2016.08.28 - elämä on tylsä retki?

Suuntia on vain yksi? Tekeekö se jutuista vähemmän mielenkiintoisia? Todellista valinnanvapautta ei ole? Löytyykö vastaus Ameriikasta?

Hahaa!

Sainpas sinut lukemaan. Ja ne kaksi muutakin tyyppiä. Turhan raflaava otsikko. Valehtelin! Eihän elämä mikään retki ole. Se on matka, jolla ei varsinaisesti ole alkua eikä loppua. Retki kun viittaa voimakkaammin johonkin joka alkaa ja loppuu ja palaat normaalitilaan vielä jotain muutakin kokemaan. Ja toisaalta itsehän sitä päättää onko niin terävä että haavoja tulee askel askeleen jälkeen vaiko tylsyydestä kuhmuja kallo täyteen.

Kokeva minä ja muistava minä, ainakin kun tätä kuvaa katsoo, ovat ristiriidassa. Päinvastoin kun yleensä, tässä kuvassa maisemat näyttävät paljon kivemmilta kuin paikan päällä. Johtuu osaksi siitä että kuvasta on rajattu ihmiset pois ja audioraita puuttuu, mikä pistää muistavan minän assosioimaan tähän enemmän rauhaa kun todellisuudessa oli. No okei, valehtelin taas, onhan tuossa kaksi ihmistä ja joku sen kaltainen keskellä, mutta 100 muuta tuli jätettyä pois.

Yhtä kaikki, tämän turhanpäiväisen saivartelun sai aikaan lauantaina tehty tylsähkö retki Vermontiin, Jenkkeihin. Kohteena oli matala nyppylän huippu, Camel’s Hump. Sinne suunnattiin Meetup-seurueen ja kahden auton voimin. Miltei jäi tekemättä, ja parempi olisi niin ollutkin. Kun en varmistanut autokyytiä heti viikon alusta vaikka ilmoittauduinkin ensimmäisten joukossa, perjantaina näytti että jäisin Montrealiin.

Muutamat hetket ja maisemat olivat retkellä mannaa, mutta kokonaisuus oli tylsä ja mieli vetelä.

Tapaamiset toimivat niin että pitää silti itse ottaa yhteys autollisiin retkeilijöihin ja siten varmistaa ruhonsa kuljetus tapahtumapaikalle. Kaikki paikat olivat jo menneet kun keskiviikkona aktivoiduin, ja vasta perjantai-iltana peruutuksen myötä mahtui toiseen autoon. Olin jo valmistautunut jäämään kotiin ja lorvinta tuntui mukavalta vaihtoehdolta. Tällaisissa asioissa ei tästä maan tallaajasta dynaamisuutta hirveästi löydy. Jos on ehtinyt asennoitumaan tiettyyn asiantilaan, muutos toiseen suuntaan aiheuttaa yleensä enemmän mieleen pahaa kuin hyvää hyytelöä. Kalkkiutumisen merkki, selkeästi. Tosin näin oma luonne on aina palloa pelannut.

Itse Kamelin Kyttyrä. Näki pitkälle kuinka sen laki kuhisi ihmisiä. Erämaafiilis kaukana.

Retki oli paperilla helppo. Väitetyt 9 kilometriä muuttuivat kyllä kahdeksitoista, mutta ei sekään ole paljoa. Eikä 700 metriä nousua ole paha myöskään. Huonot yöunet ja hidas kävelytahti saivat kuitenkin aikaan sen että sekin vähä tuntui loppua kohden pitkältä. Joko on niin että urheilullisempi suoritus sopii minulle paremmin aikaisemmista pohdinnoista huolimatta, ainakin tällaisessa viitekehyksessä, tai sitten yksinkertaisesti monet nokankoputukset yhdessä tekivät kokonaisuudesta epäonnistuneen.

Kaikesta valituksesta huolimatta mieli pääsee kuitenkin virkistäytymään, ainakin hetkittäin, kun maisemat osuvat kohdilleen ja ympäröivä hälinä edes hetkeksi katoaa.

Aikaisemmin näillä retkillä tuo ei ole liiaksi haitannut kun kunnon puskeminen pitää vireystilan yllä. Nyt fyysinen virkistäytyminen jäi. Ei löytynyt hyvää juttuseuraa, Ranskaa kun taas autuaasti puhuttiin. Unen puute teki ruumiista vetelän. Liika syöminen velloi mahassa ja retken lounastauollakin tuli mutustettua koko retkiastia tyhjäksi vaikkei ollut edes nälkä. Yllätyksellisesti väki vielä pysähtyi paluumatkalla ravintolaan vaikkei siitä ollut missään vaiheessa puhetta, joka viivästytti kotiin paluuta niin että oltiin vasta illan suussa. Alunperin oletin olevani kotona jo joskus kolmen neljän aikaan. Elämä ei ole tylsä retki. Se on valitusvirsi. Hoi-hoi!

Lounastauko huipulla. Ravintolasta ei meinannut löytyä tilaa. Tässä näkyy ehkä hikiseen viidennes huippua kansoittaneesta massasta.

Mitä muuta pahaa sanottavaa saisi aikaiseksi retkestä? Ainakin tämän: vaelluksella oli väkeä ennätysmäärät. Sää oli loistava ja reittiä mainostetaan luonnonpuiston suosituimmaksi. Tämän korkuisia huippuja Vermontin osavaltiossa ei ole kovin montaa, toisin kuin aikaisemmin kohteena olleessa Adirondackissa New Yorkissa. Siellä oli myös sallittua pitää koiraa mukana, ja se näkyi. Nelijalkaisia oli mukana miltei joka toisella vastaan tulijalla. Ei voi sanoa että teki retkestä yhtään miellyttävämpää. Sai entistä kaupunkimaisemman ja viihteellisemmän fiiliksen aikaan koko kuvioon. Eivät koirat ongelmia aiheuttaneet, mutta eivätpä ne oikein luontoon kuulu nykymuodossaan. Sähläävät siellä isäntiensä kanssa eivätkä oikein tiedä miten päin olla kapeilla poluilla joilta ei saisi poiketa metsän tai kaltsin puolelle.

Kun poikkesi vaelluksen pääreitiltä, pääsi ihastelemaan toisen maailmansodan aikaisen B-24J - pommikoneen siipeä. 1944 mokoma oli harjoitusmielessä lentänyt vuoren kylkeen kun kylmyyden takia miehistö halusi lentää matalemmalla. 

Montreal on jäänyt kyllä hiukan etäiseksi, se on myönnettävä. Viikolla ei paljoa ehdi kierrellä ja viikonloput ovat menneet pääsääntöisesti muualla retkeillessä. Lisäksi kieli on kuin muuri, joten todetaan itsestäänselvyys muiden juttujen puutteessa ja todetaan ettei tule sekään sanonta tyhjästä. Ensi kuussa alkaisi työpaikan järkkäämänä kielikurssit jos itsensä sellaiselle tunkee, mutta tähän hätään tuntuu hiukan väkisin vääntämiseltä sellaiselle mennä kun motivaatio oppimiselle on alamaissa. Lisäksi ilmoittautumista ei ole tehty kovin mutkattomaksi. Joutuu täyttämään kaavakkeita ja tekemään alustavia niin kirjallisia- kuin kuuntelukokeitakin, vaikkei osaa kieltä yhtään. “No ne nyt on kuitenkin tehtävä kun systeemi vaatii”. Just. Kyllähän sitä ilman paikallista kieltäkin pärjää. Vaellusretkeä veti tänne 20 vuotta sitten muuttanut jugoslavialainen mies. Sitä gubbea ei haitannut jos muut puhuivat ranskaan, ryhtyi iloisesti sönkkäämään englantia väliin turhia kyselemättä ja aktiivisuudella tunki keskusteluun mukaan. Omat olkapäät eivät ole ihan yhtä leveät. Voisi ehkä hiukan hankkia niille kokoa.

Vaellusretken jälkeen pysähdyttiin Richmondissa syömässä. Itse en syönyt mitään ja yllätysstopin epämieluisuus teki minusta muutenkin antisosiaalisen mörrikän. Ei näin, negistely ruokkii itseään ja siinä jää kaikinpuolin nälkäiseksi. Sivuhuomiona: Vermont on kuulemma Ben&Jerryn kotipaikka. Olisi voinut koittaa etsiä joskos olisi saanut heidän vegejäätelöitään käsiinsä mutta ehkä ensi kerralla.

Vaan toistaiseksi on tyydyttävä kohauttamaan niitä olkapäitä kun miettii mitä muuta menneellä viikolla tapahtui. Kohokohta oli että sai vihdoin pelattua laina-konsolilla Super Mario 3D Worldin lävitse. Mukava peli mutta jää kauaksi Galaxyista. Lienee puhkeisi kauniimpaan kukkaan moninpelinä, jota pelissä hierotaan naamaan useaan otteeseen. Oma pelaaminen pitäisi viedä sosiaalisempaan suuntaan. Se on kuitenkin tänä päivänä jos koskaan se juttu, ja voisi potkia erakkoa minussa munille mukavasti kihelmöivällä tavalla. Auts. Tuo kielikuva meni jo sille osastolle että oikeasti kaunokirjallisuuden makutuomari ottaa lukua lattialla. Lopetetaan tähän ja katsotaan jos ensi viikonlopun San Franciscon matka toisi pöytään maukkaampia juttuja!

Klik! Kamera taskuun, katse eteenpäin ja rinnetta alas kohti uusia seikkailuja. Nämä Pohjoiset Ameriikan maisemat tuntuvat jo osin nähdyiltä. On kiva lähteä seuraavaksi vähän etelämmäksi.