2016.08.21 - keinotekoista huvitusta

Kaupungin huvipuisto sijaitsee saarella, jonka keskellä on vielä bygätty tekojärvi.

Huvipuistot olivat lapsena vallattomia paikkoja. Sinne mentiin sujuvasti koko päiväksi ja hauskaa piisasi. Oikea tapahtumien taivas. Komeuden kruunasi pelihallit, joissa majailevat arcadet olivat teknisesti huimasti edellä kodin pelilaitteita. Toinen on totta ja liekö vanha vain valetta nykypäivänä niin laitteiden kuin fiiliksienkin osalta. Lauantaina vierailin Montrealin Linnanmäellä, La Rondella. Retki oli työpaikan sponsoroima joka käytännössä tarkoitti että pääsylipusta sai huiman 20% alennuksen, ja 2 tuntia päivän alusta oli vain firman väki päästettiin karsinaan sisään. Jälkimmäinen "etu" ei juuri auttanut kun porukkaa oli silti kuin pipoa talvella kaljua piilottamassa ja vain pieni osa laitteista oli aamulla auki. Eipä tuonne olisi tullut mentyä mutta vuoristorataan oli naitettu GearVR ja se kiinnosti. Se olikin meikäläisen hienostuneelle arominenälle koko retken ainoa hajunystyröiden arvoinen juttu. VR-kokemuspuistoissa on huima potentiaali. Se voinee nostaa arcade-hengen taas sille tasolle mitä se joskus nappulana oli.

Eipä tämä niin suuri puisto ollut, lienee Lintsin kokoluokkaa jos harmaa massa kalloni sisällä palvelee yhtään oikein. Ja hyvä kaiketi niin. Kiva saari toimisi paremmin virkistysalueena. 

Muuten huvipuiston hilavitkuttimet tuntuivat lähinnä typeriltä. Keli oli läkähdyttävän kuuma, yli kolmekymmentä ja  tuulenvireet jättivät paikan viisaasti vierailematta. Itse olin viisas myös ja jätin kaikki suojavarusteet kotiin siinä pelossa että ne joko hukkuisivat tai olisivat muuten vain tiellä touhutessa. Maailma on julma ja viisaudesta sakotetaan. Tämä kaikki yhdistettynä sai lievää pahaa oloa aikaiseksi jo ensimmäisissä laitteissa, vaikka nuorempi minä olisi kategorisoinut ne vässykkä-osastoon. 

Tukkijokikaan ei miellyttänyt. Pahaa oloa ei tullut mutta bååtin nykivä meno ja laitoihin törmäily sai aikaan kaikkea muuta kuin leppoisaa tunnelmaa. Oikealla kanootilla on kivempi! 

Tuli mieleen ettei touhussa paljon järkeä ole. Laitteiden, varsinkin hurjimpien, tarkoitus tuntuu olevan vain saada paha olo aikaan ilman että ne muuten tarjoaisivat vauhdin tunnetta. Puhumattakaan että kokemuksessa olisi mitään nähtävää tai muille aisteille koettavaa. Ovat vielä täysin passiivisiakin kun sinut on köytetty tuoliin kiinni niin että kokijan ainoaksi funktioksi jää irvistäminen ja mahdollinen pientareen laatoitus aktin jälkeen. Jätin leikin kesken jo kuuden laitteen jälkeen. 

Tämä oli ehkä kivoin laite VR-radan jälkeen. Kun ei setä enää jaksa heilua ja korkealta esteettömästä tuolista pääsee katsomaan rauhassa maisemia!

Ja hurjimmat jäi kokonaan käymättä. Jos hurjuutta halajaa, niin laskuvarjohypyssä tai maastopyöräilyssä sentään näkee hienoja maisemia ja aktiivisesti tehdään itse jotain taitoa vaativaa. Lisäksi vauhdin tunne on huomattavasti aidompaa ja oikeutetumpaa kuin tilanteessa jossa mekaaninen värkki riuhtoo räsynukkea puolelta toiselle sen kummempaa tarkoitusta. 

Spaceshot lienee hurjin laite mihin meni. Laskuvarjohyppyä tuli ikävä. Sekunnin vapaapudotus tässä härpäkkeessä ei ihan vedä vertoja. Pitäisiköhän vielä koittaa elvyttää vanha harrastus? Ei olisi kyllä ekoteko, päinvastoin.

Sentään retki huvipuisto palautti jotain perusasioita mieleen: ruoka on tärkeää. Suuri merkitys sille miten ruumis potkii jalkojaan pitkin maita ja mantuja etiäpäin ja mikä henkinenkin fiilis sen seurauksena on. Tämä tietysti taas negaation kautta, kuis muuten. Puiston sisäänpääsylippuun kuului buffetlounas jota en vain tohtinut jättää käyttämättä, vaikka mielessä kävi. Totuttuun kylkiäis-tapaan tarjolla oli kakkos ketjun kamaa: hampurilaisia ja hotdogeja, joihin pienellä säädöllä sai haetettua kasvispatee-pihvit ja nakit väliin. Vaalea sämpyläleipä ja muutenkin öö-luokan salaattilisukkeet, sekä juomaksi limua ja sokerimehua saivat kyllä kropan koko viikonlopuksi epätasapainoon. Ilmaisen ruoan kirous. Sen verta monta kertaa tullut tähän noituuteen haksahduttua että pitäisi jättää pikkuhiljaa pois ohjelmasta. 

Pysytään nyt perusasioissa, perkele! Tämä toimii, kuvassa poseeraa allekirjoittaneen standardi aamupala, ennenkuin osallistujat ovat hypänneet samaan kuppiin kylpemään.

Lisää perusasioita: muutama sana säästä! Keli alkaa lauantain helteestä huolimatta selkeästi viilenemään. Aamulla ollaan vain kymmenen asteen pinnassa. Tämä on loistavaa lenkkejä ajatellen. Tosin aurinko nousee vasta hiukan kuuden jälkeen joten jos haluaa pitää lenkkirutiinistaan kiinni niin joutuu lähtemään pimeässä. Nyt on tullut tavaksi käydä jalkauttamassa itsensä työpäivän keskellä kerran viikossa. Vaikka tämä on itse aktin aikana tuntunutkin vaikealta, voisi tämän tehdä ehkä kahdestikin viikossa. Paras startti päivälle hoituu omassa aktiviteettijärjestyksessä lenkillä, mutta välillä aikaisin nousu tuntuu typerältä kun harvemmin käyttäytymisessään osuu siihen maalitauluun missä keskellä on kymmeneltä nukkumaan meno. Lisäksi vanha viisaus pitää myös paikkansa että niin duunipäivä kuin mikä tahansa muukin pitkäkestoinen aktiviteetti on hyvä tauottaa keskeltä. Ajatukset saavat ihan uutta virtaa. Toistaiseksi täällä keskipäivä on ollut huono juoksulle armottoman helteen takia, mutta tulipa tuota Australiassakin harrastettua ihan säännöllisesti. Ja kun ne kelit ovat viilenemään päin! Talvi tulee! Ja minä olen tyytyväinen, tuntuu että kesää on eletty jo monta vuotta putkeen.

Täsmäisku kaupungin keskustaan sateessa tuotti saalista! Kyllä kannatti lähteä betoniviidakkoon vaikka lajikirjo siellä onkin rumaa.

Perusasioista suoranaisiin ihmetekoihin: sunnuntaina tapahtui jotain perin kummallista. Viisi kuukautta Kanadassa takana ja sain jo näin aikaisessa vaiheessa mentyä sukkaostoksille! Toin mukanani maaliskuussa maahan saapuessani 6 paria sukkia jotka ovat olleet vähintäänkin kohtuullisessa käytössä. Neljä paria on poistunut täällä oloni aikana muille maille, ei kiinnostanut niitä Vaahteramaa. Vaikka kaatosade koitti miestä kampittaa niin sain haettua jäljelle jääneille sukkakavereilla uusia ystäviä, kokonaista 6 paria lisää piirileikkeihin. Kova saavutus. Kahden vuoden aikana Australiassa en ostanut juoksusortsien ja kaksien kenkien lisäksi mitään vaatteita. Eikä siinä vielä kaikki, tällä törsäilyllä ei ole mitään rajaa kun siihen kiinni pääsee: ostin uudet alushousutkin. Mulle pitäisi antaa mitali. Pidän kulutusyhteiskuntaa yksinvoimin pystyssä. 

Näkymää kämpän takapuolen verannalta, missä nykyään hoituu iltalukemiset. Paikka on aavistuksen verran rauhallisempi kuin viereinen minipuisto. Tähtiä ei näy mutta pimeydessä on muuten kiva istua ja rauhoittua päivän päätteeksi. 

Työnteko haittaa edelleen pahasti myös muuta tekemistä kuin kaupassa ravaamista. Ajattelemattomuuden ja puolen tunnin poikkeuksellisen ylityön takia “unohtui" mennä torstaina Astronomia-iltamaan, joka ansiokkaasti järjestettiin tarkalleen kuukausi edellisen session jälkeen. Harmittaa. Lisäksi vaellukset ovat nyt olleet jo 3 viikon tauolla. Onneksi suomalaisen tuttavuuden kanssa on nyt sovittu että 10.9. viikonloppuna lähdetään teltan kanssa liikkeelle. Alkaa olemaan kesäretkeilykausi kohta ehtoon puolella, joten nyt täytyisi koittaa puristaa vielä retkeä aikaiseksi. Sisäinen rambo on varmaan kuitenkin pakannut kimpsunsa ja kadonnut syvälle viidakkoon, joten nähtäväksi jää jaksaako sitä kylmässä metsään lähteä kun syksy ja talvi kohta saapuvat.

Se sama kavala rambo taisi viedä osan myös siitä ponnekaasusta jota tarvitsisin aktiivisuuteni ja uteliaisuuteni polttoaineeksi. Tämä kirjoitus osuu omaan nilkkaan, vaikka oma lankakerän sotkuni omaa paljon muunkin värisiä nyörejä. Ajanpuutteen ja ulkoapäin syötetyn kiireen takia tuppaa pitkäaikaisemmat, hitaat hankkeet jäämään helposti taka-alalle. Vaikka periaatteessa niitä arvostaa enemmän kuin arjen pakerrusta, jonka tarkoitus olisi vain tehdä nuo suuremmat kuviot mahdolliseksi. Vaan arki on ahne. Jos sille antaa sen yhden sormen niin se kannibalisoituu täysin. Tämä maailma ei tarvitse yhtään lihansyöjää lisää, näin se on nähtävää. Nyt vastaiskuun, tältä istumalta! 

2016.08.14 - ranskalainen juttu

Kuka hän on? Ei hajuakaan. Mutta pitää majaa kokemusmaailmalle uudessa kaupungissa, eikö se riitä syyksi kuvan ottamiselle?

Miksi ihmiset matkustavat? Nähdäkseen uusia paikkoja? Löytynee pilvin pimein ja kaapit puoliksi pullollaan nähtävää jokaisen kotikaupungista mistä ihmisillä ei ole aavistustakaan. Päästäkseen lämpöön tai hankeen tai jorpakkoon tai uppoutuakseen erilaiseen kulttuuriin? Kenties.

Puolipäistä touhua matkustelu yleensä nykyaikana. Viiletetään kovalla tohinalla itsetarkoituksellisesti ja ajattelu jää taka-alalle.

Harvemmin kuitenkin ihmiset uutta haluavat oikeasti oppia vaan etsiytyvät tuttujen asioiden äärelle vieraassakin paikassa. Useasti matkustelu tuntuu olevan ainoastaan pakoa arkitodellisuudesta, tauko siihen ruljanssiin joka on käynyt liian ahdistavaksi. Ja joskus se on vain ennakko-odotusten täyttämistä, koska pitäähän lomalla nyt perkele matkustaa ja hamstrata niitä maita ja kaupunkeja käytyjen paikkojen listaan. Ja joskus se on sitä että matkat ja kohteet on sinulle myyty ja tyrkytetty ja siten ulkoapäin annettu. Ja sinähän laumasieluna seuraat pässiä narussa, pidät talouskasvua hengissä hikoilemalla hamsterin tavoin juoksupyörässä, tietämättä oikeasti minne ja miksi olet menossa.

Quebec City 12 kilometrin päästä keskustasta. Tänne pääsi hetkessä autolla joka sai tuntumaan että ollaan ihan kaupungissa vielä, vaikka onhan yli 10 kilometriä jo oikea etäisyys.

Minä juoksin lauantaina ensimmäisen kerran kunnolla toiseen kaupunkiin Kanadassa. Kohteena oli fransiskaani Quebec City, Quebecin provinssin pääkaupunki. Matka taittui autolla noin kolmessa tunnissa, mutta mukavat höpinät kyytipoikana saivat sen tuntumaan paljon lyhkäisemmältä ajalta. Vanha koulukaveri oli tullut tapaamaan ranskansuomalaista tuttuaan, ja minua pyydettiin retkelle mukaan.

Näkymää vanhan kaupungin laitamalta. Ah, heti rauhaisaa kun pääsi pois ihmisvilinästä.

Tämä jumalan totuus on tullut julkilausuttua jo muutaman kerran, mutta kyllä Suomeksi juttelu tekee poikaa. Niin meno- kuin paluumatkakin menivät kuin just sopivan kokoinen pullo vettä vain kun pääsi avautumaan just niin sujuvasti kuin mölyjä nyt ylipäätään pystyy vatsansa pohjilta ilman resistanssia päästelemään. Ei se tietysti pelkän kielen ansiota ole. Osansa on sillä että tutuille ihmisille voi puhua toisella tasolla, kun joutavan jutustelun voi jättää vähemmälle ja keskittyä oikeisiin asioihin. On tuiki tärkeää vaalia suhteita joissa tätä hyvettä pääsee harjottamaan. Ajatuksen liike kuolee niille teloilleen jos puheensorina ei pääse sielun syövereistä tuon tuosta liikkeelle.

Viini on hyvä seurustelujuoma. Kun siitä ei tykkää liiemmin niin siemailee hitaasti, kestää pitkään ja fokus pysyy sosialisoinnissa. Kattokaa ny ku se irvistää! Selkeesti nauttii.

Perukseltaan on tyhmää matkustella katselemaan paikkoja yhdeksi päiväksi, jos sen edestä joutuu revittämään takapuolta yli kaksi tuntia suuntaansa. Nykyvälineillä varsin tuhlailevaista niin oman ajankäytön kuin luonnonvarojenkin suhteen, ja yleensä istuminen kulkuvälineessä on niin puuduttavaa että se jää miltei päällimmäisenä mieleen koko tapahtumasta.

Tasapeli paikallis- ja turistidösän yhteenotossa. Ehkä kyydissä oli edes joku jonka takamus huokaisi helpotuksesta kun ei tarvinnut enempää itseään penkillä kuluttaa. Hölmöähän se isojen bussien ahtaassa vanhassa kaupungissa ajella onkaan! 

Onneksi ei näin tällä kertaa kun sosiaalista hammasta niin kolotti. Se oli päivän teema ja varsin laiskasti kaupunkia katseltiin. Seurue halusi tuon tuosta katsastaa kauppoja ja myymälöitä, ja eriasteisesti vierailtiin ravintolassakin neljä kertaa.

Laiska päivä, laiska mies, laiskat valinnat. Kun ravintolan listalla ei ollut täysin vegaanista vaihtoehtoa, otin salaatin jossa oli pieni määrä juustoa. En jaksanut ruveta sitä pois pyytämään. LAISKA! Samaan konkurssiin iso tuoppi josta maksettiin seuraavan päivän närästyksenä. TYHMÄ!

Kuten yleensäkin tuppaa olemaan, ihmeteltiin kaupungin isointa katedraalia ja käveltiin vanhaa kaupunkia ympäri ihmisvilinässä. Näin se vain on että kirkot tai uskonnollisperäiset rakennukset tuppaavat olemaan nykymaailmassa kaupungin kuin kaupungin näyttävimpiä ilmestyksiä, vaikka ne niin samanlaisia ovatkin. Ainakin yhden uskonnon sisällä. Itse olen lopen kyllästynyt niihin nähtävyyksinä, mutta aina niissä tulee vierailtua. Laumasieluisuus iskee. Kun porukka virtaa yhteen suuntaan niin sinne tursas mukana. Enemmän saisi stadista irti jos tekisi vähän epäsovinnaisempia valintoja ja irottautuisi laumasta. Voisi saada kokemuksia jotka tuntuisivat vähän ainutlaatuisimmilta.

Näyttääpä se kuvassa pieneltä! Ja varsinkin pauhun puuttuminen vie kokemuksesta suurimman osan pois. Mutta vesiputous se on! Ja ne on kivoja.

Päivän hienoin nähtävyys oli vesiputous nimeltänsä Montomorency Falls. Entinen kämppis oli kehaissut että olisi ollut Pohjois-Amerikan korkein lajinsa edustaja, mutta tämä keskustelun ja googlauksen tuloksena osoittautui katalaksi valeeksi. 84 metriä kalpenee Della Fallsin 440 metrille. Vaan jääpä edes Niagara taakse, ja on näky ja fiilis paikan päällä kuitenkin vakuuttava ja kunnioitusta herättävä.

Ei tästäkään kuvasta mitään tolkkua ja fiilistä irti saa, mutta valehdellaan silti: varsinkin putouksen päällä jossa saundit oli kohdallaan sai fiilistä siitä kuinka isot vesimassat tässä on kyseessä. 

Retki oli onnistunut ja kiva, siitä ei pääse mihinkään. Olen tyytyväinen että sain kutsun ja vieläpä vastasin huutoon. Matkaseuralaiset olivat nastaa sakkia ja oli mukavaa päästä kerrankin kisaamaan Räpätädin kunniakkaasta pokaalista. Ehkä jopa voitin sen. Hyvin harvinaista minulle. Oli tosin helpompaa kun puolet porukasta omasi suomen äidinkielenään ja toisen puolikkaan puolikaskin puhui sitä moitteetta. Vain yksi oli puhdas frankofiili. Englannin ollessa keskustelukielenä tuppaan helposti jättäytymään taka-alalle, varsinkin jos ryhmässä on enemmän sen taitajia kuin yksi oman naamavärkin lisäksi.

Mitähän pahaa tämä kolmikko on tehnyt päätyessään seinäkukkasiksi? Tuppisuut tapetille? Jännä arvuutella onko aihe kasvissyönnin puolesta vai vastaan.

Tästä kaikesta positiivisesta huolimatta tulee uudelleen mieleen ja on siten toiston uhalla jankutettava että tämän tyyppinen matkustelu on liian pintapuolista ja osaltaan sen palapelin pala missä maapallo kollektiivisesti heitetään galaktiseen roskakoriin. Nykyään on muotia eikä kovinkaan epätavallista että mennään sosialisoimaan toiselle puolelle jorpakkoa sen kummemmin saamatta mitään substanssia itse matkasta, ehkä jopa vielä vähemmän, mitä eivät kotinurkilla kokemuksena jo saisi. Ja tällä palvellaan oikeastaan vain taaleritehtaiden johtoporrasta.

Onhan nämä vanhat autottomat korttelit ja rakennukset kivoja, mutta silti, kyllästetty liikkeillä ja kaupallisuudella ja myynnillä ja kiireellä. Ristiriitaisia tunteita!

Ihmiset pysyvät talutusnuorassa vain tiukemmin kun heilutaan ja kulutetaan ja väsytetään itsemme ilman että ajatukset kohdentuisivat merkityksellisiin juttuihin. Ei sillä että sellaisia itsearvoisesti olisi olemassa, ulkoa annettuna. Mutta kun ihmiset eivät edes tarkemmin ajateltuaan osaa sellaisia nimetä. Pikaisessa matkustelussa kun huomio kiinnittyy vain siihen että pakka pysyy kasassa ja kädet ratissa. Turha tässä silti kummempia jeesustella. Pelkät viikonloput jos on aikaa niin sitä ei pitkälle lähdetä näiden ajatusten voimalla. Vaan hyvä se on maalailla ajatuksiaan kallon sisältä tapetille, ne näkee selvemmin sieltä seinältä kuin otsaluun takaa.

Enemmän tätä. Funtsintaa ja zeniä. Näkeehän sen tästäkin hemmosta että silloin ajatukset versoavat!

Omalla laiskuutta arvostavalle hipiälle ei ole tarpeeksi että viikossa on vain yksi päivä jolloin rutiini tai jotkin muut isot asiat, kuten matkustus, eivät vie leijonan ja kaikkien muidenkin kissaeläinten osaa ajasta. Quebec Cityn - retken ansiosta ainoastaan sunnuntai jäi pyhitettäväksi lepopäiväksi, kun työ totuttuun tapaan tuhoaa arkiviikon suurempia murusia jälkeensä jättämättä. Ja lepopäiväksi tämä sunnuntai sitten muodostuikin. Vaan kun siivoilut ja viikonvalmistelut sun muut pikkujutut vievät siitäkin suurimman osan, niin ei omille projekteille ja luovuuksille paljoa tilaa jää.

Kaikki seis, motskari keskelle katua ja töttöröö! Näin se pitää. Enemmän svengiä, vähemmän jengiä.

Näin se on nähtävä: työtä on liikaa, elämä keskittyy tässä kulutusyhteiskunnassa siihen aivan liiaksi. Eihän tämä uutta tietoa ole, mutta harva sitä silti todesta ottaa, ei ainakaan käytännön tasolla. Totta jorisi setä täällä, paljon viisautta. Jos nyt ei tekstin tavoin niin jyrkästi lähtisikään kiertoradalle, voisi sitä silti jonkinlaista rakettia ruveta rakentamaan.

Raketti vaikka tälle nyppylälle! Ihan sama minne, kunhan johonkin ja tässä on tilaa! Kaikkialla on tilaa! Aina on tilaa! Lähtisivät tästäkin turistitkin karkuun Quebec Cityn vanhan kaupungin keskiöstä.

Josta tulikin mieleeni: perkele. Jäi Perseidit taas näkemättä kun oli juuri ne yöt pilvistä ja sateista. Perseily siis jatkuu, sen kaikissa muodoissa. Ajatus: olisi hyvä ruveta laatimaan ja kirjaamaan ylös viikkotavotteita nuoruuden naiivin innon ajoilta mallia ottaen, joita koittaisi toteuttaa olosuhteista huolimatta. Ja että ne tavoitteet olisivat jotain omaa ja hyvää sisältä, eikä suorituskeskeistä ulkoa annettua saavutuslistaa. Vaikka näin toimien tähtisadetta ei taivaalle saisikaan loihdittua, joutuisi miettimään täsmällisemmin mitä haluaa tehdä ja loisi konkreettiselle aktiviteeteille puitteet siinä samalla. Tällä tapaa viikon virta ei vain veisi päämäärätöntä pulikoijaa mennessään. Räpiköinnille olisi jonkinnäköiset askelmerkit. Vesiputous se sieltä vastaan ennen pitkää kuitenkin tulee, ja siinä vaiheessa on turha enää vastaan uida, saati sitten myötävirtaan.

Heebo pistänyt pitkäkseen Quebec Cityn Notre Damin katedraalissa. Tähän asentoon se matka päättyy lopulta, joten koitetaan nyt ennen sitä jotain muuta tehdä, vaik lorvia toisessa asennossa, eiks je.

2016.08.07 - helppo on vaikeaa

Varsin Suomen-kaltaista maisemaa tarjolla Quebecin länsiosassa. Tähän järveen oli kiva pulahtaa!

Aivojen paremman käyttötarkoituksen puuttessa on tullut katseltua pitkät pätkät Last Week Tonight With John Oliveria. Miltei jakso päivään, kun en sitä shown lanseerauksen aikoihin arvon vuonna 2014 huomioinut ja nyt on kasaantunut kahden ja puolen vuoden edestä matskua. Tokan kauden puolivälissä mennään. Vaikka miehen jorinat ovatkin asteen liian viihteellisiä ja pintapuolisia, eivätkä vitsinvääntämiset aina täysin uppoa, menee tuo paremman puuttessa. Ihailtava kuitenkin on miten mies ja hänen poppoonsa saavat viikottain aikaan suhteellisen tasalaatuista hyvää matskua. Toki, kyseessä on kokopäivätyö ja messissä hulinoi iso määrä ammattilaisia. Mutta itsellä näidenkin höpinöiden tuuttaaminen eetteriin tuntuu työläältä ja välillä varsin turhanpäiväiseltä. Suurelta osin tietysti sen takia jos ja kun hirveämmin ole tapahtunut, kun esimerkiksi Johnilla on koko maailma mistä ammentaa aiheita ohjelmaansa. Ja ehkei oman arkun sanainen helinä ihan riitä loihtimaan kultaa sisällöksi samalla tavalla kuin herra Oliver.

Kämppiksen kissa, seurankipein lajinsa edustaja minkä olen tavannut. Pysyy sisällä mutta yönsä viettää ikkunalaudalla ulos katsellen. Onneksi ei ole alun oksenteluja enempää paikkaa sotkenut.

Vaan sillä mopolla ajetaan mikä alle saadaan. On aikaisemminkin aiheesta tullut valutettua kuolaa suupielistä, mutta mainittakoon toistamiseen että parveke tai pieni puistikko asumuksen vieressä on aika nasta juttu. Ulkona on kivempi istua kuin sisällä, raikkaassa ilmassa. Kunhan siis on sellainen paikka jossa eivät peltihirviöt tai uusnatsit pääse nenänvarren pisamista entistä punaisempia tekemään. Tätäkin joutavuutta kirjoittelen parvekkeelta, minkä ansiokkaasti sain siivottua ihka ensimmäistä kertaa täällä asuessani. Ei ole sitä kukaan muukaan toistaiseksi talon asukkaista siivonnut. Kyseessä on laiska sunnuntai, päivistä vetelin, ja puolihuolimaton siivoaminen sopii sellaiselle hyvin. Sanottava on että tuossa arkisessa puuhastelussa on jotain mieltä rauhoittavaa. Normipäivä muuttuu hieman hohdokkaammaksi kun näkee murokulhonsa alta ruokapöydän värin ja oman kuvansa peilistä hampaita ronkkiessa eikä vain puristettujen finnien roiskeita. Ja fiilis siitä että sai itse tuon marginaalisen parannuksen aikaan on pekkaa parempi. Vaikka kuinka koittaisi pitää suorituskeskeisen maailmankuvan poissa omasta näkövinkkelistä, kyllä asioiden aikaansaaminen silti tuo kummasti merkityksellisyyttä täällä maapallolla hengailuun. Vaikka kyse ei olisi muusta kuin oman karsinansa puhtaana pitämisestä.

Sarjassamme maailman mielenkiintoisimmat kuvat! Vuorossa jääkaappi. Kommuniasumisessa yksi sellainen alkaa olemaan hiukan ahdas kolmelle ihmiselle, mutta eipä tule ainakaan hamstrattua. Hylly per eläin, ylin on tämän otuksen.

Näistä siivousjorinoista voi väittelemätönkin tohtori päätellä että viikko on ollut tapahtumaköyhä. Ehkä voin uskotella itselleni että myrskyn edessä on tyyntä ja että kun hissuttelee vähän aikaa niin motivaatio suuremmille retkille ja ponnistuksille saavuttaa kriittisen massan. Mennään tällä. Ja näinhän se useasti meneekin. Lauantaina oli ainoa varsinainen aktiviteetti siivojasankarin viikossa kun Meetup-ryhmän kanssa lähdettiin kohti Park Gautineauta. 

Metsäistä näkymää puistosta. Sopivan helppoa jolkottelua väsyneelle, mutta ennakkoasennoitumisella on suuri vaikutus kokemukselle: vähäkin tuntuu paljolta jos odotti vielä vähemmän.

Menomatka sinne vei Ottawan lävitse joten rasti ruutuun, Kanadan pääkaupunki on nyt niin koettu. Auton ikkunasta nähtynä stadi näytti pieneltä ja tapahtumaköyhältä, jonka keskusta oli kolkko ja piirteetön. Ehkä olisi syytä ottaa paikasta vähän enemmän selvää ennenkuin tänne seuraavan kerran eksyy. Ensin luulin että itse puistokin olisi Ontariossa, mutta tuo pirulauta olikin rajan tuntumassa ja siten siis opasteetkin edelleen ensiksi Ranskaksi. Ylpeätä kansaa tuo ja tämä patonkiväki.  

Todiste siitä että Ottawan lävitse on suhahdettua. Todiste myös siitä että tylsältä näyttää. Tai ainakin huonosta reittivalinnasta.

Itse patikointi luonnonpuistossa oli paperilla helpompi kuin lautasellinen hernerokkaa, 14 kilometriä ilman  korkeusvaihtelua. Siihen päälle pientä luolakahlausta ja uimista, sekä rannalla hengailua. Vaan kun automatka yhteen suuntaan kesti 2.5 tuntia, ryhmä oli hidas kuin mannerlaattojen liikkeet, ja lopun lorvinta rannalla ihmisvilinässä arvaten sai meikäläisen ihokarvat pystyyn, vastakarvaan tietenkin, oli retki kokonaisuudessa lievä pettymys. 

Uhoh, katse itään ja pois täältä, totesi vieruskaverikin. Yleiset uimarannat ja lapsiperhe-rääkymiset eivät soita mieluisia nuotteja omaan korvaan vaikka shortsit mauttoman räikeät ovatkin.

Olin alunpitäen asennoitunut puolen päivän tapahtumaan mikä varsinkin tulomatkalla omaa jäykkisluonnetta sapetti kun oli todettava että koko päivä retkeen menikin. Himassa odottaneet avausosat tv-sarjoja the Night Of ja Stranger Things eivät maistuneet happihyppelyn päälle kovinkaan kummoisilta. Tosin ei se kyllä katselufiiliksistä niinkään johtunut, kuraa nuo olivat vaikka eri tahot ovatkin kehuneet. Ehkä ensimmäiselle voi vielä antaa mahista, jos se siitä vauhtiin pääsisi.

Edes tämä herkkukokoelma ei pelastanut tv-nautintoa. Uitiin syvissä vesissä.

Montrealissa on vielä täysi kesä. Päälle 25 asteen mennään reilusti päivittäin, jopa kolmeen kymmeneen. Paikoitellen kun ulos astelee hyökyy lämpö vastaan muurina Thaimaan tavoin. Kuitenkin paikalliset puhuvat että kesä alkaa olemaan kohta ohi ja että ilmat alkaisivat viilenemään. 

Automatka takaisin Montrealiin retkeltä oli varsin epämiellyttävä myös kuumuuden takia. Ilmastointia ei autossa ollut ja jengi piti ikkunoita auki, mikä aiheutti meteliä. Uh oh.

Festivaalikausikin alkaa olemaan ehtoon puolella. Kai niitä vielä on paljonkin, mutta puoliväli ollaan ylitetty. Itse en ole ottanut selvää tarjonnasta tai eksynyt hulinoihin vaikka alunpitäen ajattelin että voisin kahlata useamminkin lävitse. Vaan myönnettävä se on etten ole niin kultturelli hipiä että jaksaisin nähdä vaivaa itseni saattamiseksi ihmisvilinään. Fantasiafilmifestareilla olisi kyllä voinut käydä, mutta jäipä tekemättä. Ehkä olisi syytä vielä antaa googlen laulaa ja katsoa osuuko silmäkulmaan nykimisiä aiheuttavia kärpäsiä. 

Yllättävän vähän ollut itikoita täällä Kanadassa, niin kaupungissa kuin luonnonpuistoissa. Täälläkään eivät hyttyset tai kärpäset häirinneet. Kalliolla istuessa oli paljon muurahaisia mutta siinä kaikki.

Tämä on 20. kirjoitus meikäläiselle täältä Kanadan maalta. Se tietää kalenteriajassa yhtä montaa viikkoa. Ajallisesti ja arkikokemisena tuntuu paljon pidemmältä ajalta kuin miltä numero itsessään kuullostaa. Ei voi sanoa että tämä paikka kodilta tuntuisi ja tuskin sitä koskaan tulee tekemään, mutta kaikki toimii vessoista metriseen järjestelmään eikä mistään ole puutetta tahi sen kummempaa valitettavaa. Tai pikemminkin, ongelmat ovat samoja kuin kaikkialla muuallakin maailmassa ja suuremmilta osin täysin itsestä kiinni eli siis itseaiheutettuja. Ei sillä että tämä olisi uutta tietoa, näin se tuppaa olemaan jos länsimaissa liikkuu, on taaloja tarpeeksi taskussa ja alueilla jotka ovat tylsistymiseen asti monoliittisia kulttuuriltaan. Soimaan itseäni siitä että voisin hiukan astua ulos kuorestani, vaikka rutiinista tykkäänkin ja sen nimeen vakaumuksella vannon. 

Seikkailuun vain vaikka ilman otsalamppua! Kyllä sieltä luolastosta aina ulos löytää, tässä yhteiskunnassa mistä ei sellaista kolkkaa löydykään, missä saisi kahta minuuttia enempää yksin ajatustensa kanssa olla. Tämäkin luolakävely oli turhan ahdas, ei onkaloiden, vaan ihmispaljouden takia.

Olisi hyvä idea maistella enemmän vieraan maan viinejä kun kerta näille maille on vaivautunut. Ehkä sieltä jotain mainiota ja makiaa löytyisi vaikka touhua rypäleiden joukkomurhana perukseltaan pidänkin. Ystävät hyvät! Viinivinkkejä! Viinivinkkejä! Annetaan tuon pökerryttävän nektariinin virrata, joskos elämän tarkoitus sieltä löytyisi minne miljoonat ovat antaneet elinvoimansa ja virranneet sulavasti (toim.huom.: Tohtori Google tietää kertoa että noin 600-800 rypälettä vaaditaan yhden vinkullisen täyttöön). Ah. Kielikuvien mestari, lopettaa, ulostautuu ja antaa tilaa viisaammille. 

2016.07.31 - tasapaino karkuteillä

Todellisuutta hiukan vääristämällä siitä voi saada astetta dramaattisemman, mutta liikaa ei pidä tuunata, muuten on vaara että kadottaa aidon arvostuksen.

Hyvin upposivat minuun sosiaalimedian jorinat muutama päivä takaperin kun lukaisin toistamiseen tämän. Juoni blogi-kirjoituksen oli että ihmisen mielenkiinnon kohteet, menestyksen ja jopa luonteen määrittävät se että minkä puolesta on valmis kärsimään ja sietämään vaikka mitä kuraa, ei suinkaan se että minkä sanoo herättävän ajatuksen tasolla positiivisia tuntemuksia ja mielihyvää. Jälkimmäiset mielleyhtymät kun voivat olla täysin harhaanjohtavia, ja loppujen lopuksi ulkosyntyisiä. Pelkkää sanahelinää. Tätä olisi syytä pohtia hetki, samaan konkurssiin ehkä kaksikin. Osuuko omaan nilkkaan vai onko elämänfilosofia yhtään pidemmälle mietitty? Tämä tallaaja autuaasti myöntää että parantamisen varaa on. Ristiriitaista toimintaa esiintyy koko ajan, joka päivä. Haaveilu ja tulevaisuuteen työntäminen eivät juuri kerro siitä mitä todella arvostaa.

Ei paljon jätä epäselväksi mainoslauseen nokkeluus että missä maassa ollaan. Mutta läntätään nyt muutamat liput kuitenkin vielä yltympäri jotta menee viesti varmasti perille!

Otetaan esimerkkinä täällä Pohjois-New Yorkkiin tehdyt vaellukset. Tein sellaisen taas menneenä lauantaina. Meno oli kovaa ryyditystä, 19 kilometriä pituutta ja yhteensä 1600 metriä nousua. Totuttuun tapaan ei paljoa maisemia katseltu ja piti olla hyvinkin tarkkana etteivät jalat kramppaisi.

Statsit vaellukselta. Kun kerta lujaa mentiin niin otti sitten asiakseen olla ryhmänjohtajan tiukasti kintereillä. Tämä palkittiin useilla lyhyillä tauoilla kun piti odottaa että hitaampi väki ottaa kiinni.

Fysiikan pettämisen sai pidettyä kurissa, juuri ja juuri, kun sekoitti kyytipojiksi kahteen litraan vettä 1000 millilitraa kookosjuomaa ja itselle poikkeuksellisesti ei tyytynyt pelkkään lounaaseen, vaan otti neljä suolakurkkua lennossa imailtavaksi. Napostelu on ollut itselle aina vastenmielistä ja maratoonitkin mieluusti juostaan mitään reitillä syömättä. Vieläpä neljä parkaa banaania kohtasi loppunsa meikäläisen purukaluston edessä ennen reissuun lähtöä. Potassiumia, katsos, ovat viisaat suositelleet ja minä uskon. Ainakin nyt, taitaa toimia. Pysyi jalat kunnossa. Potassiumia.

Tosi jannu jättäisi eväät kotiin ja eläisi luonnon antimista! Kai tästäkin maisemasta jotain voisi suuhunsa laittaa, vaikka sienilajista ei minulla aavistuksen hennointakaan harmaasävyä ole.

Vaan alkuperäiseen aiheeseen. Luonto, maisemien katseleminen, eliökunnan monimuotoisuuden ihastelu, rauha ja kaupungista poispääsy ovat korkealla omalla arvolistalla. Mutta tällainen vaellus-toiminta ei ole täysin omiaan antamaan noille arvoille kunniaa tekeviä kokemuksia. Pikemminkin moinen lähestyminen ja tyyli alleviivaa nykymeiningin kiirettä ja suorituskeskeisyyttä, ja antaa vain juuri sen verta virtaa koneeseen että jaksaa olla taas oravanpyörässä viikon verran. Labrahamsterimenoa.

Nättiä ja jylhää maisemaa, tosin hyvin samanlaista kaikilla tekemilläni vaelluksilla. Voisi seuraavaksi ottaa suunnan jonnekin toisaalle.

Toisaalta, hikoilu ja urheiluaspekti antaa myös omanlaistaan sisältöä, kun tunne urakan jälkeen on mitä mainioin, ja on kuitenkin osin saanut primääriarvojaankin kannattettua, puhumattakaan mielen ja ruhon kultaisena säihkyvän balanssin kannattamisesta. Mihin itse kaikessa naiiviudessani uskon. Tai ainakin olen oppinut että omia synapseja tyydyttää sen tuoma monipuolisuus, ja sepä tässä subjektiivisessa kokemisessa taitaa kuitenkin riittää.

Vesi ihan omana elementtinään tarjoaa mukavaa vaihtelua tälle ilman seassa kahlaamiselle. Vaellus päättyi uimiseen tässä järvessä. Piristävää seitsemän tunnin hikoilun pääteeksi, vaikka autotie menikin vierestä ja holtittoman oloista lapsiperhettä olikin rannalla. 

Pakka pään sisällä sekoittuu kovin helposti jos näitä asioita ei mieti, ja leivo niille filosofista kakkutaikinaa tukemaan siinä killuvia mustikoita. Ehkä mansikoitakin. Toissijaisesta voi tulla ensisijaista, ja rutinoituminen hoitaa loput niin ettei osaa enää kohdentaa tekemistään vaan huitelee entiseen malliin oli se  hyvä eli todennäköisesti ei, ja kaiken kauniin lisäksi vielä muitten pillien mukaan. Osin näiden jutusteluiden takia blogikirjoitus upposi. Tekee paljon asioita muottien mukaan jos niissä tunnistaa hyviä, mutta asian vierestä olevia, piirteitä. Ja oli toimintamallit sitten itse läpi mietitty tai ulkoa saatu, niin yllättävän paljon korvaa, Daniel Kahnemania mukaillen, vaikeampia kysymyksiä huomaamattaan helpoilla ja vastaa niihin ja löytää itsensä tilanteista jotka ovat kaukana omasta ideaalistaan.

Kuvasta on ehkä vaikea erottaa mutta vuorelta löytyi mustikoita! Vielä varsin pieniä mutta hyvin maukkaita. Hirveästi ei viitsinyt kumarrella poimimaan kun pelkäsi että jalat rupeavat kramppaamaan pidemmän päälle. Pitäisi. Vain kyyristelijä nappaa mustikan. Ei hintaa pidä liikaa pelätä, muuten jää marjat saamatta.

Välillä on vaikea erottaa tekemistä ja maalissa seisovaa palkintoa toisistaan, sitä, kumpi antaa nautintoa ja tarkoitusta, mikä vain pitää kiireisenä ja palvelee toisten tarkoitusperiä ja sitä kautta sosiaalisen hyväksynnän kautta omaa egoa ja hyväksynnän tarvetta. Ja vaikka useasti soppa on usean ainesosan surkuhupaisan sotkuisa summa, on vaikea määrittää mikä suhde olisi edes parsekin tarkkuudella oikea. Elämä. Jos koko matka siinä on kärsimysnäytelmä ja maalissa helpotusta tuo vain puoli mukia sameaa vettä, on se turhan nopeasti kumottu kurkusta alas. Toisaalta jos koko matkan syö sokeroitua raparperia niin koko maali katoaa näkyvistä paisuvan mahan taakse ja marmeladista katoaa muutenkin maku viiden minuutin jälkeen. Miksi minä tätä imeskelin ylipäätään? Balanssi ei tule itsestään, ilman itsekuria ja näkemystä nuorallatanssija taatusti syleilee maata ennen kuin ehtii katua ettei vienyt mielitietylleen enemmän kukkia jniin uhlapäivinä ja varsinkinn niiden välissä.

Kuka tunnistaa kukan? Minä en ainakaan. Luontotuntemus on kyllä heikkoa, olisi syytä perehtyä enempi niin saisi retkeilystäkin enemmän irti.

On hyvin tärkeää pysähtyä tuon tuosta ja pohtia kukkia kedolla. Ja napanöyhtää oman vyötärön seudulla. Nykypäivän yltäkylläisyydessä virikkeitä on niin paljon että tekeminen ei lopu kesken vaikka kuinka yrittäisi. Profeetat satamäärin jonottavat ovella jotta pääsisivät kertomaan sinulla mitä pitää tehdä. Itse olen nyt vähän ehkä turhaa antanut tilaa Meetup-applikaatiolle ja sieltä löytyville ryhmille, ja mennyt sen mukaan mitä on tarjolla, ja oma pää on unohtunut komeron perällä tässä kaikessa saatanallisessa itseaiheutetussa kiireessä. Ei voi sanoa että sieltä bongatut vaellusretket ovat olleet huono juttu, kaukana siitä. Olisi silti syytä kyllä kehittää toimintaa siihen suuntaan mitä siltä toiminnalta todella haluaa. Ei toki niin että rupeisi itse mitään ryhmiä vetämään, mutta että hakisi samanhenkistä seuraa ja lähtisi tekemään enemmän sitä just oman ruman pärstän näköistä hommaansa joka pelottaa pikkulapset kilometrien säteeltä. Joka tapauksessa, seurassa mikä tahansa maistuu ja pierutkin haisee paremmalta, vaikka olisi kuinka popsinut soijaa koko viikon. Jos löytää autiomaasta keitaan tai vuoren huipulta järven, eikä ole ketään hollilla jonka kanssa siitä jutustelisi, tuppaa koko juttu häviämään kangastuksena.

Kiva pieni järvi ehkä noin kilometrin korkeudessa. Vai onko tämä lampi? Miten se nyt oikeasti menee, mikä erottaa lammen järvestä? Koko? Koostumus? Jokien puute? Joku muu seikka? Oliko sitä järveä nyt siellä sittenkään?

Kaikesta tästä tyhjänpäiväisestä höpötyksestä voi päätellä että meditaatiot ja mietinnät ovat viikkorutiinista tippuneet tyystin. Ei ihme että tästäkin kirjoittelusta puuttuu punainen lanka. Mutta ehkä se ympäri huonetta poukkoileva lankekeräsotku pikku hiljaa tulee potkittua oikeaan nurkkaan kun jaksaa tavalla tai toisella pöhistä, ja pysyä aktiivisena rutiineineen. Viikonlopun vaelluksen lisäksi ainoa arkirutiinin rikkova toiminto oli mennä läheisen yliopiston järkkäämään yleiseen astronomi-iltamaan, jossa aiheena oli planeetat.

Professori Nick Cowan juttelee henkilökohtaisella otteella aurinkokunnasta. Tykkäsin, vaikka jollain tapaa viesti tässäkin on hiukan negatiivinen. Tai sitten ei, asiaa voi katsoa monelta kantilta. Yhtä kaikki, mahdollisuudet ja sitten suorat arkitodellisuuden faktamaiset todennäköisyydet on hyvä asiassa kuin asiassa pitää erillään. Selkeyttää ajattelua.

Ei ollut kaukana että olisin jättänyt tapahtuman väliin. Vanha totuus nostaa päätään, rutiinin keskeltä ja väsyneenä tuntuu etukäteen vaikealta ottaa osaa yhtään mihinkään, mutta kun sen on tehnyt, on varsin tyytyväinen. Tietysti paikasta toiseen ravaaminen voi mennä, luonteesta ja sietokyvystä riippuen, helposti ylikin, mutta olisi varsin terveellistä vaikka lätkäistä tauluun numerot että näin ja näin monta tämän tyyppistä asiaa pitää viikossa tehdä, ja sitten vain brutaalisti suorittaa. Jota sitten vääntää itselle sopivaksi aikojen saatossa. Etukäteen harkittu suunnitelma on mitä todennäköisemmin kuitenkin astetta viisaampi kuin hetken mielijohteesta ja olotilasta ilmoille pyllähtänyt vastaväite. Totuus kuitenkin lienee että vanhemmiten ihminen kangistuu yhä enemmän kaavoihinsa, vaikka se ei mielihyvää itsessään tuo. Koneisto käy vain hitaaksi ja urautuneeksi. Jos on kehittänyt struktuurin ja pistää painetta tehdä asioita, siitä saa moninverroin takaisin. Kunhan ne luut vain ensin lähtevät liikkeelle.

Luut reppuun, läskit kantoon ja lentoon! Kuva edelleen vaellukselta. Porukkaa seuraili jonkin aikaa korppi jos kaksikin. Oli varsin piristävää koska eläimiä ei ole vaelluksilla näkynyt. Eihän niitä tietysti yleensä näekään.

Ah. Laskeudutaanpa korkealentoisesta höpöhöpöstä arkipäivään. Kämpällä on ollut muutama päivä varsin rauhaisaa kun toinen vuokralainen lähti edellisviikon vierailuhelvetin vastapainoksi vanhempiensa luokse lomalle jenkkeihin viikoksi. Antaa omalle otsanrytiskelymeiningille isosti suurta positiivista hyvää, kun kotona kuulee ajatuksensa ja pystyy rauhoittumaan. Ei ajatus harhaile turhuuksien äärellä yhtä herkästi. Siinä mielessä olisi ehkä syytä ottaa asiakseen ihan oikeasti vaihtaa kämppää. Minuutit ovat liian lyhyitä sille että niitä tuhlaisi ärtymykseen, on syy missä tahansa. Toki yleensä itsessä. Omaa luonnetta ja suhtautumista on hyvin vaikea muuttaa tällä iällä, vaikka sinänsä sosiaalisen ketteryyden ja ihan vain oman hyvinvoinnin takia se olisikin hyvä juttu.

Pyörän takana oleva ikkuna vie tätä nykyä tämän kirjoittelijan majapaikkaan. On ruvennut säilyttämään pyörää tuossa kaiteeseen kahlittuna kun ei jaksa sitä kantaa talon läpi parvekkeelle, liian kömpelöä, vaikka monet ovatkin sanoneet että tästäkin kaupungista moni kulkuväline lähtee viiden sormen alennuksella jos antaa mitään tasoitusta.

Toisaalta, nykyinen kämppä on vallan mainio jos unohtaa huonon äänieristyksen. Sijainti ja yhteiset tilat ovat varsin hyvällä mallilla. Siis, jos näitä ominaisuuksia pääsee kiukultaan käyttämään, mikä on yhtälön alfa ja omega. Jos muuttaisi yksiöön, vuokra tuplaantuisi, tila vähenisi, käytettävissä olevat tavarat katoaisivat ja muutenkin siirtymävaihe tietäisi aikamoista häslinkiä mistä tämä mummo ei yhtään pidä. On myös suuri etu sillä että kämpässä on oma ovi ja asumus sijaitsee maatasossa, pääsee nopeasti ulos ja sisään. Jos asuu isossa tornissa ja korkealla, kaikki tämä katoaa käden ulottuvilta. Ah, siinäpä suuri puollustuspuhe seuraavan askeleen virtuaalitodellisuudelle. Korvaa asuintalosi pilkkahintaisella teollisuusalue-komerolla. Ei mitään täysin utopistista paratiisisaarea yksisarvisineen, vaan uskottava semiluksusasumus. Katsos, oma ovi, muutama ikkuna, ja vaivattomasti kaikki lähellä.

Kun VR vielä vähän kehittyy, voisi asua vaikka täällä hiljaisen Herra Korpin kanssa kivikasan sisällä! Mikäs sen hienompaa! Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee!

Nyt loppuu tämä kirjoittelu tältä erää. Ei hienoa lopetusta, ei anekdootteja tai edes muka-nokkelia johtopäätöksiä. Kello on 15 yli yhdeksän ja on ruvettava pitämään tiukemmin kiinni siitä että menee kymmeneltä nukkumaan. Väsymys aiheuttaa huonoa arvostelukykyä ja ajatuksen laiskuutta. Se riittää vallan mainiosti syyksi paskanpuhumisen vähentämiselle, jos ei itsekritiikki siihen muuten riitä.

Vielä näkymä Giant Mountainin huipulta! Tähän on hyvä lopettaa.