2016.10.09 - ruskan perässä

Retkeilijätoverin ottama foto. Suurinpiirtein se tolta näytti, mutta joku filtteri korostaa kyllä värejä. Omat kuvat on paljon valjumpia kun en niitä jaksa koskaan editoida!

Sain raahattua pitkästä aikaa luuni ja muutkin ruhoni osaset retkelle, kun Meetup-ryhmä suuntasi sunnuntaina noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän paikkaan nimeltä Montagne Grise. Lauantaiksi suunniteltu retki lykkääntyi sateiden takia. Itse harmistuin perjantai-iltana kun viesti peruutuksesta tuli, matkalle oli jo asennoitunut lähtevänsä ja yleensä tuppaa olemaan niin että jos liikaa säävarauksia pitelee niin saa kököttää tuon tuosta kotiinsa teljettynä. Matkaan on lähdettävä ilmoista huolimatta tai huomaa että kuluttaa enemmän takapuoltaan sohvalla kuin kilometrejä kalossiensa alla. Onneksi tällä kertaa retki lopulta toteutui ja sääksi siunaantui mitä hienoin syysilma. 

Siinä sulle ilman mitään filsuja! No, tää nyt näyttää taas sitten todellisuutta latteammalta.

Quebeciläinen ruska ja lehtien värit olivat varsin hienoa katseltavaa ja tuo toiminta herätti sielun syövereissä monensorttista tunnetta. Sanottava silti on että ihmisten postailemat kuvat tekevät kontrasteista voimakkaampia ja näkymistä vaikuttavampia kuin mitä ne ovat paikan päällä. Väriloisto ja vivahteet antavat jälkikäsittelyllä oivat mahdollisuudet ja jengi käyttää tuota surutta. En sano etteivätkö värit paikan päällä mahtavia olisi, mutta kontrastia ei kyllä niin paljoa löydy kuin useasti kuvissa näkee.

Metsässä on kiva vaeltaa ja siellä näkee juttuja ihan eri lailla kun värit ovat eri kuin kesällä. Herättää ihan toisenlaisia assosiaatioita ja tarinoita pääkopassa.

Seurueessa oli kolmetoista kulkijaa. Olen kokenut tällaisissa hiukan isommissa porukoissa talsimisen hiukan rasittavaksi kun ihmiset puheskelevat koko ajan, täällä vieläpä ranskaksi sen vahvistaessa joukossa-yksin-fiilistä, ja kun tahti on ollut kova ja ei voi mennä oman pään mukaan. Nyt oli helpompaa kun väki oli jättänyt kilpasukset kotiin, eikä mukana ollut urheiluhenkistä joukonjohtajaa. Reitin profiilikin oli helppo muttei liian. 400 metriä nousua. 

Kukaan ei käynyt uimassa. Olisinhan mä jos olis tullu uikkarit mukaan. Ilman lämpötila oli ehkä 7 asteen tienoilla.

Ryhmänvetäjä oli Ontariosta ja joukossa oli sen verta monta ranskaa osaamatonta että poikkeuksellisesti anglo otti kilpakumppanistaan niskalenkin. Ei sinänsä että puheensorina olisi omalla kohdalla hukuttanut miestä alleen missään vaiheessa, sillä jättäydyin tahallani miltei koko ajan joukon viimeiseksi. Tällaisissa tapahtumissa pitää voida katsella rauhassa ympärillen. Itsellä ainakin käy niin että jos heittäytyy keskusteluun, ei ympäristöään juuri huomio. Hölmöä se on luontoretkillä käydä jos ei ympäristöään kykene havainnoimaan.

Onneksi kurnu ei ollut ihan keskellä polkua, muuten voisi olla astetta hoikempi. Hölmö kiinalaista alkuperää oleva kanssamatkaaja koitti saada veitikkaa hyppimään pois polulta tömistelemällä maata eläinparan vieressä, vaikka muut toppuuttelivat. Eihän se siitä mihinkään loikkinut, kaivautua vain tiiviimmin paikoillensa.

Retken paluumatkalla irakista alunperin kotoisin ollut retkitoveri haasteli että Montreal on kaikkinensa aika halpa paikka. Hän oli juuri muuttanut Nova Scotian Halifaxista, itärannikolta, jossa oli ollut töissä kuusi vuotta. Siellä kuulemma niin asuminen, sähkö, kuin elintarvikkeetkin ovat huomattavasti kalliimpia. Töitä on vähän ja koulutus päiväkotihoidot mukaanlukien on vähän tuettua ja siten kallista. Elämänrytmi ja ihmisten miellyttävyys ovat paremmalla tolalla idässä, mutta käytännön syistä hänenkin oli perheineen muutettava fyffyn suhteen paremmilla apajille. Eiköhän vastaava ilmiö toistu nykyään kaikkialla, mutta jännää oli tässä kuviossa että asuminenkin oli näivettyvässä paikassa kalliimpaa. Lienee osasyy kuitenkin se että kuulemma Halifaxiin muuttavat ne joilla siihen on varaa, vanhemmat ihmiset leppoisan elämän perässä pois suuremmasta häslingistä. Tuli taas mieleen että pitäisi kiertää tätä maata kunnolla eikä näivettyä suuremmissa kaupungeissa. Luonnon lisäksi olisi hauska nähdä paikallisten kansallissielua ja kokea pikkupaikkojen charmia. 

Tässä ei charmista ole kysymys, vaan siirapin imuttamisesta. Paikoitellen puiden lomissa meni paljonkin näitä letkurihmastoja. Varmaan jotkut metsiköt, varsinkin yksityisillä mailla, on valjastettu suuren maailman malliin näihin verinimijätouhuihin.

Samainen retkeilijätoveri päivitteli useasti ja kovaan ääneen sitä kuinka Montrealilaiset eivät osaa ajaa autoa. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta siltä se vähän vaikuttaa. Valtateillä käyttäytyminen on holtitonta ja jopa vaarallista. Vilkkua ei käytetä kun vaihdetaan kaistaa, oikealta mennään surutta koko ajan ohi, ja turvavälejä ei kunnioiteta. Suomessa on toki tottunut siihen että jengi vilkuttaa vasta kaistaviivan päällä, mutta täällä ilmeisesti ihan tarkoituksella ja systemaattisesti säästellään signaalivaloja kokonaan turhalta kulumalta. Autojutuista kuuli sellaistakin mukavaa että toiminta on varsin kallista Quebecissä, kun ajokortti pitää uusia vuosittain, vakuutukset ovat suht hintavia, Montrealissa bensalle on lätkäisty ylimääräinen vero muuhun provinssiin nähden, ja parkkeerauskin on kallista. Onneksi en ole autoilijamiehiä. Tosin, jos matkata haluaa, pitäisi se paikallinen ajokortti kyllä vihdoin hankkia.

Vierimätön kivi sammaloituu ja autoton kanadassa pysyy Quebecissä. Jotta ei omaan kuoreen kasvaisi simpukoita niin pitäisi ryhdistäytyä ja hankkia ajokortti, tuumaan. Nyt ei enää suomalaisella saa lain mukaan ajaa kun yli 6kk on ollut maassa.

Näpyttelen tätä maanantaina kymmenes päivä lokakuuta, jota täällä pyhäinpäivänä vietetään. Hassua että tuo tapahtuma on rajan takana vasta kuukauden päästä. Aamulla ovella pimpottelivat kuitenkin karkinkerjääjät ja tilpehööri kaupoissa kurpitsoineen on varsin amerikkalaista. En kärttyisenä vanhana setänä viitsinyt avata edes ovea vaan tyydyin olemaan ärtynyt siitä että aamupalaa härskisti häiritään. 

Kärttyinen ja keltainen kuin tämä puu! Minäkö? Juu. Ehkä se on sen merkki että kotiutuu kun joutuu sietämään kaikenmaailman ovikellojen pimputtelijoita. On tullut kohdattua jo kaksi kaupustelijaa ja nyt karkinkerjääjät, vaikka vain yhdelle on avannut toistaiseksi oven. Valikoiva vaari.

Kämppikset ovat olleet pitkän viikonlopun poissa mikä on tehnyt asunnosta rauhaisan. Antaa aikaa ajatuksille kun huomiosta ei kilpaile koko ajan puheensorina tai milloin minkäkin kipon ja kupin kolina. Rauhasta huolimatta sanottava on suht vähissä. Tulee mieleen että pitäisikö lakata kirjoittamasta tätä blogia tyystin, tai rustata ajatuksia bittivirtaan vasta kun on jotain sanottavaa. Luovuttajan puhetta. Jos sille tiellä lähtee niin kirjoittelut jäävät tyystin. Jos toiminnoille ei varaa aikaa ja pakota kalloaan puskuasentoon, ei siitä kivestä ainakaan pääse läpi. Ja jos jaksaa muutamia satoja kuhmuja kasvattaa niin ehkä nämäkin analogiat paranevat. 

Lopetetaan siihen mistä aloitettiinkin! Mihinpä se maailma muuttuisi. Jutut eivät ainakaan. Ei sitten yhtään mihinkään.

2016.10.02 - syksy saapuu montrealiin

Väriä löytyy jo! Pitkään aikaan ei ole tie vienyt vuorolle lenkkien merkeissä kun kylmenevät aamut ja unisuus on saanut minut vaihtamaan keskipäivän lenkkeihin.

Syksy on saapunut Montrealiin. Lehdet ovat jo värikkäitä ja valmiina tippumaan maahan. Pitäisi lähteä katsomaan kunnolla metsään miltä ruska näytää tällä mantereella. Oravanpyörä on kaupungissa kuitenkin suurinpiirtein samasta muotista veistetty kesät talvet.  Menneenä viikonloppuna en kaupungista kuitenkaan pois päässyt. Omalle jäykälle luonteelle sopii hyvin että jos yhtenä viikkona on menossa, niin toisena ollaan paikoillaan.  Vastakohdat, tiedäthän. Tyhjyys antaa merkityksen täysille housun punteille. Syksylle on saatava retkiä kalenteriin ennen kuin se on ohi konsanaan. Lehtien massatuho on nähtävä.

Ei elämä pelkkää musiikkia ole mutta pitäisi sitä pimputella menemään siitä huolimatta jatkuvasti. Hyvä jos sille löytyy virikkeitä! Jos ei, niitä pitää hankkia sitten itse!

Menneellä viikolla on koittanut sopia erään porukan kanssa mökkiretkeä mutta tuloksetta. Monen ihmisen kanssa voi mennä kovin mutkikkaaksi sopivan ajan löytäminen ja preferenssien yhteensovittaminen. Katsotaan onnistuuko. Siinä mielessä Meetup-tyyppiset kerhot ovat hyviä, sen kun vain ilmoittautuu ja lähtee. Kivempi kuitenkin on olla liikenteessä pienellä porukalla ja pidemmän aikaa, kuin jonon jatkeena heilua hiki hatussa ja kalsareidenkin pohjassa muutama tunti. Tietysti voisi yksinkin lähteä, mutta auton puute tekee sen aika vaikeaksi. Nopea katsaus pariin kohteeseen paljasti ettei pelkällä bussilla kovin lähelle pääse. Kehtaisiko tällä iällä ruveta opettelemaan liftausta? Nopea googlaus paljastaa että se ei ole kielletty Quebecissa valtateitä lukuunottamatta. Taidan olla liian jäykkä moiseen. Ei ole koskaan tullut kokeiltua.

Vegaaninen poutine. Kyllä, maistuu suurinpiirtein just siltä kuin näyttääkin. Paitsi ehkä vähän vielä mauttomampaa.

Pikkuveli lähti takaisin Suomea kohti torstaina, ja poistui jo tiistaina Montrealin kommuuniasumuksestani. Viimeisenä yhteisenä iltana käytiin maistamassa poutinea. Minulle oli ensimmäinen kerta vaikka sitä piti maistamaan heti tähän maahan tultuani. Ravintolan kyltissä luki La Banquise, jota paikalliset ovat kehuneet vuolaasti. Löytyi sieltä sentään ituhipille oma versio kuuluisasta ruoasta. Ei taida vain ruokalaji päästä vegenä oikeuksiinsa, murkina oli mautonta ja epäterveellisen oloista, mikä ei tietysti yllätys ollut (katso nyt tota kuvaa!). Kanadan versio pyttipannusta, todellista krapularuokaa. Jää omat poutine-seikkailut yhteen kertaan.

Hahaa! Kun huonot tavat jäivät päälle ja ehkä vähän kiinnostikin, testasin lähimarketin vegaanisen pitsan. Edellisestä pitsasta on monta vuotta aikaa. Kannattiko odotus? Eh, ei. Lyhyesti virsi kaunis: oli aika mauton.

Veljen lähdettyä ja roudtrippailujen jäädessä taakse oli kiva päästä kiinni omaan normaaliin ja tylsään ruokavalioon. Kroppa on käyttäytynyt koko viikon vähän huonosti erikoisten syömisten takia.

Montrealin Ituhipit hoitavat ostoksensa tässä epäillyttävän näköisessä putiikissa, miksen siis minäkin. Hinnat ovat alhaisemmat kuin normikaupoissa ja vegaaninen valikoima hyvä. Segal's Market, varma valinta (toim.huom. ainakin toistaiseksi maksamaton mainos).

Kun syksyyn ollaan päästy kiinni, niin joulukin lähestyy samassa konkurssissa kovaa vauhtia, molemmilla jaloilla pikkuruisia luistimiaan potkien. Tästä syystä, tai siitä huolimatta, hinku päästä Suomeen vierailulle kasvaa. On se vaan jotenkin niin nostalgista aikaa olla Suomessa. Tuntuu myös että on ollut aika kauan pois tuosta kotoisasta pohjolan maasta. Myönnetään, koti-ikävä vaivaa örrikkää. Vilkuilu momondoon paljastaa että menopaluuta ei pääse tekemään alta tonnin, halvimmillaan joutuu pulittamaan noin 1150 Kanadan dollaria. Harmillista, koska luottokortissa on edelleen tonnin raja, jota pankki ei suostu nostamaan. Ei penniäkään. Kokeilin jo viidennen kerran, tällä kertaa 1200:aan. Desjardins ei ole vakuuttanut muutenkaan, webbikäyttöliittymä puljulla on huonoin mihin olen törmännyt. Jos, hyvä lukija, olet tulossa tänne kaikesta valituksestani huolimatta, ja aikeissasi on hankkia pankkitili, älä ainakaan tältä lafkalta.

Vähän on kankeutta ilmassa niinkuin kaverilla kuvassa. Helposti nyt on jäänyt kivoja juttuja tekemättä. Ehkä tiirailu seinille ja taiteesta ammentaminen antaa uutta vauhtia!

Kun kerran valituksen pääsin mainitsemaan, niin todettakoon että totuttuun tapaan kuukausittain Astronomi-iltama jäi väliin. Todella harmillista, sillä aiheena olisi ollut Einsteinin gravitaatio-aallot. Saamaton syyttää aikataulua, tottakai, omat taskut ovat puhtaat vaikka pyykkiä tuleekin pestyä vain kerta viikkoon. Poikkeuksellisesti tapahtuma alkoi kello kuusi ja kun olin lähdössä töistä viisitoista minuuttia ennen h-hetkeä, tuli viivästys eikä luennolle enää myöhässä viitsinyt mennä. Ottaa aivoon se väki joka tavanomaisesti tulee myöhässä kaikkeen eikä pidä sitä käyttäytymismallia minään. Sitä on astro-illoissakin tullut todistettua. Siellä ovi on vielä edessä, puhujakorokkeen vieressä, joten ovien käydessä luennon kulku häiriintyy jatkuvalla syötöllä. Moukkia!

Toltako ne Nirvanan jäbät näyttikin? Aika sliipattua ... mut ehkä tos olis just hyvä paita tälle moukalle! Tekis mustakin koolin! En olis tämmönen kärttyne vanha setä enää.

Aikabufferit ovat kyllä tärkeitä, varsinkin jos on maantieteellisiä siirtymiä tapahtumien välillä. Ja oikeastaan silloinkin kun perse pysyy samassa penkissä kiinni ja vain tekemisen aihe vaihtuu. Itse en pysty mentaalisesti vaihtamaan yhdestä jutusta toiseen ilman että väliin ei tulisi tyhjäkäyntiä. Ja jos on varannut asioille tietyn ajan, menee se korvamerkintä hukkaan jos itse asiaa ei heti oikeasti pääse tekemään. Helposti käy myös vielä niin että aikaan kiinnitetyt hommat valuvat yli äyräidensä. Jos ei ole bufferia, pitää joko katkaista flow turhan orjallisesti tai tuhota seuraavan tekemisen aikaraamit. Eikä edes halua olla niin tehokas etteikö buffereita tarvitsisi. Harmi että tästä astro-missauksesta on tullut osa rutiinia. Sellainen kun pääsee muodostumaan niin ... kas kas ja yllätys ... siitä on vaikea päästä irti. Kolmas kerta putkeen.

Johan kurretkin nauraa jos kolmasti missaa jutun joka muka kiinnostaa eikä ole töitä kummempaa syytä. Vähenemään päin tuntuvat nämä otukset ympäristössä olevan kun kylmenee. Missä lie viilettävät, ei tietoa.

Tähtitieteellisestä vahingosta hieman ärtyneenä  otin viikonloppuna asiakseni mennä Montrealin kulttuuripäivillä katsastamaan mitä erään taidekeskuksen väki on saanut aikaan HTC Vivellä. Tässä sentään olin ajoissa vaan onni ei ollut myötä. Sateisesta ilmasta huolimatta tapahtuma oli niin suosittu ettei laitetta päässyt testaamaan. Ei menetys sielunpohjaa kirpaissut, onhan tuota testattu aiemminkin, mutta hauska olisi ollut katsastaa uusia tuotoksia paikallisten artistien johdolla. Retken suurimmaksi anniksi muodostui että matkasi pyörällä noin 6 kilometrin päähän kämpiltä. Siihen on tultu että se on pisin matka meikäläiselle moneen kuukauteen. Ilman pyörälaukkuja innostus lähteä varsinaisille retkille on aika pieni, ja jos kaappaan jouluna Suomessa käydessäni jo olemassa olevat mukaan, ei niitä täältä enää viitsi ostaa.

Kuvakaappaus kämpän verannalta! Siellä on pitänyt majaa jo pitkään isohko hämppäri. Katsotaan kuka talven lähestyessä ottaa verannan kuninkuuden haltuunsa!

Uhoh. Ajatuksen virta ei aina voi kulkea kovin vuolaasti. Silloin olisi hyvä hiljentyä ja antaa ajatusten asettua. Turha olla suuna päänä jos ei ole sanottavaa. Liikkeessä voi pysyä ja olla huomiokykyinen siitä huolimatta. Voi vaikka katsella nättejä kuvia. Mulkoillaan hetki seuraavaa ja ollaan sitten ainakin viikko hiljaa!

Mulkoiles nyt! Anna mennä! Minä menen vessaan.

2016.09.25 - vankeus, veljeys ja epätasa-arvo

Tästä uusi kämppä alle, kuninkaalliseen makuun! Liekö Ottawan parlamenttitaloa oikeasti mihinkään käytetään, lompakko esiin vain. Tosin, vierailuajat yleisölle ovat niin nihkeät että kenties.

On kivaa kun saa porukkaa kylään. Sellaisia ihmisiä jotka tuntee ja joiden kanssa on historiaa. Varsinkin jos tulevat toiselta puolen maapalloa morjestelemaan. Jos nyt eivät ihan pelkästään sinun takiasi, niin kuitenkin edes vähäsen siitäkin syystä. Niinä aikoina kun olen ulkomailla asustellut, ei Viroa lukuunottamatta tällaista tapahtumaa ole päässyt tapahtumaan. Halleluja! Nyt taivaassa soi fanfaarit kun pikkuveli tuli tyttöystävänsä kanssa kylään. Toki pääsynä lätkän World Cup Torontossa ja todellisuuspako, mutta kaikki lasketaan.

Montrealin keskustan juna-asema. Sijaitsee rakennuskompleksissa ja kulkuvälineet lähtevät maan alta. Tähän mennessä koko paikka ollut täysin näkymätön, enkä edes tajunnut että koko kaupungissa junia onkaan.

Tie vei täällä ensi kertaa junaan. Ja juna kiskoja pitkin Torontoon. Lentokonemainen kokemus. En ole pitkään aikaan stågella pötkyttänyt, joten en tiedä miten muissa maissa nykyään, mutta täällä VIARailin toiminta oli kuin suoraan lentävien peltilehmien maailmassa. Laiturille ei päässyt ennen kuin terminaalissa oli tsekattu liput ständillä, josta ohjattiin laiturille, ja jossa joka kulmassa oli joku ohjaamassa vaunuun. Ei hengailua laiturilla, sehän on vaarallista! Junassa oli ilmeisesti vaunukohtainen junaemo tsekkailemassa vielä jengin lippuja ja merkkailemassa sitten tarralla per penkkirivi onko kaikki ok. Edessä olevan penkin pussissa oli turvallisuusohjeet ja baarikärryn ostoslista, ja matkan aikana kärry kulki kärttämässä matkustajan dollareita. Eipä tässä kai mitään, ei kokemus niin kauhea ollut, mutta jotenkin junamatkustaminen on ollut itselle aina jotenkin rentoa ja vapaata. Lentomatkustaminen taas stressiä täynnä ja kaupallisuuden ja laumasieluisuuden syvintä ruumiillistumaa.

Kai se Toronto sitten on Kanadan lätkäpääkaupunki. Ainakin siellä sijaitsee Hockey Hall of Fame, ja katukuvassakin näkyy jotain aihepiiriin viittaavaa.

Junalla suhasi Montrealista Torontoon 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Meni yllättävän nopeasti kun sai vähän kiinniotettua hävyttömän huonosti viime aikoina sujuneita lukuprojekteja, ja kun junassa saa nukuttuakin hiukan paremmin kuin niissä taivaalla liitävissä kanistereissa. Yhtäkaikki, ei ole meikäläisen valuvikaista kroppaa luotu olemaan istumisasennoissa pitkiä aikoja. Tässäkin tuli hajotettua selkää ja matkan päätyttyä ei ollut lainkaan levännyt olo. Kai sitä voisi olla kova jätkä ja kesken moisten matkojen pistää pitkäkseen pitkin pituuttaan junan keskikäytävälle ja tehdä muutamat jumppaliikkeet. Mitäpä siihen kukaan mitään vastustamaan jos sanoisi että “hei, se on tää tai sitten sä annat mulle kohta tekohengitystä”. Kun huulet kohtaa niin kaikki maailman ongelmat ratkeaa.

Downtown. Ainoa vähän vanhempi rakennus etualalla CN Towerissa en vieraillut, ja veli lohdutti ettei siinä hirveästi menettänyt.

Torontossa tuli oltua hetki vain, eikä siitä sen perusteella jäänyt hyvä kuva. Montrealilaiset ovat varoitelleet että on kovin amerikkalainen, business-henkinen ja kolkko. Sitä se tuntui olevani. Eurooppalaisuudesta ja herttaisesta kultturellisesta ympäristöstä ei ollut tietoa. Keskustan alue oli sielutonta korkeaa toimistotornia, ja ne lähiöt mitä näki tyylittömiä ja hengettömiä asumistoja näille toimistokolhooseille. Isot valtatiet halkoivat kaupunkia kaikkialla ja kaupunkirakenne tuntui jotenkin väljältä ja täysin autojen varaan rakennetulta. Ei voi täysin tuomita paikkaa kun näki vain keskustan ja yhden lähiön reunan, mutta sanotaan vaikka niin että jos Montreal ja Toronto vaihtaisivat kielipainottuneisuuttaan päittäin, ei jälkimmäisellä kaupungilla olisi mitään jakoa omien mieltymysteni valtakunnassa.

Löytyi Toronton autokaupunkimaisesta lähiöstä sentään pieni puistoalue jotta hullu lenkkeilijä häpeilettömästi käytti hyväkseen, mutta helpolla se ei löytynyt tiesekamelskojen seasta. Ja lähiön talot ainakin tämän puistikon lähettyvillä olivat ah, varsin rumia! Huonolla tapaa.

Pikkuveli ja hänen tyttöystävänsä ovat häpeilemättömiä sekasyöjiä. Sitä osastoa että mitä enempi lihaa niin sen parempi. Eikä siinä mitään, oma tapani on pitää jeesustelut vähissä varsin kun itseilmaisu ja kyky argumentoida suullisesti on samaa tasoa kuin kirjallisesti, eli ei kovin kummoinen. Synergian ja selkärangan puute johtaa kuitenkin tämän kaltaisessa yhtälössä, tiiviisti yhdessä matkustaessa, että tulee lipsuttua helposti omista tottumuksista.

Ainoa kasvisruokavaihtoehto yhden raflan listalta. Aika ronskisti juustoa! Äkkiseltään katsottuna Toronto ei ole vegaanien mekka. Edes kanatonta salaattia ei ollut.

Juustoa tuli imailtua kahdellakin illallisella kun vegevaihtareita ei ollut.  Ei jaksanut tylyttää porukkaa toiseen raflaan. Maitokin löysi tiensä suusta sisään ja suoleen useampaan kertaan. Imailin kaksi pirtelöä, muutamat maitokahvit sekä pari jugurttia. Olihan tämä tavallaan harkittua, mutta ei siitä hyvä mieli tullut ja elimistökin vähän kampesi vastaan. On toki niin että matkustaessa on oikeastikin vaikeampi keskittyä hyvään ruokavalioon, kun ei tunne paikkoja, kohteet voivat olla vegeilyn suhteen takapajuloita, ja on muutakin tekemistä kun sen appeen metsästys.

Toisen mestan ainoa vegevaihtoehto, sienikeitto. Liian öljyinen! Liian mausteinen! Mauskuttelin tätä kauemmin kuin kohtalontoverit hampurilaislautasiaan.

Vähän ristiriitaisesti matkalla tuntuu kuitenkin että syöminen on vielä suurempi kiintopiste kuin arjessa. Nälkäisenä tuntemattomilla vesillä ei ole kiva seilata. Kai siinä on jotain evolutiivista. Jos kaikki on vierasta ja mahdollisesti arvaamatonta, ravinnon puute voi olla hengenvaarallista. Tuo turvaa ja tuttuutta olla appeen lähettyvillä, oli se sitten nakkisämpylä tai kuppi hapankaalipastaa. Tutussa kotikaupungissa voi fiilistellä nälkää ja tehdä eettisiä valintoja, kun ajankäyttöä voi optimoida ja tuntee mestat ja kannujen hiomattomat kulmat.

Kaukku oli sentään vege ja varsin maukas! Mutta kas, kyytipojaksi ylisuuri kermakahvi. Tyhmä! Hyvän vegesuklaakakun kanssa menisi hienosti niukka vahva espresso, tämä johtopäätös on tullut tehtyä ennenkin.

Lyhyen Toronton visiitin jälkeen tehtiin yhtä lyhyt täsmäisku Ottawaan. Siitä jäi paljon parempi kuva. Pääkaupunki tässä maassa on pieni, asukasluvultaan noin 900 000, kun Torontossa budjaa 2.6 miljoonaa. Vertailun vuoksi Montrealissa on 1.7 mlljoonaa kadun talsaajaa. Kaupunkirakenne Ottawassa oli paljon tiiviimpi ja ruutukaavamainen. Keskustaa ei halkonut valtatiet ja vanhoja rakennuksia oli paljon. Kaupunkia halkova joki ja kanaali tekevät tuulista raikkaita, ja kaupungista ulospäin katsoessa näyttää että sitä ympäröi luonto eikä silmänkantamattomiin lähiöt ja teollisuusalueet.

Ottawaa halkova kanaali, jonka lähiseutu oli varsin miellyttävää. Rakennettu 1826-32 kun mestan nimi oli vielä Englannin yliherruuden takia Bytown. Ah, siinäpä dorka nimi!

Ei näillä päivän vierailuilla kahdesta uudesta kaupungista irti hirveästi todellisuudessa saanut. Ontariossa oli mukavaa kun englanti kielenä hallitsi. Kuitenkin on sanottava että muut kultturelliset aspektit ja tyylilliset seikat olivat valjumpia Quebeciin verrattuna. Kai sitä on eurooppalainen mieltymyksiltään ja vaikken mikään todellinen korkeakulttuurin atassea ole, niin pelkkä sivistyksen läsnäolo tyynnyttää ja hivelee mieltä. Tämänkään matkan aikana ei käyty sisällä missään historiallisessa rakennuksessa.

Ottawan parlamenttitalon etumus, miltei yhtä komea kuin kaverin peräpää!

Hockey Hall of Fame Torontossa ja jokilaiva-ajelu Ottawassa olivat ainoat aktiviteetit kaupungilla käppäilyn, ravintolavisiittien ja autossa istumisen lisäksi. Hieno tapa ottaa uutta paikkaa haltuun on kuitenkin viedä oman ruhonsa lisäksi sinne myös omaa rutiiniaan. Sain kummassakin kaupungissa itseni väännettyä aamulenkille, joka teki paikoista heti tutummat ja elävämmät. Kun näkee kaupunkien heräävän, koirankakattajat aamu-unisina, tyhjät peltilehmättömät kadut ja kulmia joita ei muuten turistina mitenkään tulisi käännettyä, sitoo se sinut uuteen paikkaan vahvemmin ja kokemus tuntuu merkityksellisemmältä kun pystyt raahaamaan palasia itsestäsi mukaasi maailmalle, ja siten olet henkisesti vastaanottavaisempi uusillekin virikkeille. Itsellä käy ainakin niin että jos rutiini jää kotiin, mieli matkatessa kaipaa sitä ja saattaa palata turhaan sen äärelle kun kokee huonoa omatuntoa laiskuudesta. Tämä latistaa uuden paikan kokemista. En väitä että lomalla ja matkatessa liikaa pitäisi stressata, mutta ei omien toimintatapojen ja mieltymysten täydellinen unohtaminen sekään järkevä toimintatapa ole.

Onko aika unohtanut nämä herrat? Bongaa se kanssakansalainen jonka sukunimi on miltei hävyttömyys. Toronton lätkäpyhättö oli aika vaisu ja liian kaupallinen, historian henki ei ollut läsnä.

Aika huonolla tolalla on nykyisen kotikaupungin tuntemus. Kun tultiin pikkuveljen ja tyttiksen kanssa takaisin Montrealiin, oli vaikea keksiä että mitä sitä näyttäisi tai tekisi. Puolessa vuodessa ei ole hirveästi kaupunkiaktiviteetteja harrastanut. Toki, mieltymyksiä on monia ja on järkevää on ottaa matkaajien toiveet huomioon. Vaikeaa on silloin jos kellään ei ole kummempaa preferenssiä. Ryhmä hyötyy vahvasta johtajasta, tai timanttisesta mieltymysten samankaltaisuudesta. Ajattelun puute on tässäkin vaarallista ja lamauttavaa. Lätkän seuraaminen oli seuralaisille tärkeätä joten sitä tuli tehtyä.
Itse se ei juuri kiinnosta, mutta tulipa vierailtua kaupungin sporttibaareissa niin että käyntimäärä sellaisissa täällä olon aikana tuplaantui.

World Cupkaan ei Montrealilaisia juuri kiinnosta. Olimme mestan ainoat katsojat, tosin matsina oli Ruotsi vastaan Eurooppa. Ei Kanadan pelitkään suurta hurmosta täällä ole aikaan saaneet. 

Myös kämpiltä kulman takana oleva jätskibaari tuli tutuksi, vihdoin kun joku muu sinne veti. Näin se on, sosiaalinen konteksti tekemisessä on huomattavan voimakas veturi, josta peräpään kärryt ovat varsin kiitollisia kun asema vihdoin jää taakse. Jotkut erämaan sissit saavat tehtyä vaikka mitä yksin, mutta minä en noihin joukkoihin kuulu. Kaverin kanssa on kivempi.

Ja maito-sikailu senkun jatkuu DIY-baarissa! Kolmesta mausta omassa purnukassa (oikean puolimmaisin) oli tosin sorbettia, mutta suklaa ei taatusta ollut vegaanista sekään. Sillisalaatti ei ollut jymymenestys, liikaa kamaa. Osaset eivät päässeet kunnolla oikeuksiinsa kun tappelivat toisiaan vastaan. Pidä simppelinä ne reseptit, urpo!

On hauska huomata kuinka uudessa paikassa asuminen muuttuu jotenkin todellisemmaksi kun joku tuttu vanhasta maasta vierailee luonasi. Se vakiinnuttaa näiden kahden maan välistä suhdetta, tuo eri paikoissa olevat asiat lähemmäksi toisiaan ihan konkreettisesti, jolla on fiilistasolla huima vaikutus verrattuna siihen että vain abstraktilla tasolla ajattelisi asiaa.  Se saa aikaan tunteen että se et ole sinä joka olet vierailemassa, kenties heti kohta lähdössä pois, vaan että sinun luonasi vieraillaan ja tämän tapahtuman jälkeen sinä olet vielä aloillasi. Kun loma loppuu, se loppuu yleensä siihen että olet jälleen kotona.

... ellei jättihämähäkki sieppaa sinua kesken kaiken ja vie avaruuteen! Tai Ottawan taidemuseon pihaan. Siellä niitä vaanii, varo vaan!

Ei Montreal vielä kodilta tunnu, mutta se tuntuu kuitenkin paikalta missä asuu eikä ole vain vierailemassa. Nykyaikana kodin sijainti voi olla kinkkinen käsite kun liikkuvuus on suurta, ihmisten ollessa rauhattomia ja vaativia ja ne penteleet vaihtelevat työpaikkojakin pakosta ja mielijohteista tuon tuosta. Vaikka tämä ekologisesti onkin katastrofaalista, ei minulla muuten sitä vastaan mitään ole. Paitsi. Jos se aiheuttaa juurettomuutta ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen häviämistä. Sitä ainakin minulle on tapahtunut kun matkustelee, ja nyt näinä vuosina kun on ollut vierailla mailla. Helpotti kivasti kun veli kävi kylässä. Lopetetaan näihin lämpimiin tunnelmiin amerikkalaisittain: thanks, bro!

Kotini on linnani. Ja jos ei ole linnaa eikä kotiakaan, niin on se ainaki kiva että on läheisiä joitten kanssa tätä kaikkea surkutella! Kaikki siis puuhastelemaan läheistensä kanssa, vaikka valloittamaan kuvassa näkyvä Ottawalainen kivihäkkyrä!

2016.09.18 - matkailua korvien välissä

Ei sitä aina hyviä kuvia voi ottaa (siis ikinä). Mutta pulut syö siemeniä jos niille antaa (aina). Sen minäkin osaan (syömisen). Pitäis varmaan pysyä siinä ja jättää ajattelu viisaammille (niin!).

Ajattelu on vaikeaa. Siis, tiedäthän, sellainen fiksu ja eteenpäin sivakoiva ajattelu. Ei luonnistu ihan joka jannulta. Käpälä on tässä pulpetissa heti pystyssä ja myöntämässä että tuota taitoa voisin treenata enemmän. Nyt kun menneellä viikolla ei tapahtunut mitään surullisen kuuluisasta arkirutiinista poikkeavaa, ei matkoja, ei projekteja, ei tähdenlentoja, on vaikea keksiä minkäänlaista, edes jonnenjoutavaa, jorinaa. Ei sinällään että olisi väkipakolla pistettävä menemään, paitsi että kylläpäs. Kun kerran otin tavoitteekseni kirjoittaa joka viikko jonkun entreen Kanadassa olosta niin menköön sitten minkä tahansa riman ali. Pohdinnat menevät helposti jo tsiljoona kertaa todettuihin itsestäänselvyyksiin. Vaan ehkä se on ihan ookoo. Kai se vanha muuli mutavellistä pois pääsee kun aikansa riuhtoo. Jos vain saisi sen riuhtomisen rutiineihinsa. Ajattelu kaipaa aikaa. Yhteiskunnan valmiiksi oksentama kiire ja kurkusta alas metrin halkona tungettu viitekehys nykyolemiselle ei sitä sinulle helposti anna.

Nyt kuulosuojaimet korville ja suojalasit silmille jos ei halua kuulla saarnankaltaista sössötystä!

Rutiini on tärkeää. Ajateltu rutiini. Ei toki semmoinen joka tulee pusikon takaa pikajunan lailla ilmoittamatta. Sekin on tietynlaista rutiinia, kovin reaktiivista, jossa elämä täyttyy asioista joista tarkemmin ajatellen ei välttämättä edes välitä. Rutiinista on vaikea pitää kiinni, koska huomiostasi ja ajastasi käydään jatkuvasti päättymätöntä kisaa. Syyt tekemisille ja tarkoituksille annetaan ulkopuolelta ja sinut valjastetaan palvelemaan ties minkä instanssin tarkoitusperiä. Kun sitten koitat tähän tilkkutäkkiin neuloa asioita jotka täyttäisivät oman sielusi saavia, saa tilaa etsiä koko kylän kissojen ja koirien kanssa. Ja kuinka ollakkaan, tämän kaiken seurauksena arkiset päivät ovat sellaisia hetkiä täynnä kun asiat valuvat yli tuon tuosta niille varaamiesi reunojen, ja ne neuleet jotka itse olet ryijyyn nitonut tuppaavat ajelehtimaan alas virtaa ja näkymättömiin ensimmäisten joukossa. On helppo tehdä myönnytyksiä ulkolähtöisille asioille, koska yleensä niiden tärkeyttä rummuttaa koko muu maailma. Mutta jos näistä myönnytyksistä ei pidä pääkoppansa sisällä kirjaa, oma sisälähtöinen rutiini ja sielun suunnitelmat nakertuvat korjauskelvottomasti piloille kuin rotta-armeijan toimesta konsanaan.

Keinoja pitää jyrsijät pellolla pitäisi olla monia. Numerot ovat helppoja. En tässä vähättele matematiikkaa tai väitä olevani siinä hyvä, mutta suunnittelun apuna niitä kannattaa käytää oli kyse miltei mistä tahansa. Jos laittaa tekemisilleen lukumäärätavoitteen, tai aikarajat, ja pysyy siinä, on se loistava juttu. Antaa raamit jonka sisällä taikoja tapahtuu. Olen itse luistanut pahasti tavoitteestani lukea tietokirjallisuutta tunnin päivässä, soittaa kitaraa puoli tuntia, koskettimia toisen puoli tuntia, koodailla tunnin ja meditoida vartin. Paljon vaadittu kun töissäkin käy ja haluaa ottaa urheilufiksinsä. Ehkä tämä taas auki kirjoitettuna saa otetta jämäkämmäksi? Ihmettelen miten perheelliset ehtivät ylipäätään yhtään mitään. Jotkut ihmiset ovat toki toisia lahjakkaampia tai intohimoisempia. Mutta suurempi totuus lienee siinä että aikaansaavat ovat vain kurinalaisempia, ja tekevät vähemmän merkityksettömiä asioita. Aika on vaikea juttu. Aloitushetket on helppo pistää kalenteriin mutta kun useasti kestot heittävät joka asian kanssa satunnaisista, tai jopa systemaattisista, syistä, aloittaa se dominoefektin joka romuttaa koko kalenterin käytön mielekkyyden. Aikataulutus pitäisi hoitaa niin väljästi etteivät asiat jäisi tekemättä pienien, tai edes suurien, myöhästelyjen takia. Mutta. Sitä on kovin ahne. Ja maailma vaativa. Voihan näitä murheita koittaa nuijia maanrakoon vaikka prioriteettilistoittamalla. Mutta sekin vaatii jatkuvasti aikaa, jotta listat pysyvät ajantasalla ja muistissa. Ei liene silti parempaa tietä. 

Uh. Siinäpä pitkästi sepostusta yksinkertaisesta asiasta, josta voi sanoa tämänkin perusteella että paras lääke on ryhtyä tuumasta toimeen sen enempiä vitkuttelematta. Harvemmin omena tippuu päähän ellei näe vaivaa mennä ensin omenapuun alle istumaan. Ja onhan omput hyviä! Kannattaa nähdä vaiva.

Rapeaa ankkaa (toim.huom., ankkapitoisuus 0%)! Vihdoin löyty hyvä syy sille että annoskoot ovat pieniä: oma ruokailutottumus kun ei pidä sisällään illalla syömistä niin parempi ettei illallisella saa kuin vähän makunystyröitä kostutettua.

Jostain konkreettisesta tässäkin raapustuksessa on mainittava, joten puhutaan siitä ehkä perustavanlaatuisimmasta asiasta: ruoasta. Kävin suomalaisen retkeilytoverin ja hänen kahden ystävänsä kanssa vegaanisessa ravintolassa, ChuChaissa. Oli erittäin maittavaa! Joku ihan asiallisesti huomauttakin että mitä hittoa minä olen täällä hommaillut, mennyt täällä oloaika ja Montreal ihan hukkaan, kun tämä oli vasta toinen ravintola missä olen koko aikana vieraillut. Ehkä hyvää kannatta odottaa. Paikka on kuuluisa että tarjoilevat vegepöperönsä tekolihana, tai siis, annokset on nimetty ja tehty muistuttamaan liharuokia. Itse otin rapeaa ankkaa, joka oli loihdittu soijasta. En tietääkseni ole oikeata ankkaa koskaan syönyt, mutta johdatelluissa mielukuvissani matkija hoiti jäljittelynsä hyvin. Tosin yksi seurueen sekasyöjä oli tästä eri mieltä. Hänenkin kommenteistaan oli jotenkin aistittavissa hieman lihauskovaisten asennetta.

Katkarapua lautasella! (toim.huom. tässäkin valehdellaan kahdesti: eihän toi mikään lautanen ole, naurettava astia, ja katkarapujakaan ei löytynyt vaikka koko maailman meret käännettiin ylösalaisin, perkele).

Useasti kuulee sanottavan että on typerää tehdä kasvisaterioista sellaisia että ne jäljittelevät liharuokia. Itse en koe että tässä olisi mitään kaksinaismoralismia. Voihan sitä pitää tietyntyyppisistä mauista ja tekstuureista, muistuttivat ne sitten mitä tahansa. Pointti lienee kuitenkin että mitä ruokaan on laitettu, ja millainen valmistuprosessi on ollut, ja näiden asioiden takanaseisominen. Siis, mikä aterian eettinen ja kulutuksellinen alkuperä on. Itsellä ei ainakaan, oli aterian nimi tai näköisyys mitä tahansa, sen seurauksena tule hinkua syödä lihaa tai kannattaa siihen liittyvää teollisuutta. Ymmärrän kyllä että joillekin ihmisille, varsinkin jos on sekasyöjä, tällainen sopan hämmennys voi tehdä eettiset valinnat vaikeammiksi. Siten ehkä annokset voisi ainakin nimetä fiksummin kuin käyttää eläinperäisiä termejä. Silloin kasvisannokset seisoivat enemmän omillaan, eikä niitä tarvitsisi verrata liharuokiin, ja siihen, kuinka lähelle niitä ne kokemuksena ja jäljitelminä pääsevät.

Pääsinpä tapahtuma-kuolleessa viikonlopussani sentään PlayStationVR:n kyytiin paikallisessa ostoskeskuksessa! EVE Valkyrie ei lyhyellä sessiolla täysin vakuuttanut, ja Vive pysynee omalla suosikkilistalla ykkösenä.

Kuollut aika on tärkeää. Antaa kontrastin aktiivisuudelle ja sen mielekkyydelle, ja ylipäätään näkemystä siihen mihin ne minuuttinsa haluaa tunkea ennen kuin kylmänkankeus lopullisesti laskeutuu. Tästä kirjoituksesta voi saada aika ristiriitaisen kuvan kun useasti höpötettyä että leppoistaminen, kiireettömyys ja suorituskeskeisyyden unohtaminen ovat omassa arvomaailmassa korkealla. Ja nyt tuli sössötettyä lähinnä ajan käytön merkityksellisyydesta ja tehostamisesta. Mutta ei ristiriita kovin suuri ole. Ajalla tässä elämässä kuitenkin pelataan, kyse on vain siitä mihin omat pelimerkkinsä laittaa. Nappeja ei tarvitse olla paljon, mutta käytön kohteet on järkevä asettaa oman sielumaisemansa mukaan. Se ettei ole tehoajattelussa mukana ei kuitenkaan tarkoita että olisi automaattisesti toimeton, tai että se olisi tavoiteltavaa. Osmo-setä on kirjoitellut aiheesta paljon ja hienosti, joten säästän maailmaa enempää vääristelemättä hienoja ajatuksia ja linkkaan lopetuksesi tähän. Ah, pitäisi varmaan lukea sedän kirja aiheesta (Vauraus ja Aika).

2016.09.11 - telttani on kotini

Siinä on talsaaja löytänyt palan paratiisia selkänsä alle. Kelpaa makoilla. Tätä kirjoittaessa ja kuvaa ruudulta mulkoillessa kateus iskee mokomaa löhööjää kohtaan!

Retkeily on kivaa. Ja telttailu vielä enemmän. Nykyihmisen päiväjärjestys jossa vietetään suurin osa ajasta betonineliön sisällä ei ole vielä evolutiivisessa mielessä löytänyt mutkikasta tietänsä neliraajaisen selkärankaan. Ainakaan tämän. Fiilis, kun on päivän talssinut luonnon keskellä mukavassa seurassa, nauttinut ateriansa raikkaassa ilmassa puron liplattaessa siinä vieressä, ja sitten saanut vielä leirin kasaan ja kylläisenä kömpinyt pussin sisään, on mahtava.

Olisi löytynyt observatoria ja kaikki tämänkertaiselta retkeilyalueelta! Hyvä syy mennä toisenkin kerran alueelle, sen verta paljon jäi näkemättä.

Lähdin suomalaisen ilmastotutkijakaverin kanssa lauantaiaamuna kohti Mont Meganticia. Avikselta halvin ja pienin kärry alle, joka tyypillisesti muuttui hakiessa taikasauvaa heilauttamatta maasturiksi kun pieniä autoja ei ollutkaan tarjolla. Halpamaista toimintaa vuokraamolta, ja kuluttajalle kallista, koska maasturille ei ollut tarvetta ja toki se kuluttaa enemmän. Kuinka vaikeaa on pitää inventaario kunnossa varausta tehdessä ja kärry tallessa sen varsinaiselle varaajalle? Lienee ei tarkoituskaan jotta saadaan maksimimäärä asiakkaita ja taaloja tilille.

Ylimitoitettu menopeli. Kaksi jannua, pieni määrä kamaa ja moitteettomat asfalttitiet.

Pisteenä laihan vokaalin päälle palauttessa ilmeni että alkuperäisen pienen auton varauksen rajoittamaton kilometrimäärä ei maasturin kohdalla ollutkaan voimassa, vaikka sopimuksen ja ehtojen piti olla samat. Sai vängätä 15 dollarin lisämaksusta, joka lopulta pieneni 2 dollariin jota ei enää suostuttu hyvittämään. Pistänpä siis lopputulemana nootin mustaan pieneen kirjaani enkä enää asioi Aviksen kanssa. Jos bisnesmalli on että “hei comeon, se on vaan 2 dollaria, mitä sä niuhotat”, ja tuota fraasia röyhkeästi hierottiin naamaan vaikka pulju ei itse sitten seiso sanomisen takana, saati kunnioita ihan kirjallista sopimusta, niin saisi upota meren mutaan meikäläisen puolesta.

Tämän kaverin seuraksi koko paska autovuokraamo, ainakin jos Kurnu mudan seassa majailee. Luonnontietämykseni on hävettävän huonoa! Hävettä myös Kurnun kohtelu: ensin miltei astutaan päälle yön pimeydessä, sitten sokaistaan salamalla.

Miltei kuusi kuukautta on tullut nyt Kanadassa oltua, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun auton ratissa. Ennen tielle uskaltautumista vilkuilin lävitse tiesäännöt ja eritoten liikennemerkit, mutta puolen tunnin selailu ei hirveästi päähän jättänyt. Suurimpina eroina Suomeen mainittakoon että tasa-arvoisissa risteyksissä ensiksi paikalle tulleella on etuajo-oikeus, ja  taajamanopeus on 50, kun taas moottoritillä maksimit on 100. Lauantai-aamuna ei liikennettä kaupungissa juuri ollut, joten pois pääsi helposti ja sen jälkeen automaattivaihteista autoa ohjaamaan ei tarvinnutkaan kuin yhden käden ja kaksi aivosolua. Ne molemmat.

Montreal, paluumatkalta auton ikkunasta kuvattuna. Tulomatkalla oli sunnuntai-iltapäivän ratoksi ruuhkaa, kuten tavallista. Ehkä puoli tuntia lisää matka-aikaa. Sanottava on että täällä on huonokuntoiset tiet ja eniten tietöitä mitä on isoista kaupungeista maailmalla tullut havaittua. Legendan mukaan johtuu paikan asfalttimafiasta.

Teimme kaksi helppoa kävelyä ja keskityttiinkin toverin kanssa puhtaasti rentouteen ja jutusteluun, mikä sopi meikäläisen laiskalle hipiälle kuin nenänreikä toisen viereen. Viime aikoina on tullut liiankin kanssa oltua liikenteessä ja kun taas lyhennettyyn viikkoon runnoi normaalit 40 juoksukilometriä, oli lähtökohtaisesti väsynyt fiilis. Rentous ja kiireettömyys puskivat väsymyksen onneksi nopeasti pois. Päästiin tien päälle noin puoli yhdeksän, ajomatka kesti kaksi ja puoli tuntia, ja ensimmäiselle happihyppelylle startattiin noin kahdentoista aikoihin.

Lauantain kävely. Lyhyt, helppo ja hidas. Just semmonen mikä pitääkin! Ainakin tähän väliin. Hui kauhea, vanhahan tässä on jo. Garminin webbisivustokin ilmoittaa nykyään metaboliseksi iäksi 21, kun vielä vuosi takaperin se oli 18.

On varsin kivaa kun retkeilykumppanin kanssa jakaa ateriavastuut. Jos hoitaisi vain omat pöperönsä, tulisi otettua samaa kuin aina ennenkin ja sosiaalinen ulottuvuus kärsisi myös ruokailuhetkissä. Sama kuin päivälliskutsuissa ja ulkona syömisessä ystävien kanssa, ruoan äärelle kerääntyminen, sen parissa puuhastelu yhdessä ja uusiin juttuihin toisten opastuksella tutustuminen ovat varsin mieluisaa puuhaa. Myönnetään, syötävää oli ylimitoitetusti varsin kun energiaa ei hirveästi poltettu, mutta kun puolet appeesta säilytettiin autossa, ei siitä ylimääräistä vaivaa koitunut.

Meikäläisen loihtima aamupala, hummusta lukuunottamatta. Teltassa kun ei sateeseen kehdannut mennä. Oli yllättävän toimiva vaikkakin yksinkertainen!

Leiripaikka oli outo. Rento tahti sai aikaan sen että sitä kohti lähdettiin seitsemän aikaan autolta ja ennen perillä saapumista oli jo säkkipimeää. Pieni hätä hiipi kalsareihin kun kilometrin kumpuileva metsäpolku tuntui vähintään kolmelta ja luuloharhainen tuomitsi tilanteen eksymiseksi. Sieltä se tyhjä leirintäalue lopulta löytyi, mutta varsin kummallinen sellainen silmien eteen leviyttäytyi. Teltta olisi pitänyt pistää puulavan päälle.

Tähän päälle ei viitsinyt pimeässä mitään ruveta virittelemään. Telttaa ei olisi saanut kuin kahelta sivuilta naruilla kiinni, eikä pohjaa/reunaa ollenkaan.

Jälkeenpäin kuuli että puiston infosta olisi pitänyt osata pyytää erillisiä koukkuja lainaan jolla teltan siihen olisi järkevästi saanut. Tuulioloista tietämättöminä pelasimme varman päälle ja pistimme teltan kuitenkin nurtsille. Yön sade lievässä alamäessä kasteli makuualustojen pohjia ja reppuja, mutta parempi niin kuin jännäillä lähteekö teltta lentoon hirmutuulessa. Toinen pieni ihmetyksen aihe oli sinänsä hieno ulkohuusi. Käsidesiä ja paperia löytyi mutta puuhaketta ei. Toki ensin mainittuja arvostaa enemmän mutta nenä oli paikoitellen toista mieltä.

Hei, kamerassa voi muuttaa valotusaikaa! Hurjaa.

Sade on kiva juttu kun kuuntelee sen ropinaa kuivan ja lämpöisän teltan uumenista. Tällä kertaa se yltyi tosin paikoittain niin lujaksi, että haittasi nukkumista. Nostalgista yhtä kaikki. Kivaa veden hakkaamista ikkunaan on kaupungissakin diggailla, mutta metsän siimeksessä touhussa on vielä tunnelmaa kertaa kaksi. Astetta lähempänä elementtejä, ja auttaa arvostamaan perusasioita. Siinä kai yksi syy miks retkeily ja leireily on erityisen mukavaa ja palauttavaa. Fyysinen toiminta, ruokailu, paskalla käynti, lepo, ympäristön ja luonnon tarkkailu, sosiaalisuus. Niitä kun kaikkia pääsee tekemään niin että on osallisena eikä sivustakatsojana, ilman että tarvitsee olla pää koipien välissä sekamelskan keskellä tuntemattomia miellyttämässä, niin mitäpä sitä muuta elämältä tarvitseekaan.

Matkakumppanilla oli parempi kamera, ja enemmän tietotaitoa. Ja tarkkaavaisuutta. Löytyipä jonkinsortin toukkakin metsästä!

Retkeä edeltävä viikko oli turhan kiireinen ja omia periaatteita vastaan tuli tehtyä turhan tuntuista ylityötä useampanakin päivänä. Projekti on duunissa loppuvaiheissa, ja siten kruntsia ilmassa peliteollisuuden “perustyyliin”, ilman että sillä on edes selkeää tarkoitusta. Koska kuitenkin haluan tehdä hommi hyvin ja pitää tiimihenkeäkin yllä, tuli penkkiä kulutettua. Tyhmää sinänsä, koska kitarat jäi soittamatta, lukemiset lukematta, kosketinsointin pölyttymään ja vielä kaiken kukkuraksi puolihuolimattomasti yhden vaelluskaverin järjestämä kesänpäättäjäisillallinen väliin. Jälkimmäinen harmittaa vieläkin. Näitä tilaisuuksia ei useasti omalle kohdalle tule, ja kun edes kunnollista selitystä ohareille ei ole tarjota, tunnen itseni typerykseksi. Ylityö on ehkä maailman paskin syy millekkään.

Jos haluaa oikeata syytä myöhästelyllä löytää, on luonnonvoimat ja päälle kaatuilevat puut kaikki hyvää kamaa. Hurjaa!

Seuraava viikonloppu tulee kyllä pyhitettyä lorvailulle. Monet arkiset toimet ja käytännön asiat, puhumattakaan vanhasta kunnon tyhjäntoimituksesta ja pitkistä lukuhetkistä, on tullut laiminlyötyä. On edelleen huvittavaa huomata kuinka maailma on täynnä tehokkuusoppaita, itsensäparantamisneuvoja, ja kymmenen kohdan listoja siitä kuinka jokainen voi saavuttaa kaiken jos vain tsemppaa. Kun pysähtymällä arvostamaan kaikkea sitä mitä on jo, tässä ja nyt, ja ottamalla vauhtia ja koko sen tavoittelun pois, olisi onnellisempi ja rauhallisempi.

Kuunnellaan puron solinaa. Annetaan sen solista vaan. Ja kuunnellaan vaan.

Rauhaa, siis. Nainen, mies, koira ja betoniporsas, laakson kupeessa ja lipputangon nenässä. Rauhaa.