2016.09.18 - matkailua korvien välissä

Ei sitä aina hyviä kuvia voi ottaa (siis ikinä). Mutta pulut syö siemeniä jos niille antaa (aina). Sen minäkin osaan (syömisen). Pitäis varmaan pysyä siinä ja jättää ajattelu viisaammille (niin!).

Ajattelu on vaikeaa. Siis, tiedäthän, sellainen fiksu ja eteenpäin sivakoiva ajattelu. Ei luonnistu ihan joka jannulta. Käpälä on tässä pulpetissa heti pystyssä ja myöntämässä että tuota taitoa voisin treenata enemmän. Nyt kun menneellä viikolla ei tapahtunut mitään surullisen kuuluisasta arkirutiinista poikkeavaa, ei matkoja, ei projekteja, ei tähdenlentoja, on vaikea keksiä minkäänlaista, edes jonnenjoutavaa, jorinaa. Ei sinällään että olisi väkipakolla pistettävä menemään, paitsi että kylläpäs. Kun kerran otin tavoitteekseni kirjoittaa joka viikko jonkun entreen Kanadassa olosta niin menköön sitten minkä tahansa riman ali. Pohdinnat menevät helposti jo tsiljoona kertaa todettuihin itsestäänselvyyksiin. Vaan ehkä se on ihan ookoo. Kai se vanha muuli mutavellistä pois pääsee kun aikansa riuhtoo. Jos vain saisi sen riuhtomisen rutiineihinsa. Ajattelu kaipaa aikaa. Yhteiskunnan valmiiksi oksentama kiire ja kurkusta alas metrin halkona tungettu viitekehys nykyolemiselle ei sitä sinulle helposti anna.

Nyt kuulosuojaimet korville ja suojalasit silmille jos ei halua kuulla saarnankaltaista sössötystä!

Rutiini on tärkeää. Ajateltu rutiini. Ei toki semmoinen joka tulee pusikon takaa pikajunan lailla ilmoittamatta. Sekin on tietynlaista rutiinia, kovin reaktiivista, jossa elämä täyttyy asioista joista tarkemmin ajatellen ei välttämättä edes välitä. Rutiinista on vaikea pitää kiinni, koska huomiostasi ja ajastasi käydään jatkuvasti päättymätöntä kisaa. Syyt tekemisille ja tarkoituksille annetaan ulkopuolelta ja sinut valjastetaan palvelemaan ties minkä instanssin tarkoitusperiä. Kun sitten koitat tähän tilkkutäkkiin neuloa asioita jotka täyttäisivät oman sielusi saavia, saa tilaa etsiä koko kylän kissojen ja koirien kanssa. Ja kuinka ollakkaan, tämän kaiken seurauksena arkiset päivät ovat sellaisia hetkiä täynnä kun asiat valuvat yli tuon tuosta niille varaamiesi reunojen, ja ne neuleet jotka itse olet ryijyyn nitonut tuppaavat ajelehtimaan alas virtaa ja näkymättömiin ensimmäisten joukossa. On helppo tehdä myönnytyksiä ulkolähtöisille asioille, koska yleensä niiden tärkeyttä rummuttaa koko muu maailma. Mutta jos näistä myönnytyksistä ei pidä pääkoppansa sisällä kirjaa, oma sisälähtöinen rutiini ja sielun suunnitelmat nakertuvat korjauskelvottomasti piloille kuin rotta-armeijan toimesta konsanaan.

Keinoja pitää jyrsijät pellolla pitäisi olla monia. Numerot ovat helppoja. En tässä vähättele matematiikkaa tai väitä olevani siinä hyvä, mutta suunnittelun apuna niitä kannattaa käytää oli kyse miltei mistä tahansa. Jos laittaa tekemisilleen lukumäärätavoitteen, tai aikarajat, ja pysyy siinä, on se loistava juttu. Antaa raamit jonka sisällä taikoja tapahtuu. Olen itse luistanut pahasti tavoitteestani lukea tietokirjallisuutta tunnin päivässä, soittaa kitaraa puoli tuntia, koskettimia toisen puoli tuntia, koodailla tunnin ja meditoida vartin. Paljon vaadittu kun töissäkin käy ja haluaa ottaa urheilufiksinsä. Ehkä tämä taas auki kirjoitettuna saa otetta jämäkämmäksi? Ihmettelen miten perheelliset ehtivät ylipäätään yhtään mitään. Jotkut ihmiset ovat toki toisia lahjakkaampia tai intohimoisempia. Mutta suurempi totuus lienee siinä että aikaansaavat ovat vain kurinalaisempia, ja tekevät vähemmän merkityksettömiä asioita. Aika on vaikea juttu. Aloitushetket on helppo pistää kalenteriin mutta kun useasti kestot heittävät joka asian kanssa satunnaisista, tai jopa systemaattisista, syistä, aloittaa se dominoefektin joka romuttaa koko kalenterin käytön mielekkyyden. Aikataulutus pitäisi hoitaa niin väljästi etteivät asiat jäisi tekemättä pienien, tai edes suurien, myöhästelyjen takia. Mutta. Sitä on kovin ahne. Ja maailma vaativa. Voihan näitä murheita koittaa nuijia maanrakoon vaikka prioriteettilistoittamalla. Mutta sekin vaatii jatkuvasti aikaa, jotta listat pysyvät ajantasalla ja muistissa. Ei liene silti parempaa tietä. 

Uh. Siinäpä pitkästi sepostusta yksinkertaisesta asiasta, josta voi sanoa tämänkin perusteella että paras lääke on ryhtyä tuumasta toimeen sen enempiä vitkuttelematta. Harvemmin omena tippuu päähän ellei näe vaivaa mennä ensin omenapuun alle istumaan. Ja onhan omput hyviä! Kannattaa nähdä vaiva.

Rapeaa ankkaa (toim.huom., ankkapitoisuus 0%)! Vihdoin löyty hyvä syy sille että annoskoot ovat pieniä: oma ruokailutottumus kun ei pidä sisällään illalla syömistä niin parempi ettei illallisella saa kuin vähän makunystyröitä kostutettua.

Jostain konkreettisesta tässäkin raapustuksessa on mainittava, joten puhutaan siitä ehkä perustavanlaatuisimmasta asiasta: ruoasta. Kävin suomalaisen retkeilytoverin ja hänen kahden ystävänsä kanssa vegaanisessa ravintolassa, ChuChaissa. Oli erittäin maittavaa! Joku ihan asiallisesti huomauttakin että mitä hittoa minä olen täällä hommaillut, mennyt täällä oloaika ja Montreal ihan hukkaan, kun tämä oli vasta toinen ravintola missä olen koko aikana vieraillut. Ehkä hyvää kannatta odottaa. Paikka on kuuluisa että tarjoilevat vegepöperönsä tekolihana, tai siis, annokset on nimetty ja tehty muistuttamaan liharuokia. Itse otin rapeaa ankkaa, joka oli loihdittu soijasta. En tietääkseni ole oikeata ankkaa koskaan syönyt, mutta johdatelluissa mielukuvissani matkija hoiti jäljittelynsä hyvin. Tosin yksi seurueen sekasyöjä oli tästä eri mieltä. Hänenkin kommenteistaan oli jotenkin aistittavissa hieman lihauskovaisten asennetta.

Katkarapua lautasella! (toim.huom. tässäkin valehdellaan kahdesti: eihän toi mikään lautanen ole, naurettava astia, ja katkarapujakaan ei löytynyt vaikka koko maailman meret käännettiin ylösalaisin, perkele).

Useasti kuulee sanottavan että on typerää tehdä kasvisaterioista sellaisia että ne jäljittelevät liharuokia. Itse en koe että tässä olisi mitään kaksinaismoralismia. Voihan sitä pitää tietyntyyppisistä mauista ja tekstuureista, muistuttivat ne sitten mitä tahansa. Pointti lienee kuitenkin että mitä ruokaan on laitettu, ja millainen valmistuprosessi on ollut, ja näiden asioiden takanaseisominen. Siis, mikä aterian eettinen ja kulutuksellinen alkuperä on. Itsellä ei ainakaan, oli aterian nimi tai näköisyys mitä tahansa, sen seurauksena tule hinkua syödä lihaa tai kannattaa siihen liittyvää teollisuutta. Ymmärrän kyllä että joillekin ihmisille, varsinkin jos on sekasyöjä, tällainen sopan hämmennys voi tehdä eettiset valinnat vaikeammiksi. Siten ehkä annokset voisi ainakin nimetä fiksummin kuin käyttää eläinperäisiä termejä. Silloin kasvisannokset seisoivat enemmän omillaan, eikä niitä tarvitsisi verrata liharuokiin, ja siihen, kuinka lähelle niitä ne kokemuksena ja jäljitelminä pääsevät.

Pääsinpä tapahtuma-kuolleessa viikonlopussani sentään PlayStationVR:n kyytiin paikallisessa ostoskeskuksessa! EVE Valkyrie ei lyhyellä sessiolla täysin vakuuttanut, ja Vive pysynee omalla suosikkilistalla ykkösenä.

Kuollut aika on tärkeää. Antaa kontrastin aktiivisuudelle ja sen mielekkyydelle, ja ylipäätään näkemystä siihen mihin ne minuuttinsa haluaa tunkea ennen kuin kylmänkankeus lopullisesti laskeutuu. Tästä kirjoituksesta voi saada aika ristiriitaisen kuvan kun useasti höpötettyä että leppoistaminen, kiireettömyys ja suorituskeskeisyyden unohtaminen ovat omassa arvomaailmassa korkealla. Ja nyt tuli sössötettyä lähinnä ajan käytön merkityksellisyydesta ja tehostamisesta. Mutta ei ristiriita kovin suuri ole. Ajalla tässä elämässä kuitenkin pelataan, kyse on vain siitä mihin omat pelimerkkinsä laittaa. Nappeja ei tarvitse olla paljon, mutta käytön kohteet on järkevä asettaa oman sielumaisemansa mukaan. Se ettei ole tehoajattelussa mukana ei kuitenkaan tarkoita että olisi automaattisesti toimeton, tai että se olisi tavoiteltavaa. Osmo-setä on kirjoitellut aiheesta paljon ja hienosti, joten säästän maailmaa enempää vääristelemättä hienoja ajatuksia ja linkkaan lopetuksesi tähän. Ah, pitäisi varmaan lukea sedän kirja aiheesta (Vauraus ja Aika).