2016.10.09 - ruskan perässä

Retkeilijätoverin ottama foto. Suurinpiirtein se tolta näytti, mutta joku filtteri korostaa kyllä värejä. Omat kuvat on paljon valjumpia kun en niitä jaksa koskaan editoida!

Sain raahattua pitkästä aikaa luuni ja muutkin ruhoni osaset retkelle, kun Meetup-ryhmä suuntasi sunnuntaina noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän paikkaan nimeltä Montagne Grise. Lauantaiksi suunniteltu retki lykkääntyi sateiden takia. Itse harmistuin perjantai-iltana kun viesti peruutuksesta tuli, matkalle oli jo asennoitunut lähtevänsä ja yleensä tuppaa olemaan niin että jos liikaa säävarauksia pitelee niin saa kököttää tuon tuosta kotiinsa teljettynä. Matkaan on lähdettävä ilmoista huolimatta tai huomaa että kuluttaa enemmän takapuoltaan sohvalla kuin kilometrejä kalossiensa alla. Onneksi tällä kertaa retki lopulta toteutui ja sääksi siunaantui mitä hienoin syysilma. 

Siinä sulle ilman mitään filsuja! No, tää nyt näyttää taas sitten todellisuutta latteammalta.

Quebeciläinen ruska ja lehtien värit olivat varsin hienoa katseltavaa ja tuo toiminta herätti sielun syövereissä monensorttista tunnetta. Sanottava silti on että ihmisten postailemat kuvat tekevät kontrasteista voimakkaampia ja näkymistä vaikuttavampia kuin mitä ne ovat paikan päällä. Väriloisto ja vivahteet antavat jälkikäsittelyllä oivat mahdollisuudet ja jengi käyttää tuota surutta. En sano etteivätkö värit paikan päällä mahtavia olisi, mutta kontrastia ei kyllä niin paljoa löydy kuin useasti kuvissa näkee.

Metsässä on kiva vaeltaa ja siellä näkee juttuja ihan eri lailla kun värit ovat eri kuin kesällä. Herättää ihan toisenlaisia assosiaatioita ja tarinoita pääkopassa.

Seurueessa oli kolmetoista kulkijaa. Olen kokenut tällaisissa hiukan isommissa porukoissa talsimisen hiukan rasittavaksi kun ihmiset puheskelevat koko ajan, täällä vieläpä ranskaksi sen vahvistaessa joukossa-yksin-fiilistä, ja kun tahti on ollut kova ja ei voi mennä oman pään mukaan. Nyt oli helpompaa kun väki oli jättänyt kilpasukset kotiin, eikä mukana ollut urheiluhenkistä joukonjohtajaa. Reitin profiilikin oli helppo muttei liian. 400 metriä nousua. 

Kukaan ei käynyt uimassa. Olisinhan mä jos olis tullu uikkarit mukaan. Ilman lämpötila oli ehkä 7 asteen tienoilla.

Ryhmänvetäjä oli Ontariosta ja joukossa oli sen verta monta ranskaa osaamatonta että poikkeuksellisesti anglo otti kilpakumppanistaan niskalenkin. Ei sinänsä että puheensorina olisi omalla kohdalla hukuttanut miestä alleen missään vaiheessa, sillä jättäydyin tahallani miltei koko ajan joukon viimeiseksi. Tällaisissa tapahtumissa pitää voida katsella rauhassa ympärillen. Itsellä ainakin käy niin että jos heittäytyy keskusteluun, ei ympäristöään juuri huomio. Hölmöä se on luontoretkillä käydä jos ei ympäristöään kykene havainnoimaan.

Onneksi kurnu ei ollut ihan keskellä polkua, muuten voisi olla astetta hoikempi. Hölmö kiinalaista alkuperää oleva kanssamatkaaja koitti saada veitikkaa hyppimään pois polulta tömistelemällä maata eläinparan vieressä, vaikka muut toppuuttelivat. Eihän se siitä mihinkään loikkinut, kaivautua vain tiiviimmin paikoillensa.

Retken paluumatkalla irakista alunperin kotoisin ollut retkitoveri haasteli että Montreal on kaikkinensa aika halpa paikka. Hän oli juuri muuttanut Nova Scotian Halifaxista, itärannikolta, jossa oli ollut töissä kuusi vuotta. Siellä kuulemma niin asuminen, sähkö, kuin elintarvikkeetkin ovat huomattavasti kalliimpia. Töitä on vähän ja koulutus päiväkotihoidot mukaanlukien on vähän tuettua ja siten kallista. Elämänrytmi ja ihmisten miellyttävyys ovat paremmalla tolalla idässä, mutta käytännön syistä hänenkin oli perheineen muutettava fyffyn suhteen paremmilla apajille. Eiköhän vastaava ilmiö toistu nykyään kaikkialla, mutta jännää oli tässä kuviossa että asuminenkin oli näivettyvässä paikassa kalliimpaa. Lienee osasyy kuitenkin se että kuulemma Halifaxiin muuttavat ne joilla siihen on varaa, vanhemmat ihmiset leppoisan elämän perässä pois suuremmasta häslingistä. Tuli taas mieleen että pitäisi kiertää tätä maata kunnolla eikä näivettyä suuremmissa kaupungeissa. Luonnon lisäksi olisi hauska nähdä paikallisten kansallissielua ja kokea pikkupaikkojen charmia. 

Tässä ei charmista ole kysymys, vaan siirapin imuttamisesta. Paikoitellen puiden lomissa meni paljonkin näitä letkurihmastoja. Varmaan jotkut metsiköt, varsinkin yksityisillä mailla, on valjastettu suuren maailman malliin näihin verinimijätouhuihin.

Samainen retkeilijätoveri päivitteli useasti ja kovaan ääneen sitä kuinka Montrealilaiset eivät osaa ajaa autoa. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta siltä se vähän vaikuttaa. Valtateillä käyttäytyminen on holtitonta ja jopa vaarallista. Vilkkua ei käytetä kun vaihdetaan kaistaa, oikealta mennään surutta koko ajan ohi, ja turvavälejä ei kunnioiteta. Suomessa on toki tottunut siihen että jengi vilkuttaa vasta kaistaviivan päällä, mutta täällä ilmeisesti ihan tarkoituksella ja systemaattisesti säästellään signaalivaloja kokonaan turhalta kulumalta. Autojutuista kuuli sellaistakin mukavaa että toiminta on varsin kallista Quebecissä, kun ajokortti pitää uusia vuosittain, vakuutukset ovat suht hintavia, Montrealissa bensalle on lätkäisty ylimääräinen vero muuhun provinssiin nähden, ja parkkeerauskin on kallista. Onneksi en ole autoilijamiehiä. Tosin, jos matkata haluaa, pitäisi se paikallinen ajokortti kyllä vihdoin hankkia.

Vierimätön kivi sammaloituu ja autoton kanadassa pysyy Quebecissä. Jotta ei omaan kuoreen kasvaisi simpukoita niin pitäisi ryhdistäytyä ja hankkia ajokortti, tuumaan. Nyt ei enää suomalaisella saa lain mukaan ajaa kun yli 6kk on ollut maassa.

Näpyttelen tätä maanantaina kymmenes päivä lokakuuta, jota täällä pyhäinpäivänä vietetään. Hassua että tuo tapahtuma on rajan takana vasta kuukauden päästä. Aamulla ovella pimpottelivat kuitenkin karkinkerjääjät ja tilpehööri kaupoissa kurpitsoineen on varsin amerikkalaista. En kärttyisenä vanhana setänä viitsinyt avata edes ovea vaan tyydyin olemaan ärtynyt siitä että aamupalaa härskisti häiritään. 

Kärttyinen ja keltainen kuin tämä puu! Minäkö? Juu. Ehkä se on sen merkki että kotiutuu kun joutuu sietämään kaikenmaailman ovikellojen pimputtelijoita. On tullut kohdattua jo kaksi kaupustelijaa ja nyt karkinkerjääjät, vaikka vain yhdelle on avannut toistaiseksi oven. Valikoiva vaari.

Kämppikset ovat olleet pitkän viikonlopun poissa mikä on tehnyt asunnosta rauhaisan. Antaa aikaa ajatuksille kun huomiosta ei kilpaile koko ajan puheensorina tai milloin minkäkin kipon ja kupin kolina. Rauhasta huolimatta sanottava on suht vähissä. Tulee mieleen että pitäisikö lakata kirjoittamasta tätä blogia tyystin, tai rustata ajatuksia bittivirtaan vasta kun on jotain sanottavaa. Luovuttajan puhetta. Jos sille tiellä lähtee niin kirjoittelut jäävät tyystin. Jos toiminnoille ei varaa aikaa ja pakota kalloaan puskuasentoon, ei siitä kivestä ainakaan pääse läpi. Ja jos jaksaa muutamia satoja kuhmuja kasvattaa niin ehkä nämäkin analogiat paranevat. 

Lopetetaan siihen mistä aloitettiinkin! Mihinpä se maailma muuttuisi. Jutut eivät ainakaan. Ei sitten yhtään mihinkään.