2016.08.14 - ranskalainen juttu

Kuka hän on? Ei hajuakaan. Mutta pitää majaa kokemusmaailmalle uudessa kaupungissa, eikö se riitä syyksi kuvan ottamiselle?

Miksi ihmiset matkustavat? Nähdäkseen uusia paikkoja? Löytynee pilvin pimein ja kaapit puoliksi pullollaan nähtävää jokaisen kotikaupungista mistä ihmisillä ei ole aavistustakaan. Päästäkseen lämpöön tai hankeen tai jorpakkoon tai uppoutuakseen erilaiseen kulttuuriin? Kenties.

Puolipäistä touhua matkustelu yleensä nykyaikana. Viiletetään kovalla tohinalla itsetarkoituksellisesti ja ajattelu jää taka-alalle.

Harvemmin kuitenkin ihmiset uutta haluavat oikeasti oppia vaan etsiytyvät tuttujen asioiden äärelle vieraassakin paikassa. Useasti matkustelu tuntuu olevan ainoastaan pakoa arkitodellisuudesta, tauko siihen ruljanssiin joka on käynyt liian ahdistavaksi. Ja joskus se on vain ennakko-odotusten täyttämistä, koska pitäähän lomalla nyt perkele matkustaa ja hamstrata niitä maita ja kaupunkeja käytyjen paikkojen listaan. Ja joskus se on sitä että matkat ja kohteet on sinulle myyty ja tyrkytetty ja siten ulkoapäin annettu. Ja sinähän laumasieluna seuraat pässiä narussa, pidät talouskasvua hengissä hikoilemalla hamsterin tavoin juoksupyörässä, tietämättä oikeasti minne ja miksi olet menossa.

Quebec City 12 kilometrin päästä keskustasta. Tänne pääsi hetkessä autolla joka sai tuntumaan että ollaan ihan kaupungissa vielä, vaikka onhan yli 10 kilometriä jo oikea etäisyys.

Minä juoksin lauantaina ensimmäisen kerran kunnolla toiseen kaupunkiin Kanadassa. Kohteena oli fransiskaani Quebec City, Quebecin provinssin pääkaupunki. Matka taittui autolla noin kolmessa tunnissa, mutta mukavat höpinät kyytipoikana saivat sen tuntumaan paljon lyhkäisemmältä ajalta. Vanha koulukaveri oli tullut tapaamaan ranskansuomalaista tuttuaan, ja minua pyydettiin retkelle mukaan.

Näkymää vanhan kaupungin laitamalta. Ah, heti rauhaisaa kun pääsi pois ihmisvilinästä.

Tämä jumalan totuus on tullut julkilausuttua jo muutaman kerran, mutta kyllä Suomeksi juttelu tekee poikaa. Niin meno- kuin paluumatkakin menivät kuin just sopivan kokoinen pullo vettä vain kun pääsi avautumaan just niin sujuvasti kuin mölyjä nyt ylipäätään pystyy vatsansa pohjilta ilman resistanssia päästelemään. Ei se tietysti pelkän kielen ansiota ole. Osansa on sillä että tutuille ihmisille voi puhua toisella tasolla, kun joutavan jutustelun voi jättää vähemmälle ja keskittyä oikeisiin asioihin. On tuiki tärkeää vaalia suhteita joissa tätä hyvettä pääsee harjottamaan. Ajatuksen liike kuolee niille teloilleen jos puheensorina ei pääse sielun syövereistä tuon tuosta liikkeelle.

Viini on hyvä seurustelujuoma. Kun siitä ei tykkää liiemmin niin siemailee hitaasti, kestää pitkään ja fokus pysyy sosialisoinnissa. Kattokaa ny ku se irvistää! Selkeesti nauttii.

Perukseltaan on tyhmää matkustella katselemaan paikkoja yhdeksi päiväksi, jos sen edestä joutuu revittämään takapuolta yli kaksi tuntia suuntaansa. Nykyvälineillä varsin tuhlailevaista niin oman ajankäytön kuin luonnonvarojenkin suhteen, ja yleensä istuminen kulkuvälineessä on niin puuduttavaa että se jää miltei päällimmäisenä mieleen koko tapahtumasta.

Tasapeli paikallis- ja turistidösän yhteenotossa. Ehkä kyydissä oli edes joku jonka takamus huokaisi helpotuksesta kun ei tarvinnut enempää itseään penkillä kuluttaa. Hölmöähän se isojen bussien ahtaassa vanhassa kaupungissa ajella onkaan! 

Onneksi ei näin tällä kertaa kun sosiaalista hammasta niin kolotti. Se oli päivän teema ja varsin laiskasti kaupunkia katseltiin. Seurue halusi tuon tuosta katsastaa kauppoja ja myymälöitä, ja eriasteisesti vierailtiin ravintolassakin neljä kertaa.

Laiska päivä, laiska mies, laiskat valinnat. Kun ravintolan listalla ei ollut täysin vegaanista vaihtoehtoa, otin salaatin jossa oli pieni määrä juustoa. En jaksanut ruveta sitä pois pyytämään. LAISKA! Samaan konkurssiin iso tuoppi josta maksettiin seuraavan päivän närästyksenä. TYHMÄ!

Kuten yleensäkin tuppaa olemaan, ihmeteltiin kaupungin isointa katedraalia ja käveltiin vanhaa kaupunkia ympäri ihmisvilinässä. Näin se vain on että kirkot tai uskonnollisperäiset rakennukset tuppaavat olemaan nykymaailmassa kaupungin kuin kaupungin näyttävimpiä ilmestyksiä, vaikka ne niin samanlaisia ovatkin. Ainakin yhden uskonnon sisällä. Itse olen lopen kyllästynyt niihin nähtävyyksinä, mutta aina niissä tulee vierailtua. Laumasieluisuus iskee. Kun porukka virtaa yhteen suuntaan niin sinne tursas mukana. Enemmän saisi stadista irti jos tekisi vähän epäsovinnaisempia valintoja ja irottautuisi laumasta. Voisi saada kokemuksia jotka tuntuisivat vähän ainutlaatuisimmilta.

Näyttääpä se kuvassa pieneltä! Ja varsinkin pauhun puuttuminen vie kokemuksesta suurimman osan pois. Mutta vesiputous se on! Ja ne on kivoja.

Päivän hienoin nähtävyys oli vesiputous nimeltänsä Montomorency Falls. Entinen kämppis oli kehaissut että olisi ollut Pohjois-Amerikan korkein lajinsa edustaja, mutta tämä keskustelun ja googlauksen tuloksena osoittautui katalaksi valeeksi. 84 metriä kalpenee Della Fallsin 440 metrille. Vaan jääpä edes Niagara taakse, ja on näky ja fiilis paikan päällä kuitenkin vakuuttava ja kunnioitusta herättävä.

Ei tästäkään kuvasta mitään tolkkua ja fiilistä irti saa, mutta valehdellaan silti: varsinkin putouksen päällä jossa saundit oli kohdallaan sai fiilistä siitä kuinka isot vesimassat tässä on kyseessä. 

Retki oli onnistunut ja kiva, siitä ei pääse mihinkään. Olen tyytyväinen että sain kutsun ja vieläpä vastasin huutoon. Matkaseuralaiset olivat nastaa sakkia ja oli mukavaa päästä kerrankin kisaamaan Räpätädin kunniakkaasta pokaalista. Ehkä jopa voitin sen. Hyvin harvinaista minulle. Oli tosin helpompaa kun puolet porukasta omasi suomen äidinkielenään ja toisen puolikkaan puolikaskin puhui sitä moitteetta. Vain yksi oli puhdas frankofiili. Englannin ollessa keskustelukielenä tuppaan helposti jättäytymään taka-alalle, varsinkin jos ryhmässä on enemmän sen taitajia kuin yksi oman naamavärkin lisäksi.

Mitähän pahaa tämä kolmikko on tehnyt päätyessään seinäkukkasiksi? Tuppisuut tapetille? Jännä arvuutella onko aihe kasvissyönnin puolesta vai vastaan.

Tästä kaikesta positiivisesta huolimatta tulee uudelleen mieleen ja on siten toiston uhalla jankutettava että tämän tyyppinen matkustelu on liian pintapuolista ja osaltaan sen palapelin pala missä maapallo kollektiivisesti heitetään galaktiseen roskakoriin. Nykyään on muotia eikä kovinkaan epätavallista että mennään sosialisoimaan toiselle puolelle jorpakkoa sen kummemmin saamatta mitään substanssia itse matkasta, ehkä jopa vielä vähemmän, mitä eivät kotinurkilla kokemuksena jo saisi. Ja tällä palvellaan oikeastaan vain taaleritehtaiden johtoporrasta.

Onhan nämä vanhat autottomat korttelit ja rakennukset kivoja, mutta silti, kyllästetty liikkeillä ja kaupallisuudella ja myynnillä ja kiireellä. Ristiriitaisia tunteita!

Ihmiset pysyvät talutusnuorassa vain tiukemmin kun heilutaan ja kulutetaan ja väsytetään itsemme ilman että ajatukset kohdentuisivat merkityksellisiin juttuihin. Ei sillä että sellaisia itsearvoisesti olisi olemassa, ulkoa annettuna. Mutta kun ihmiset eivät edes tarkemmin ajateltuaan osaa sellaisia nimetä. Pikaisessa matkustelussa kun huomio kiinnittyy vain siihen että pakka pysyy kasassa ja kädet ratissa. Turha tässä silti kummempia jeesustella. Pelkät viikonloput jos on aikaa niin sitä ei pitkälle lähdetä näiden ajatusten voimalla. Vaan hyvä se on maalailla ajatuksiaan kallon sisältä tapetille, ne näkee selvemmin sieltä seinältä kuin otsaluun takaa.

Enemmän tätä. Funtsintaa ja zeniä. Näkeehän sen tästäkin hemmosta että silloin ajatukset versoavat!

Omalla laiskuutta arvostavalle hipiälle ei ole tarpeeksi että viikossa on vain yksi päivä jolloin rutiini tai jotkin muut isot asiat, kuten matkustus, eivät vie leijonan ja kaikkien muidenkin kissaeläinten osaa ajasta. Quebec Cityn - retken ansiosta ainoastaan sunnuntai jäi pyhitettäväksi lepopäiväksi, kun työ totuttuun tapaan tuhoaa arkiviikon suurempia murusia jälkeensä jättämättä. Ja lepopäiväksi tämä sunnuntai sitten muodostuikin. Vaan kun siivoilut ja viikonvalmistelut sun muut pikkujutut vievät siitäkin suurimman osan, niin ei omille projekteille ja luovuuksille paljoa tilaa jää.

Kaikki seis, motskari keskelle katua ja töttöröö! Näin se pitää. Enemmän svengiä, vähemmän jengiä.

Näin se on nähtävä: työtä on liikaa, elämä keskittyy tässä kulutusyhteiskunnassa siihen aivan liiaksi. Eihän tämä uutta tietoa ole, mutta harva sitä silti todesta ottaa, ei ainakaan käytännön tasolla. Totta jorisi setä täällä, paljon viisautta. Jos nyt ei tekstin tavoin niin jyrkästi lähtisikään kiertoradalle, voisi sitä silti jonkinlaista rakettia ruveta rakentamaan.

Raketti vaikka tälle nyppylälle! Ihan sama minne, kunhan johonkin ja tässä on tilaa! Kaikkialla on tilaa! Aina on tilaa! Lähtisivät tästäkin turistitkin karkuun Quebec Cityn vanhan kaupungin keskiöstä.

Josta tulikin mieleeni: perkele. Jäi Perseidit taas näkemättä kun oli juuri ne yöt pilvistä ja sateista. Perseily siis jatkuu, sen kaikissa muodoissa. Ajatus: olisi hyvä ruveta laatimaan ja kirjaamaan ylös viikkotavotteita nuoruuden naiivin innon ajoilta mallia ottaen, joita koittaisi toteuttaa olosuhteista huolimatta. Ja että ne tavoitteet olisivat jotain omaa ja hyvää sisältä, eikä suorituskeskeistä ulkoa annettua saavutuslistaa. Vaikka näin toimien tähtisadetta ei taivaalle saisikaan loihdittua, joutuisi miettimään täsmällisemmin mitä haluaa tehdä ja loisi konkreettiselle aktiviteeteille puitteet siinä samalla. Tällä tapaa viikon virta ei vain veisi päämäärätöntä pulikoijaa mennessään. Räpiköinnille olisi jonkinnäköiset askelmerkit. Vesiputous se sieltä vastaan ennen pitkää kuitenkin tulee, ja siinä vaiheessa on turha enää vastaan uida, saati sitten myötävirtaan.

Heebo pistänyt pitkäkseen Quebec Cityn Notre Damin katedraalissa. Tähän asentoon se matka päättyy lopulta, joten koitetaan nyt ennen sitä jotain muuta tehdä, vaik lorvia toisessa asennossa, eiks je.