2016.07.24 - 42 tai 46, ei sillä niin väliä

Kaviota toisen eteen ja kintut toisille kaltseille, sano Erkki ja kaikki sen kaverit. Viisasta sakkia. Jos potuttaa niin pitää lähteä perunamaalta pois!

Elämä on liian lyhyt sille etteikö menisi suoraan asiaan. Toisaalta ilman tutkailuja ja maalailuja ja hullunkurisiakin pohdintoja on mahdoton tietää mitäkö se asia sitten edes olisi, jos ei tahdo tyytyä numeroon 46 tai 42 tai muihin valmiiksi pureksittuihin vaihtoehtoihin . Paradoksaalista vähän niinkuin kaikki jos asiaa tarkemmin tutkii. Jokaisen vastauksen takana on kysymys, ja useasti ne aina vastaavat ihan eri pohdintaan mikä alunpitäen ilmoille heitettiin. Eikä sitä useasti edes huomaa. Elämää se kaikki tämä, kato.

Jännää! Kuvassa työpaikan taukotilan ikkunasta käsin lähestyvä ukkosmyrsky. Yritti pommittaa raekeskityksellä pahan työpaikan matalaksi mutta offiisi-rakennus voitti matsin tällä kertaa.

Parasta mitä voi tehdä on pysyä vertauskuvallisesti liikkeessä ja antaa parhaansa mukaan tilaa ajatuksille ja kehittää niitä aktiivisesti siihen suuntaan mikä edes pintapuolisesti näyttää logiikan ja oman oikeustajun kättenpuristukselta. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Omien läskien liikkuvuudesta pidin huolta tällä viikolla normaaleilla neljälläkymmenellä juoksukilometrillä. Ovat ikävästi käyneet hitaammaksi tämän vuoden alkuun verrattuna. Huhtikuussa keskituntivauhdiksi tuli kellotettua kaikkien aikojen paras, 13.3 km/h, kun nyt menneellä viikolla lukema oli 12.8 km/h. Puoli kilometriä tunnissa on aika paljon. Vähän väsynyttä ollut tuo puuhastelu, siihen ei edelleenkään ole pistänyt suunnitelmallisuutta ja rytmitystä joka takaisi että lenkille lähtiessä olisi parhaat paukut käytössä ja ruutia perämoottorissa. Pitkästä aikaa sentään sai juostua Mount Royalin ylös ja alas ja kierrettyä siten 15 kilometriä yhteen sössöön. Jos tuota temppua ei tee heti maanantai-aamuna niin viikon mittaan kertyvä väsymys romuttaa aikeet tehdä sen kyllä minään muunakaan arkipäivänä.

Näkymää Dix Mountainilta (Adirondacks, NY) alespäin noin kilometrin korkeudelta, nousua jäljellä vielä muutamia satoja metriä kun tämä on räpsäisty. Komiatahan tämä!

Läskejä piti kurissa myös lauantaina päivävaellus, kun tein kolmannen retken Yhdysvaltain puolelle Meetup-ryhmän kanssa. Herääminen kello 5 ja ryhmän tapaaminen 6:30 tuntuivat aiempaa inhimillisemmältä kun reitti ja rutiini oli tuttu ja tiesi ettei kotiovelta tapaamispaikalle vie puolta tuntia enempää. Pitkästä aikaa oli kuitenkin perjantai-iltana uniongelmia ja kieriskeli sängyssä puolentoista tunnin verran. Syynä osin ärtymys se että edelleen kämppiksellä oli vanhemmat ja poikaystävä kylässä ja nämä viettivät pitkää iltaa viikon mittaan useasti perjantai mukaanlukein. Sen lisäksi asuintaloon saapui uuden kämppiksen kissa. Sunnuntai-aamuna keittiöön kömpiessa sai todeta että mokoma oli oksennellut lattialle. Ja kun ei sulkenut oman huoneen ovea vessassa käydessään, niin velikulta ryntäsi tietenkin heti sitä huonetta tutkimaan. Ärtymys ei tee meikäläisen mielenrauhalle yhtään hyvää, on vaikea karkoittaa ikäviä ajatuksia kun ne mieleen pääsevät pullahtamaan, oli kyse kuinka mitättömistä asioista sinänsä. Suuri syy vakavemmalla tarmolla pistää aikaa meditointiin. Kuuluisa metsä hukkuu liian helposti näkökentästä kun muutama lehti leijailee puun oksalta nenänvarren päälle aistimuksia häiritsemään.

Ihan näin jykevää seinämää ei pitänyt ryhtyä kiipeämään, mutta varovainen sai kyllä paikoitellen olla. Diggailen kiipeämisestä mutta nykyään tuntuu olevan myrkkyä tuo jaloille, tuppaavat kramppaamaan.

Päivävaellus oli paperilla haastavahko, koska se tuli tehtyä ryhmän kanssa joka tuppaa pitämään vaelluksia urheilusuorituksina joissa ei paljoa luontoa katsella. Pituutta luvattiin 22 kilometriä ja nousua 1000 metriä, ja koko päivälle sadetta ja ukkosta. Moiset ennustukset heittivät härkää sen omalla pyllyllä kun sää oli miltei koko ajan mainio ja vaeulluksen pituudeksi valahti 28 kilometriä vaikka harha-askelia ei otettukaan. Reitin profiili oli sillä tavalla mieluisa että pientä nousua oli alusta asti koko ajan eikä lopun rykäisy muodostunut kovin brutaaliksi. Vähän kiipeämään joutui mutta kuivalla kelillä se oli ihan nastaa. 

Sadepilvet tekivät kunniaa ja tulivat moikkaamaan vasta kun ryhmä oli vastaanottavaisimmillaan. Lounaan sai syödä huipulla ilman sadeasusteita mikä oli varsin mukavaa.

Näkymät huipulta olivat mitä mainioimmat ja sadepilvet olivat vasta kaukaisuudessa. Taivas repesi vasta kun tunninpituisen lounastauon jälkeen oli ehditty jo laskeutua pahin osuus. Täydellinen ajoitus. Siinä vaiheessa sade oli oikeastaan virkistävä elementti, vaikka mistään kevyestä ripottelusta ei ollut kyse, taivaankannen ukko pisti meille niskaan saavillisen jos toisenkin. Mutta kun palaa samaa reittiä maastossa jossa ei puiden siimeksessä juuri ole nähtävää, sellaisetkin virikkeet voivat olla nastoja. 

Tempo oli kyllä retkellä aika kova eikä siten itselle mieluisin tapa jolkkailla luonnossa. Aika hassua. Juostaan ylös ja alas, ja huipulla vedetään happea kanveissa. Missä välissä sitä tajuaa edes mitä ympärillä on?

Onnistumiseksi voi sanoa sitäkin että selvisin seitsemän tunnin happihyppelyn ilman jalkakramppeja. Juomarakkoon tungettu 1.5L gatoradea vedellä terästettynä, ja sen ahkera hörppäily sekä aamun muutamat ekstra-banaanit auttoivat vähintään psykologisesti. Askellukseenkin tuli kiinnitettyä huomiota, tuki käsillä jalkoja nousuissa ja muutenkin tapaili kiviä ja puunrunkoja aina mahdollisuuden tullen nousuja tehdessä jotta jalat pääsisivät helpommalla. Retken lopuksi tuli pulahdettua järvessäkin vaikken etukäteen ajatellut tätä kramppien pelossa tehdä. Kun tässä näitä sanoja raapustelen, tuntuvat jalat suhteellisen vetreiltä. Seuraavan viikon lenkeiltä voi odottaa ihan normaalia suoritusta.

Ei uutta auringon alla, ja vain vähän informaatiota kuunkaan alinen ilmatila enää tarjoaa. Sosiaalisuus on kiva juttu. Sain pyydettyä edellisenä viikonloppuna beachvolley-riennoista tapaamani suomalaisen vaellukselle mukaan ja oli vallan mukavaa jutustella suomeksi niitä ja näitä ja sorkkaeläimien päitä. Siihen malliin tuli leperreltyä että quebeciläinen tyttö, nähdäkseni huumorilla, kärkkäästi kommentoi että mitäs te siinä Suomea mongerratte. Minä moiseen vastaamaan, läpällä tietty kanssa, että hihhulihei, nyt maksetaan takaisin sitä että joutuu aina kuulemana kuinka jengi puhuu näilläkin retkillä äänekkäästi ranskaa josta ei ymmärrä muuta kuin että linnut ja muutkin siivekkäät juokset taivaalle karkuun kilometrien päästä. Kun juttua riittää, kilmetrit taipuvat ihan huomaamatta. Hyvässä ja pahassa. Väsymykseenkään ei kiinnitä huomiota, sitä ei omassa kokemusmaailmassa edes tule. Pakko se on tunnustaa, jos ei muulle niin itselle vähintään, että Suomi niin maana kuin kielenä on tärkeä juttu josta ei pääse mitenkään eroon. Vähintään itseilmaisun takia. Se on ainoa kieli joka sujuu niin hyvin että ajattelun ja kommunikaation välillä on riittävän vähän hitautta niin että tuntee pääsevänsä riittävän lähelle sitä mitä tavoittelee mongerruksissaan. Näin se vain on, vaikka ei tämän toki saa antaa itseään hidastaa tai rajoittaa muussakaan kanssakäymisessä.

Hei, peukku pystyyn! Kuitenkin onnistunein ja kivoin vaellusretki täällä toistaiseksi ni kai sitä voi örri vähän hymyilläkin.

Retkellä oli muutakin mukavaa väkeä. Olin vaihteeksi nuoren montrealilaisen jampan kyydittävänä jolla englanti oli vahvempi kuin ranska, koodinikkari ammatiltaan sekä muutenkin samoja arvoja kannattava kuin itse. Jutustelu automatkalla oli jouhevampaa kuin näillä retkillä tähän mennessä. Kilometrejä tuli nieltyä tässäkin huomaamatta. Jannu oli tehnyt Adirondackin 46:sta tähän mennessä 15, ja ajatteli viiden vuoden kuluessa hiljalleen tehdä kaikki. Ehkä häntäkin siis retkillä vielä näkee. Kuriositeettina tuli sattumalta tavattua hipahtava ryhmänjohtaja kaitsittavineen vuorelta laskeutuessa leirintekopuuhissa, jonka muutamaa viikkoa aikaisemmin oli tavannut toisen vaelluksen päätteeksi. Edellisellä kerralla he olivat olleet pienoisessa liemessä kun sovittu kyyti ei ollutkaan saapunut. Nyt kuuli että loppujen lopuksi minibussi oli löytänyt tiensä perille ja nuorisoseurueen viiden viikon retki oli jatkunut. Hurja suoritus kyllä kun ja jos 15 hengen porukka tuossa lyhyessä ajassa valloittaa kaikki 46 alueen huippua, viettäen aikansa luonnossa ilman kaupunkivisiittejä ja telttaillen. Ei olisi onnistunut itseltä tuossa iässä, eikä nyt varmaan löydy särmää tehdä tuota tänä päivänäkään. Ellei sitten löytäisi justiinsa oikeata pientä porukkaa. Silloin sitä pystyisi syömään vaikka navetallisen paskaa. Vertaisryhmä, sosiaalinen konteksti, hyväksyntä ja ymmärrys, ne on niitä juttuja mikä tekee kaikesta mielekästä, helppoa ja motivoivaa.

Pitäisi saada muutettua kun nykyinen meno asuinpaikassa ei miellytä. Tämä torni on heti työpaikan takana ja kaikessa moderniudessaan olisi hyvä vaihtari. Netitys harmi vain paljasti että kyseessä on pelkkiä omistuskämppiä. Mieli on muuttunut siihen suuntaan että mitä lähempänä kämppä, jos muuten hyvä, työpaikkaa on niin sen parempi.

Näillä näppylöillä tulee Kanadassa 4 kuukautta täyteen. Meno ei ole ollut niin vauhdikasta kuin olisi toivonut, ja paljon on vielä näkemättä. Koeaika töissä jatkuu vielä 2 kuukautta, mutta ei ole syytä uskoa että tämä taival siihen loppuisi. Yleisfiilis on siihen suuntaan että pitäisi enemmän tehdä alueelle ominaisia juttuja ja suhtautua eloon ja ympäristöön täällä seikkailuna jossa aktivismi sitten johtaisi suurempaan ymmärrykseen. Ettei vain tyytyisi elämään täällä arkipäiväistä elämää, ravata työpaikan ja kodin väliä, siinä sivussa kaupassa käyden. Näin jos päästää käymään, niin helposti tylsistyy, kangistuu kaavoihin ja kokee tarkoituksettomuutta. Suuremmat negatiiviset jälkiviisauden voi välttää vain jos tekee kaiken sen mitä mieleen juolahtaa, harkinnan kanssa toki ja parasta ranskalaista viinimakua noudatten, mutta tomerasti yhtäkaikki ja turhaan suuntavilkkua näyttämättä.