2016.07.03 - kulttuurin ja kaarnan välissä

Eivät kai nämäkään veli- ja siskokullat juuri tiedä kaipaavansa aidatun alueen ulkopuolelle. Vaikka maisemat majesteettiset ovatkin. Mutta jos sinne joutuvat (heti kuolematta), voisivat olla hyvinkin innoissaan (hetken ainakin).

Vapaus on vaarallista. Siihen tottuu. Ihminen tykkää olla rutiinissaan, oli se sitten mitä vain. Joillekin se on jopa jatkuva muutoksen tila, joka tietysti dynamiikaltaan ei sinällään varsinaisesta rutinoituneesta hommasta eroa. Neljän päivän vapaan jälkeen kolmipäiväinen työviikko tuntui pitkältä. Ja nyt kolmen päivän vapaan jälkeen täysinäinen viisi päivää ottaa varmasti aikansa tottua. Herää kysymys joskos pitäisi vain vetää vuodet pääskytysten rutiinia niin ei moiset kavalat liian lyhyet lomajaksot pilaisi mielenrauhaa? Tai jättää hommat kokonaan ja ottaa toinen tie? Ken tietää. Ne jotka tietoisesti kokeilevat!

Hommat komeroon, tie kohti skutsia ja tästä maisemasta mielenrauhaa. Kauas ei tarvitse Montrealista lähteä niin saa palkinnoksi komeita maisemia, tämä Jenkkin rajan tuntumasta, läheltä Mt. Suttonia.

Menneen viikon kolme pitkää työpäivää olivat autuaita koska suuri osa työnteon kohtalotovereistani olivat lomalla. Tekemisessä oli normaaliin verrattuna taivaallinen rauha ja mummo minussa kumarsi syvään. Kolikon kääntöpuolena ei voinut kysellä neuvoja, mutta kyllä isojen ohjelmistoprojektien perusroolia, eli salapoliisityötä, voi pitää ihan mukavanakin jos saa rauhassa tutkia.

Kanada-päivä ja lippu salossa. Täällä lippua näkyy usein joka tapauksessa, oli juhlapäivä tai ei.

Pitkän viikonlopun aiheuttaja oli heinäkuun ensimmäisenä vietetty Kanada-päivä. Quebecin provinssissa sitä katsotaan nenänvartta pitkin ja mokoma onkin yleisenä vapaapäivänä tituleerattu lähinnä muuttopäiväksi. Poikkeuksetta vuokrasopimukset laaditaan vuodeksi alkaen heinäkuusta. Quebeciläisten itsenäisyysjuhla on se viikkoa aikaisemmin juhlittu Saint Jean-Baptiste. Muissa territorioissa ja provinsseissa näin ei tietenkään ole vaan Kanada-päivällä on suurempi arvo. Täällä arvostuksen puute näkyi siinä että päivän ilta-juhlallisuudet olivat varsin köykäiset. Porukkaa ei vanhassa satamassa juuri ollut, ja se vähä näytti enimmäkseen olevan vierassyntyistä. 

Tylsää poppia Kanada-päivänä. Ei tällä ainakaan Queubeceläisiä saada kiinnostumaan kansallisesta juhlapäivästä.

Päälavan musiikkiaktit olivat kevyttä yhdentekevää poppia. Tunnelmaa nosti kun lähtiessäni kuulin lavalta että “nyt vuorossa Leonard Cohen”. Äkkiä takaisin. Tietenkään mies ei siellä itse ollut, ja tulkinta oli aika lattea sekin. Pettymys aiheutti sen etten jäänyt katsomaan ilotulitusta joka olisi tapahtunut 20 minuuttia myöhemmin. Se nyt on niin tyhmää touhua että pitää boikotoida muutenkin. Suhteellisen mitättömän näköistä ja kamalan kuuloista kamaa ja vain muutaman sekunnin huvi, paljon roskaa ja saastetta ja vaivaa. Ei voi tukea moista ideologiaa. Perseestä että tänä digitaaliteknologian aikakautena moista edelleenkin harrastetaan.

Jatsin estetiikka sopii paremmin pimeään kuin valoisaan, sanoo suuri matustelija minussa. Ja kaupungitkin näyttävät pimeällä kivemmiltä kuin valoisan aikaan. Rumat yksityiskohdat pysyvät piilossa? Ylimääräisillä valoilla on joku funktio? 

Jatsifestareilla on tullut käytyä kahteen kertaan, jossa on hiukan parempi meno. Tosin ilmaiskonserteissa ja se ei kieltämättä ole paras lähestymistapa koskapa alue on yksi iso hulabaloo. Liikaa porukkaa, kojua ja yleistä levottomuutta. Musiikin kuuntelusta ei hirveästi kostu kun lavat ovat rakennusten ristipaineessa eikä istumapaikkoja ole. En tiedä sopiiko rokkikeikkamainen seisokelu ja lavan edessä hengailua muutenkaan jatsahtavammalle menolle. 

Sanottava on että isot massatapahtumat, musiikkilajista riippumatta, ovat hiukan sieluttomia. Formaatti on niin standardi että itse asia menettää arvoaan. Oman pään idyllin sisällä jatsia soitetaan pienissä hämyisissä klubeissa.

Vilkaisu festivaalin ohjelmaan ei paljastanut mitään tuttua ja turvallista johon olisi viitsinyt ropojaan sijoittaa joten toistaiseksi isommat aktit on jäänyt kokematta. Monesti on tullut todettua että jos keikalle menee, on hyvä tietää biisejä etukäteen. Kokeminen voi jäädä muuten aika pintapuoliseksi. Hyvin harvoin itselle on käynyt niin että tuntemattomasta festarimusasta olisi jäänyt mitään käteen, ellei sitten ole ollut niin että musa on sivuseikka ja muu tekeminen, todennäköisesti tukevan humalan siivittämänä, on antanut nostetta koko touhulle. 

Sirkustyyliin festareilla on muutakin kuin musaa, tässä tanssiryhmässä yksijalkainen nainen pistää parastaan. Hienoa kyllä miten kaikkia eivät vastoinkäymiset lannista ja menoa riittää hidasteista huolimatta.

Sunnuntaina oli kiva lähteä pois kaupungista pitkän tauon jälkeen. Ei tee hyvää olla betoniviidakossa monta viikkoa putkeen. Meetup-ryhmä MOAC järjesti retken Mt. Suttonille Yhdysvaltain rajan kupeeseen jota ei onneksi edelliseen tapaan peruttu. Sää oli kuin morsian, ja leppoisalla tahdilla vedetty retki helpossa maastossa oli kokonaisuutena piristävä. Täytyy kyllä sanoa että kun osallistujia oli 15 ja homma on sillä tavalla organisoitu että on aikaraja ja ryhmänjohtaja ei ole ammattilainen mutta johtaa kuitenkin menoa, menee tässä osin luontoilun ja nauttimisen fiilis. Parempi olisi lähteä yksin ja oikeastaan parasta yhden tai parin kaverin kanssa. Mutta nyt semmoiseen ei ole auton ja kavereiden puutteen takia mahdollisuutta. Ehkäpä näistä seteistä saa loihdittua itselleen vaelluskaverin, jolloin ei olisi kysymystäkään siitä kumpaa konfiguraatiota suosisin. 

Näkymää vaelluksen korkeimmalta kohdalta, noin 750 metristä. Vielä ei puuraja tullut vastaan ja siten varjo tarjosi loistavat reippailuolosuhteet.

Reitin alkupisteeseen ajoi Montrealista noin puolitoista tuntia, ja takaisintulomatka kesti yli 3, koskapa osuttiin hienosti pitkän viikonlopun paluuruuhkaan. Tätä vielä terästivät tietyömaat. Kuskina ja retken vetäjänä toiminut, ranskalainen entinen ammattitason 400 metrin aituri otti koko setin lungisti, mutta itseä olisi kyllä kuskina ruvennut kyrsimään ja pahasti. Yhden päivän retkelle moiset autossa istumiset ovat ihan liikaa. 

Vaelluksen aikana käytiin uimassa viileässä vuoristojärvessä. Tätä raikkautta olisi kaivannut pariinkiin otteeseen paluumatkalla. On jännä kuinka itsellä moisissa mestoissa ajatus uimisesta tuntuu alussa epämieluisalta, mutta kun sen tekee, fiilis on mahtava.

Matkustuksen aikaavievyyden realititeetti nosti päätään kun autossa istui. Viikolla kirjastossa istuessani laskin että Kanadassa on 13 territoriota ja provinssia. Rannikolta toiselle on matkaa yli 5000 kilometriä. Ja etelärajalta pohjoiseen sieltäkin on tajuttomasti matkaa, googlen mukaan 4600 km. Jäljempi väli tietysti vielä vaikeampi kulkea kun teitä ei ole eikä juuri lentokenttiäkään. Jos kaikki nuo haluaisi vierailla, ja vielä niin että näkisi siistejä juttuja, pitäisi ottaa duunista loparit ja pyhittää koko vuosi reissaamiselle. Pelkillä viikonlopuilla ei kannata oikeastaan lähteä Quebecin ulkopuolelle, ja vuosilomatkaan eivät riitä kuin yhteen tai kahteen retkeen. Mietinnän paikka. Mitä kaikkea sitä tältäkin maalta haluaa? Huomaan että sumu on laskeutunut osin ympärilleni. Sitä se rutinoituminen ja meditoinnin puute aiheuttavat. 

Jos kuvan hunsvotti johtaa joukkoa ja kartan virkaa toimittaa taulussa näkyvä lasten leikkikirjasta varastettu kuvajainen, voisi ehkä ottaa tavoitteeksi astella tulevaisuudessa suoraan ja kokonaan ajajan paikalle. Niin retkien kun kaiken muunkin osalta. (toim.huom., sinipaitainen fransmanni oli ihan mukava kyllä!)

Jumalauta, nyt kaikki meditoimaan! Mehän toimitaan kaikki kuin vakioidut muuttujat jonkun muun kirjoittamassa bugisessa ohjelma-kikkareessa, joka toimiessaankin tekee jotain mitä ei halua saati arvosta!