2016.07.31 - tasapaino karkuteillä

Todellisuutta hiukan vääristämällä siitä voi saada astetta dramaattisemman, mutta liikaa ei pidä tuunata, muuten on vaara että kadottaa aidon arvostuksen.

Hyvin upposivat minuun sosiaalimedian jorinat muutama päivä takaperin kun lukaisin toistamiseen tämän. Juoni blogi-kirjoituksen oli että ihmisen mielenkiinnon kohteet, menestyksen ja jopa luonteen määrittävät se että minkä puolesta on valmis kärsimään ja sietämään vaikka mitä kuraa, ei suinkaan se että minkä sanoo herättävän ajatuksen tasolla positiivisia tuntemuksia ja mielihyvää. Jälkimmäiset mielleyhtymät kun voivat olla täysin harhaanjohtavia, ja loppujen lopuksi ulkosyntyisiä. Pelkkää sanahelinää. Tätä olisi syytä pohtia hetki, samaan konkurssiin ehkä kaksikin. Osuuko omaan nilkkaan vai onko elämänfilosofia yhtään pidemmälle mietitty? Tämä tallaaja autuaasti myöntää että parantamisen varaa on. Ristiriitaista toimintaa esiintyy koko ajan, joka päivä. Haaveilu ja tulevaisuuteen työntäminen eivät juuri kerro siitä mitä todella arvostaa.

Ei paljon jätä epäselväksi mainoslauseen nokkeluus että missä maassa ollaan. Mutta läntätään nyt muutamat liput kuitenkin vielä yltympäri jotta menee viesti varmasti perille!

Otetaan esimerkkinä täällä Pohjois-New Yorkkiin tehdyt vaellukset. Tein sellaisen taas menneenä lauantaina. Meno oli kovaa ryyditystä, 19 kilometriä pituutta ja yhteensä 1600 metriä nousua. Totuttuun tapaan ei paljoa maisemia katseltu ja piti olla hyvinkin tarkkana etteivät jalat kramppaisi.

Statsit vaellukselta. Kun kerta lujaa mentiin niin otti sitten asiakseen olla ryhmänjohtajan tiukasti kintereillä. Tämä palkittiin useilla lyhyillä tauoilla kun piti odottaa että hitaampi väki ottaa kiinni.

Fysiikan pettämisen sai pidettyä kurissa, juuri ja juuri, kun sekoitti kyytipojiksi kahteen litraan vettä 1000 millilitraa kookosjuomaa ja itselle poikkeuksellisesti ei tyytynyt pelkkään lounaaseen, vaan otti neljä suolakurkkua lennossa imailtavaksi. Napostelu on ollut itselle aina vastenmielistä ja maratoonitkin mieluusti juostaan mitään reitillä syömättä. Vieläpä neljä parkaa banaania kohtasi loppunsa meikäläisen purukaluston edessä ennen reissuun lähtöä. Potassiumia, katsos, ovat viisaat suositelleet ja minä uskon. Ainakin nyt, taitaa toimia. Pysyi jalat kunnossa. Potassiumia.

Tosi jannu jättäisi eväät kotiin ja eläisi luonnon antimista! Kai tästäkin maisemasta jotain voisi suuhunsa laittaa, vaikka sienilajista ei minulla aavistuksen hennointakaan harmaasävyä ole.

Vaan alkuperäiseen aiheeseen. Luonto, maisemien katseleminen, eliökunnan monimuotoisuuden ihastelu, rauha ja kaupungista poispääsy ovat korkealla omalla arvolistalla. Mutta tällainen vaellus-toiminta ei ole täysin omiaan antamaan noille arvoille kunniaa tekeviä kokemuksia. Pikemminkin moinen lähestyminen ja tyyli alleviivaa nykymeiningin kiirettä ja suorituskeskeisyyttä, ja antaa vain juuri sen verta virtaa koneeseen että jaksaa olla taas oravanpyörässä viikon verran. Labrahamsterimenoa.

Nättiä ja jylhää maisemaa, tosin hyvin samanlaista kaikilla tekemilläni vaelluksilla. Voisi seuraavaksi ottaa suunnan jonnekin toisaalle.

Toisaalta, hikoilu ja urheiluaspekti antaa myös omanlaistaan sisältöä, kun tunne urakan jälkeen on mitä mainioin, ja on kuitenkin osin saanut primääriarvojaankin kannattettua, puhumattakaan mielen ja ruhon kultaisena säihkyvän balanssin kannattamisesta. Mihin itse kaikessa naiiviudessani uskon. Tai ainakin olen oppinut että omia synapseja tyydyttää sen tuoma monipuolisuus, ja sepä tässä subjektiivisessa kokemisessa taitaa kuitenkin riittää.

Vesi ihan omana elementtinään tarjoaa mukavaa vaihtelua tälle ilman seassa kahlaamiselle. Vaellus päättyi uimiseen tässä järvessä. Piristävää seitsemän tunnin hikoilun pääteeksi, vaikka autotie menikin vierestä ja holtittoman oloista lapsiperhettä olikin rannalla. 

Pakka pään sisällä sekoittuu kovin helposti jos näitä asioita ei mieti, ja leivo niille filosofista kakkutaikinaa tukemaan siinä killuvia mustikoita. Ehkä mansikoitakin. Toissijaisesta voi tulla ensisijaista, ja rutinoituminen hoitaa loput niin ettei osaa enää kohdentaa tekemistään vaan huitelee entiseen malliin oli se  hyvä eli todennäköisesti ei, ja kaiken kauniin lisäksi vielä muitten pillien mukaan. Osin näiden jutusteluiden takia blogikirjoitus upposi. Tekee paljon asioita muottien mukaan jos niissä tunnistaa hyviä, mutta asian vierestä olevia, piirteitä. Ja oli toimintamallit sitten itse läpi mietitty tai ulkoa saatu, niin yllättävän paljon korvaa, Daniel Kahnemania mukaillen, vaikeampia kysymyksiä huomaamattaan helpoilla ja vastaa niihin ja löytää itsensä tilanteista jotka ovat kaukana omasta ideaalistaan.

Kuvasta on ehkä vaikea erottaa mutta vuorelta löytyi mustikoita! Vielä varsin pieniä mutta hyvin maukkaita. Hirveästi ei viitsinyt kumarrella poimimaan kun pelkäsi että jalat rupeavat kramppaamaan pidemmän päälle. Pitäisi. Vain kyyristelijä nappaa mustikan. Ei hintaa pidä liikaa pelätä, muuten jää marjat saamatta.

Välillä on vaikea erottaa tekemistä ja maalissa seisovaa palkintoa toisistaan, sitä, kumpi antaa nautintoa ja tarkoitusta, mikä vain pitää kiireisenä ja palvelee toisten tarkoitusperiä ja sitä kautta sosiaalisen hyväksynnän kautta omaa egoa ja hyväksynnän tarvetta. Ja vaikka useasti soppa on usean ainesosan surkuhupaisan sotkuisa summa, on vaikea määrittää mikä suhde olisi edes parsekin tarkkuudella oikea. Elämä. Jos koko matka siinä on kärsimysnäytelmä ja maalissa helpotusta tuo vain puoli mukia sameaa vettä, on se turhan nopeasti kumottu kurkusta alas. Toisaalta jos koko matkan syö sokeroitua raparperia niin koko maali katoaa näkyvistä paisuvan mahan taakse ja marmeladista katoaa muutenkin maku viiden minuutin jälkeen. Miksi minä tätä imeskelin ylipäätään? Balanssi ei tule itsestään, ilman itsekuria ja näkemystä nuorallatanssija taatusti syleilee maata ennen kuin ehtii katua ettei vienyt mielitietylleen enemmän kukkia jniin uhlapäivinä ja varsinkinn niiden välissä.

Kuka tunnistaa kukan? Minä en ainakaan. Luontotuntemus on kyllä heikkoa, olisi syytä perehtyä enempi niin saisi retkeilystäkin enemmän irti.

On hyvin tärkeää pysähtyä tuon tuosta ja pohtia kukkia kedolla. Ja napanöyhtää oman vyötärön seudulla. Nykypäivän yltäkylläisyydessä virikkeitä on niin paljon että tekeminen ei lopu kesken vaikka kuinka yrittäisi. Profeetat satamäärin jonottavat ovella jotta pääsisivät kertomaan sinulla mitä pitää tehdä. Itse olen nyt vähän ehkä turhaa antanut tilaa Meetup-applikaatiolle ja sieltä löytyville ryhmille, ja mennyt sen mukaan mitä on tarjolla, ja oma pää on unohtunut komeron perällä tässä kaikessa saatanallisessa itseaiheutetussa kiireessä. Ei voi sanoa että sieltä bongatut vaellusretket ovat olleet huono juttu, kaukana siitä. Olisi silti syytä kyllä kehittää toimintaa siihen suuntaan mitä siltä toiminnalta todella haluaa. Ei toki niin että rupeisi itse mitään ryhmiä vetämään, mutta että hakisi samanhenkistä seuraa ja lähtisi tekemään enemmän sitä just oman ruman pärstän näköistä hommaansa joka pelottaa pikkulapset kilometrien säteeltä. Joka tapauksessa, seurassa mikä tahansa maistuu ja pierutkin haisee paremmalta, vaikka olisi kuinka popsinut soijaa koko viikon. Jos löytää autiomaasta keitaan tai vuoren huipulta järven, eikä ole ketään hollilla jonka kanssa siitä jutustelisi, tuppaa koko juttu häviämään kangastuksena.

Kiva pieni järvi ehkä noin kilometrin korkeudessa. Vai onko tämä lampi? Miten se nyt oikeasti menee, mikä erottaa lammen järvestä? Koko? Koostumus? Jokien puute? Joku muu seikka? Oliko sitä järveä nyt siellä sittenkään?

Kaikesta tästä tyhjänpäiväisestä höpötyksestä voi päätellä että meditaatiot ja mietinnät ovat viikkorutiinista tippuneet tyystin. Ei ihme että tästäkin kirjoittelusta puuttuu punainen lanka. Mutta ehkä se ympäri huonetta poukkoileva lankekeräsotku pikku hiljaa tulee potkittua oikeaan nurkkaan kun jaksaa tavalla tai toisella pöhistä, ja pysyä aktiivisena rutiineineen. Viikonlopun vaelluksen lisäksi ainoa arkirutiinin rikkova toiminto oli mennä läheisen yliopiston järkkäämään yleiseen astronomi-iltamaan, jossa aiheena oli planeetat.

Professori Nick Cowan juttelee henkilökohtaisella otteella aurinkokunnasta. Tykkäsin, vaikka jollain tapaa viesti tässäkin on hiukan negatiivinen. Tai sitten ei, asiaa voi katsoa monelta kantilta. Yhtä kaikki, mahdollisuudet ja sitten suorat arkitodellisuuden faktamaiset todennäköisyydet on hyvä asiassa kuin asiassa pitää erillään. Selkeyttää ajattelua.

Ei ollut kaukana että olisin jättänyt tapahtuman väliin. Vanha totuus nostaa päätään, rutiinin keskeltä ja väsyneenä tuntuu etukäteen vaikealta ottaa osaa yhtään mihinkään, mutta kun sen on tehnyt, on varsin tyytyväinen. Tietysti paikasta toiseen ravaaminen voi mennä, luonteesta ja sietokyvystä riippuen, helposti ylikin, mutta olisi varsin terveellistä vaikka lätkäistä tauluun numerot että näin ja näin monta tämän tyyppistä asiaa pitää viikossa tehdä, ja sitten vain brutaalisti suorittaa. Jota sitten vääntää itselle sopivaksi aikojen saatossa. Etukäteen harkittu suunnitelma on mitä todennäköisemmin kuitenkin astetta viisaampi kuin hetken mielijohteesta ja olotilasta ilmoille pyllähtänyt vastaväite. Totuus kuitenkin lienee että vanhemmiten ihminen kangistuu yhä enemmän kaavoihinsa, vaikka se ei mielihyvää itsessään tuo. Koneisto käy vain hitaaksi ja urautuneeksi. Jos on kehittänyt struktuurin ja pistää painetta tehdä asioita, siitä saa moninverroin takaisin. Kunhan ne luut vain ensin lähtevät liikkeelle.

Luut reppuun, läskit kantoon ja lentoon! Kuva edelleen vaellukselta. Porukkaa seuraili jonkin aikaa korppi jos kaksikin. Oli varsin piristävää koska eläimiä ei ole vaelluksilla näkynyt. Eihän niitä tietysti yleensä näekään.

Ah. Laskeudutaanpa korkealentoisesta höpöhöpöstä arkipäivään. Kämpällä on ollut muutama päivä varsin rauhaisaa kun toinen vuokralainen lähti edellisviikon vierailuhelvetin vastapainoksi vanhempiensa luokse lomalle jenkkeihin viikoksi. Antaa omalle otsanrytiskelymeiningille isosti suurta positiivista hyvää, kun kotona kuulee ajatuksensa ja pystyy rauhoittumaan. Ei ajatus harhaile turhuuksien äärellä yhtä herkästi. Siinä mielessä olisi ehkä syytä ottaa asiakseen ihan oikeasti vaihtaa kämppää. Minuutit ovat liian lyhyitä sille että niitä tuhlaisi ärtymykseen, on syy missä tahansa. Toki yleensä itsessä. Omaa luonnetta ja suhtautumista on hyvin vaikea muuttaa tällä iällä, vaikka sinänsä sosiaalisen ketteryyden ja ihan vain oman hyvinvoinnin takia se olisikin hyvä juttu.

Pyörän takana oleva ikkuna vie tätä nykyä tämän kirjoittelijan majapaikkaan. On ruvennut säilyttämään pyörää tuossa kaiteeseen kahlittuna kun ei jaksa sitä kantaa talon läpi parvekkeelle, liian kömpelöä, vaikka monet ovatkin sanoneet että tästäkin kaupungista moni kulkuväline lähtee viiden sormen alennuksella jos antaa mitään tasoitusta.

Toisaalta, nykyinen kämppä on vallan mainio jos unohtaa huonon äänieristyksen. Sijainti ja yhteiset tilat ovat varsin hyvällä mallilla. Siis, jos näitä ominaisuuksia pääsee kiukultaan käyttämään, mikä on yhtälön alfa ja omega. Jos muuttaisi yksiöön, vuokra tuplaantuisi, tila vähenisi, käytettävissä olevat tavarat katoaisivat ja muutenkin siirtymävaihe tietäisi aikamoista häslinkiä mistä tämä mummo ei yhtään pidä. On myös suuri etu sillä että kämpässä on oma ovi ja asumus sijaitsee maatasossa, pääsee nopeasti ulos ja sisään. Jos asuu isossa tornissa ja korkealla, kaikki tämä katoaa käden ulottuvilta. Ah, siinäpä suuri puollustuspuhe seuraavan askeleen virtuaalitodellisuudelle. Korvaa asuintalosi pilkkahintaisella teollisuusalue-komerolla. Ei mitään täysin utopistista paratiisisaarea yksisarvisineen, vaan uskottava semiluksusasumus. Katsos, oma ovi, muutama ikkuna, ja vaivattomasti kaikki lähellä.

Kun VR vielä vähän kehittyy, voisi asua vaikka täällä hiljaisen Herra Korpin kanssa kivikasan sisällä! Mikäs sen hienompaa! Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee!

Nyt loppuu tämä kirjoittelu tältä erää. Ei hienoa lopetusta, ei anekdootteja tai edes muka-nokkelia johtopäätöksiä. Kello on 15 yli yhdeksän ja on ruvettava pitämään tiukemmin kiinni siitä että menee kymmeneltä nukkumaan. Väsymys aiheuttaa huonoa arvostelukykyä ja ajatuksen laiskuutta. Se riittää vallan mainiosti syyksi paskanpuhumisen vähentämiselle, jos ei itsekritiikki siihen muuten riitä.

Vielä näkymä Giant Mountainin huipulta! Tähän on hyvä lopettaa.