tajunnut että koko kaupungissa junia onkaan.

Tie vei täällä ensi kertaa junaan. Ja juna kiskoja pitkin Torontoon. Lentokonemainen kokemus. En ole pitkään aikaan stågella pötkyttänyt, joten en tiedä miten muissa maissa nykyään, mutta täällä VIARailin toiminta oli kuin suoraan lentävien peltilehmien maailmassa. Laiturille ei päässyt ennen kuin terminaalissa oli tsekattu liput ständillä, josta ohjattiin laiturille, ja jossa joka kulmassa oli joku ohjaamassa vaunuun. Ei hengailua laiturilla, sehän on vaarallista! Junassa oli ilmeisesti vaunukohtainen junaemo tsekkailemassa vielä jengin lippuja ja merkkailemassa sitten tarralla per penkkirivi onko kaikki ok. Edessä olevan penkin pussissa oli turvallisuusohjeet ja baarikärryn ostoslista, ja matkan aikana kärry kulki kärttämässä matkustajan dollareita. Eipä tässä kai mitään, ei kokemus niin kauhea ollut, mutta jotenkin junamatkustaminen on ollut itselle aina jotenkin rentoa ja vapaata. Lentomatkustaminen taas stressiä täynnä ja kaupallisuuden ja laumasieluisuuden syvintä ruumiillistumaa.

Kai se Toronto sitten on Kanadan lätkäpääkaupunki. Ainakin siellä sijaitsee Hockey Hall of Fame, ja katukuvassakin näkyy jotain aihepiiriin viittaavaa.

Junalla suhasi Montrealista Torontoon 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Meni yllättävän nopeasti kun sai vähän kiinniotettua hävyttömän huonosti viime aikoina sujuneita lukuprojekteja, ja kun junassa saa nukuttuakin hiukan paremmin kuin niissä taivaalla liitävissä kanistereissa. Yhtäkaikki, ei ole meikäläisen valuvikaista kroppaa luotu olemaan istumisasennoissa pitkiä aikoja. Tässäkin tuli hajotettua selkää ja matkan päätyttyä ei ollut lainkaan levännyt olo. Kai sitä voisi olla kova jätkä ja kesken moisten matkojen pistää pitkäkseen pitkin pituuttaan junan keskikäytävälle ja tehdä muutamat jumppaliikkeet. Mitäpä siihen kukaan mitään vastustamaan jos sanoisi että “hei, se on tää tai sitten sä annat mulle kohta tekohengitystä”. Kun huulet kohtaa niin kaikki maailman ongelmat ratkeaa.

Downtown. Ainoa vähän vanhempi rakennus etualalla CN Towerissa en vieraillut, ja veli lohdutti ettei siinä hirveästi menettänyt.

Torontossa tuli oltua hetki vain, eikä siitä sen perusteella jäänyt hyvä kuva. Montrealilaiset ovat varoitelleet että on kovin amerikkalainen, business-henkinen ja kolkko. Sitä se tuntui olevani. Eurooppalaisuudesta ja herttaisesta kultturellisesta ympäristöstä ei ollut tietoa. Keskustan alue oli sielutonta korkeaa toimistotornia, ja ne lähiöt mitä näki tyylittömiä ja hengettömiä asumistoja näille toimistokolhooseille. Isot valtatiet halkoivat kaupunkia kaikkialla ja kaupunkirakenne tuntui jotenkin väljältä ja täysin autojen varaan rakennetulta. Ei voi täysin tuomita paikkaa kun näki vain keskustan ja yhden lähiön reunan, mutta sanotaan vaikka niin että jos Montreal ja Toronto vaihtaisivat kielipainottuneisuuttaan päittäin, ei jälkimmäisellä kaupungilla olisi mitään jakoa omien mieltymysteni valtakunnassa.

Löytyi Toronton autokaupunkimaisesta lähiöstä sentään pieni puistoalue jotta hullu lenkkeilijä häpeilettömästi käytti hyväkseen, mutta helpolla se ei löytynyt tiesekamelskojen seasta. Ja lähiön talot ainakin tämän puistikon lähettyvillä olivat ah, varsin rumia! Huonolla tapaa.

Pikkuveli ja hänen tyttöystävänsä ovat häpeilemättömiä sekasyöjiä. Sitä osastoa että mitä enempi lihaa niin sen parempi. Eikä siinä mitään, oma tapani on pitää jeesustelut vähissä varsin kun itseilmaisu ja kyky argumentoida suullisesti on samaa tasoa kuin kirjallisesti, eli ei kovin kummoinen. Synergian ja selkärangan puute johtaa kuitenkin tämän kaltaisessa yhtälössä, tiiviisti yhdessä matkustaessa, että tulee lipsuttua helposti omista tottumuksista.

Ainoa kasvisruokavaihtoehto yhden raflan listalta. Aika ronskisti juustoa! Äkkiseltään katsottuna Toronto ei ole vegaanien mekka. Edes kanatonta salaattia ei ollut.

Juustoa tuli imailtua kahdellakin illallisella kun vegevaihtareita ei ollut.  Ei jaksanut tylyttää porukkaa toiseen raflaan. Maitokin löysi tiensä suusta sisään ja suoleen useampaan kertaan. Imailin kaksi pirtelöä, muutamat maitokahvit sekä pari jugurttia. Olihan tämä tavallaan harkittua, mutta ei siitä hyvä mieli tullut ja elimistökin vähän kampesi vastaan. On toki niin että matkustaessa on oikeastikin vaikeampi keskittyä hyvään ruokavalioon, kun ei tunne paikkoja, kohteet voivat olla vegeilyn suhteen takapajuloita, ja on muutakin tekemistä kun sen appeen metsästys.

Toisen mestan ainoa vegevaihtoehto, sienikeitto. Liian öljyinen! Liian mausteinen! Mauskuttelin tätä kauemmin kuin kohtalontoverit hampurilaislautasiaan.

Vähän ristiriitaisesti matkalla tuntuu kuitenkin että syöminen on vielä suurempi kiintopiste kuin arjessa. Nälkäisenä tuntemattomilla vesillä ei ole kiva seilata. Kai siinä on jotain evolutiivista. Jos kaikki on vierasta ja mahdollisesti arvaamatonta, ravinnon puute voi olla hengenvaarallista. Tuo turvaa ja tuttuutta olla appeen lähettyvillä, oli se sitten nakkisämpylä tai kuppi hapankaalipastaa. Tutussa kotikaupungissa voi fiilistellä nälkää ja tehdä eettisiä valintoja, kun ajankäyttöä voi optimoida ja tuntee mestat ja kannujen hiomattomat kulmat.

Kaukku oli sentään vege ja varsin maukas! Mutta kas, kyytipojaksi ylisuuri kermakahvi. Tyhmä! Hyvän vegesuklaakakun kanssa menisi hienosti niukka vahva espresso, tämä johtopäätös on tullut tehtyä ennenkin.

Lyhyen Toronton visiitin jälkeen tehtiin yhtä lyhyt täsmäisku Ottawaan. Siitä jäi paljon parempi kuva. Pääkaupunki tässä maassa on pieni, asukasluvultaan noin 900 000, kun Torontossa budjaa 2.6 miljoonaa. Vertailun vuoksi Montrealissa on 1.7 mlljoonaa kadun talsaajaa. Kaupunkirakenne Ottawassa oli paljon tiiviimpi ja ruutukaavamainen. Keskustaa ei halkonut valtatiet ja vanhoja rakennuksia oli paljon. Kaupunkia halkova joki ja kanaali tekevät tuulista raikkaita, ja kaupungista ulospäin katsoessa näyttää että sitä ympäröi luonto eikä silmänkantamattomiin lähiöt ja teollisuusalueet.

Ottawaa halkova kanaali, jonka lähiseutu oli varsin miellyttävää. Rakennettu 1826-32 kun mestan nimi oli vielä Englannin yliherruuden takia Bytown. Ah, siinäpä dorka nimi!

Ei näillä päivän vierailuilla kahdesta uudesta kaupungista irti hirveästi todellisuudessa saanut. Ontariossa oli mukavaa kun englanti kielenä hallitsi. Kuitenkin on sanottava että muut kultturelliset aspektit ja tyylilliset seikat olivat valjumpia Quebeciin verrattuna. Kai sitä on eurooppalainen mieltymyksiltään ja vaikken mikään todellinen korkeakulttuurin atassea ole, niin pelkkä sivistyksen läsnäolo tyynnyttää ja hivelee mieltä. Tämänkään matkan aikana ei käyty sisällä missään historiallisessa rakennuksessa.

Ottawan parlamenttitalon etumus, miltei yhtä komea kuin kaverin peräpää!

Hockey Hall of Fame Torontossa ja jokilaiva-ajelu Ottawassa olivat ainoat aktiviteetit kaupungilla käppäilyn, ravintolavisiittien ja autossa istumisen lisäksi. Hieno tapa ottaa uutta paikkaa haltuun on kuitenkin viedä oman ruhonsa lisäksi sinne myös omaa rutiiniaan. Sain kummassakin kaupungissa itseni väännettyä aamulenkille, joka teki paikoista heti tutummat ja elävämmät. Kun näkee kaupunkien heräävän, koirankakattajat aamu-unisina, tyhjät peltilehmättömät kadut ja kulmia joita ei muuten turistina mitenkään tulisi käännettyä, sitoo se sinut uuteen paikkaan vahvemmin ja kokemus tuntuu merkityksellisemmältä kun pystyt raahaamaan palasia itsestäsi mukaasi maailmalle, ja siten olet henkisesti vastaanottavaisempi uusillekin virikkeille. Itsellä käy ainakin niin että jos rutiini jää kotiin, mieli matkatessa kaipaa sitä ja saattaa palata turhaan sen äärelle kun kokee huonoa omatuntoa laiskuudesta. Tämä latistaa uuden paikan kokemista. En väitä että lomalla ja matkatessa liikaa pitäisi stressata, mutta ei omien toimintatapojen ja mieltymysten täydellinen unohtaminen sekään järkevä toimintatapa ole.

Onko aika unohtanut nämä herrat? Bongaa se kanssakansalainen jonka sukunimi on miltei hävyttömyys. Toronton lätkäpyhättö oli aika vaisu ja liian kaupallinen, historian henki ei ollut läsnä.

Aika huonolla tolalla on nykyisen kotikaupungin tuntemus. Kun tultiin pikkuveljen ja tyttiksen kanssa takaisin Montrealiin, oli vaikea keksiä että mitä sitä näyttäisi tai tekisi. Puolessa vuodessa ei ole hirveästi kaupunkiaktiviteetteja harrastanut. Toki, mieltymyksiä on monia ja on järkevää on ottaa matkaajien toiveet huomioon. Vaikeaa on silloin jos kellään ei ole kummempaa preferenssiä. Ryhmä hyötyy vahvasta johtajasta, tai timanttisesta mieltymysten samankaltaisuudesta. Ajattelun puute on tässäkin vaarallista ja lamauttavaa. Lätkän seuraaminen oli seuralaisille tärkeätä joten sitä tuli tehtyä.
Itse se ei juuri kiinnosta, mutta tulipa vierailtua kaupungin sporttibaareissa niin että käyntimäärä sellaisissa täällä olon aikana tuplaantui.

World Cupkaan ei Montrealilaisia juuri kiinnosta. Olimme mestan ainoat katsojat, tosin matsina oli Ruotsi vastaan Eurooppa. Ei Kanadan pelitkään suurta hurmosta täällä ole aikaan saaneet. 

Myös kämpiltä kulman takana oleva jätskibaari tuli tutuksi, vihdoin kun joku muu sinne veti. Näin se on, sosiaalinen konteksti tekemisessä on huomattavan voimakas veturi, josta peräpään kärryt ovat varsin kiitollisia kun asema vihdoin jää taakse. Jotkut erämaan sissit saavat tehtyä vaikka mitä yksin, mutta minä en noihin joukkoihin kuulu. Kaverin kanssa on kivempi.

Ja maito-sikailu senkun jatkuu DIY-baarissa! Kolmesta mausta omassa purnukassa (oikean puolimmaisin) oli tosin sorbettia, mutta suklaa ei taatusta ollut vegaanista sekään. Sillisalaatti ei ollut jymymenestys, liikaa kamaa. Osaset eivät päässeet kunnolla oikeuksiinsa kun tappelivat toisiaan vastaan. Pidä simppelinä ne reseptit, urpo!

On hauska huomata kuinka uudessa paikassa asuminen muuttuu jotenkin todellisemmaksi kun joku tuttu vanhasta maasta vierailee luonasi. Se vakiinnuttaa näiden kahden maan välistä suhdetta, tuo eri paikoissa olevat asiat lähemmäksi toisiaan ihan konkreettisesti, jolla on fiilistasolla huima vaikutus verrattuna siihen että vain abstraktilla tasolla ajattelisi asiaa.  Se saa aikaan tunteen että se et ole sinä joka olet vierailemassa, kenties heti kohta lähdössä pois, vaan että sinun luonasi vieraillaan ja tämän tapahtuman jälkeen sinä olet vielä aloillasi. Kun loma loppuu, se loppuu yleensä siihen että olet jälleen kotona.

... ellei jättihämähäkki sieppaa sinua kesken kaiken ja vie avaruuteen! Tai Ottawan taidemuseon pihaan. Siellä niitä vaanii, varo vaan!

Ei Montreal vielä kodilta tunnu, mutta se tuntuu kuitenkin paikalta missä asuu eikä ole vain vierailemassa. Nykyaikana kodin sijainti voi olla kinkkinen käsite kun liikkuvuus on suurta, ihmisten ollessa rauhattomia ja vaativia ja ne penteleet vaihtelevat työpaikkojakin pakosta ja mielijohteista tuon tuosta. Vaikka tämä ekologisesti onkin katastrofaalista, ei minulla muuten sitä vastaan mitään ole. Paitsi. Jos se aiheuttaa juurettomuutta ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen häviämistä. Sitä ainakin minulle on tapahtunut kun matkustelee, ja nyt näinä vuosina kun on ollut vierailla mailla. Helpotti kivasti kun veli kävi kylässä. Lopetetaan näihin lämpimiin tunnelmiin amerikkalaisittain: thanks, bro!

Kotini on linnani. Ja jos ei ole linnaa eikä kotiakaan, niin on se ainaki kiva että on läheisiä joitten kanssa tätä kaikkea surkutella! Kaikki siis puuhastelemaan läheistensä kanssa, vaikka valloittamaan kuvassa näkyvä Ottawalainen kivihäkkyrä!