2016.09.11 - telttani on kotini

Siinä on talsaaja löytänyt palan paratiisia selkänsä alle. Kelpaa makoilla. Tätä kirjoittaessa ja kuvaa ruudulta mulkoillessa kateus iskee mokomaa löhööjää kohtaan!

Retkeily on kivaa. Ja telttailu vielä enemmän. Nykyihmisen päiväjärjestys jossa vietetään suurin osa ajasta betonineliön sisällä ei ole vielä evolutiivisessa mielessä löytänyt mutkikasta tietänsä neliraajaisen selkärankaan. Ainakaan tämän. Fiilis, kun on päivän talssinut luonnon keskellä mukavassa seurassa, nauttinut ateriansa raikkaassa ilmassa puron liplattaessa siinä vieressä, ja sitten saanut vielä leirin kasaan ja kylläisenä kömpinyt pussin sisään, on mahtava.

Olisi löytynyt observatoria ja kaikki tämänkertaiselta retkeilyalueelta! Hyvä syy mennä toisenkin kerran alueelle, sen verta paljon jäi näkemättä.

Lähdin suomalaisen ilmastotutkijakaverin kanssa lauantaiaamuna kohti Mont Meganticia. Avikselta halvin ja pienin kärry alle, joka tyypillisesti muuttui hakiessa taikasauvaa heilauttamatta maasturiksi kun pieniä autoja ei ollutkaan tarjolla. Halpamaista toimintaa vuokraamolta, ja kuluttajalle kallista, koska maasturille ei ollut tarvetta ja toki se kuluttaa enemmän. Kuinka vaikeaa on pitää inventaario kunnossa varausta tehdessä ja kärry tallessa sen varsinaiselle varaajalle? Lienee ei tarkoituskaan jotta saadaan maksimimäärä asiakkaita ja taaloja tilille.

Ylimitoitettu menopeli. Kaksi jannua, pieni määrä kamaa ja moitteettomat asfalttitiet.

Pisteenä laihan vokaalin päälle palauttessa ilmeni että alkuperäisen pienen auton varauksen rajoittamaton kilometrimäärä ei maasturin kohdalla ollutkaan voimassa, vaikka sopimuksen ja ehtojen piti olla samat. Sai vängätä 15 dollarin lisämaksusta, joka lopulta pieneni 2 dollariin jota ei enää suostuttu hyvittämään. Pistänpä siis lopputulemana nootin mustaan pieneen kirjaani enkä enää asioi Aviksen kanssa. Jos bisnesmalli on että “hei comeon, se on vaan 2 dollaria, mitä sä niuhotat”, ja tuota fraasia röyhkeästi hierottiin naamaan vaikka pulju ei itse sitten seiso sanomisen takana, saati kunnioita ihan kirjallista sopimusta, niin saisi upota meren mutaan meikäläisen puolesta.

Tämän kaverin seuraksi koko paska autovuokraamo, ainakin jos Kurnu mudan seassa majailee. Luonnontietämykseni on hävettävän huonoa! Hävettä myös Kurnun kohtelu: ensin miltei astutaan päälle yön pimeydessä, sitten sokaistaan salamalla.

Miltei kuusi kuukautta on tullut nyt Kanadassa oltua, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun auton ratissa. Ennen tielle uskaltautumista vilkuilin lävitse tiesäännöt ja eritoten liikennemerkit, mutta puolen tunnin selailu ei hirveästi päähän jättänyt. Suurimpina eroina Suomeen mainittakoon että tasa-arvoisissa risteyksissä ensiksi paikalle tulleella on etuajo-oikeus, ja  taajamanopeus on 50, kun taas moottoritillä maksimit on 100. Lauantai-aamuna ei liikennettä kaupungissa juuri ollut, joten pois pääsi helposti ja sen jälkeen automaattivaihteista autoa ohjaamaan ei tarvinnutkaan kuin yhden käden ja kaksi aivosolua. Ne molemmat.

Montreal, paluumatkalta auton ikkunasta kuvattuna. Tulomatkalla oli sunnuntai-iltapäivän ratoksi ruuhkaa, kuten tavallista. Ehkä puoli tuntia lisää matka-aikaa. Sanottava on että täällä on huonokuntoiset tiet ja eniten tietöitä mitä on isoista kaupungeista maailmalla tullut havaittua. Legendan mukaan johtuu paikan asfalttimafiasta.

Teimme kaksi helppoa kävelyä ja keskityttiinkin toverin kanssa puhtaasti rentouteen ja jutusteluun, mikä sopi meikäläisen laiskalle hipiälle kuin nenänreikä toisen viereen. Viime aikoina on tullut liiankin kanssa oltua liikenteessä ja kun taas lyhennettyyn viikkoon runnoi normaalit 40 juoksukilometriä, oli lähtökohtaisesti väsynyt fiilis. Rentous ja kiireettömyys puskivat väsymyksen onneksi nopeasti pois. Päästiin tien päälle noin puoli yhdeksän, ajomatka kesti kaksi ja puoli tuntia, ja ensimmäiselle happihyppelylle startattiin noin kahdentoista aikoihin.

Lauantain kävely. Lyhyt, helppo ja hidas. Just semmonen mikä pitääkin! Ainakin tähän väliin. Hui kauhea, vanhahan tässä on jo. Garminin webbisivustokin ilmoittaa nykyään metaboliseksi iäksi 21, kun vielä vuosi takaperin se oli 18.

On varsin kivaa kun retkeilykumppanin kanssa jakaa ateriavastuut. Jos hoitaisi vain omat pöperönsä, tulisi otettua samaa kuin aina ennenkin ja sosiaalinen ulottuvuus kärsisi myös ruokailuhetkissä. Sama kuin päivälliskutsuissa ja ulkona syömisessä ystävien kanssa, ruoan äärelle kerääntyminen, sen parissa puuhastelu yhdessä ja uusiin juttuihin toisten opastuksella tutustuminen ovat varsin mieluisaa puuhaa. Myönnetään, syötävää oli ylimitoitetusti varsin kun energiaa ei hirveästi poltettu, mutta kun puolet appeesta säilytettiin autossa, ei siitä ylimääräistä vaivaa koitunut.

Meikäläisen loihtima aamupala, hummusta lukuunottamatta. Teltassa kun ei sateeseen kehdannut mennä. Oli yllättävän toimiva vaikkakin yksinkertainen!

Leiripaikka oli outo. Rento tahti sai aikaan sen että sitä kohti lähdettiin seitsemän aikaan autolta ja ennen perillä saapumista oli jo säkkipimeää. Pieni hätä hiipi kalsareihin kun kilometrin kumpuileva metsäpolku tuntui vähintään kolmelta ja luuloharhainen tuomitsi tilanteen eksymiseksi. Sieltä se tyhjä leirintäalue lopulta löytyi, mutta varsin kummallinen sellainen silmien eteen leviyttäytyi. Teltta olisi pitänyt pistää puulavan päälle.

Tähän päälle ei viitsinyt pimeässä mitään ruveta virittelemään. Telttaa ei olisi saanut kuin kahelta sivuilta naruilla kiinni, eikä pohjaa/reunaa ollenkaan.

Jälkeenpäin kuuli että puiston infosta olisi pitänyt osata pyytää erillisiä koukkuja lainaan jolla teltan siihen olisi järkevästi saanut. Tuulioloista tietämättöminä pelasimme varman päälle ja pistimme teltan kuitenkin nurtsille. Yön sade lievässä alamäessä kasteli makuualustojen pohjia ja reppuja, mutta parempi niin kuin jännäillä lähteekö teltta lentoon hirmutuulessa. Toinen pieni ihmetyksen aihe oli sinänsä hieno ulkohuusi. Käsidesiä ja paperia löytyi mutta puuhaketta ei. Toki ensin mainittuja arvostaa enemmän mutta nenä oli paikoitellen toista mieltä.

Hei, kamerassa voi muuttaa valotusaikaa! Hurjaa.

Sade on kiva juttu kun kuuntelee sen ropinaa kuivan ja lämpöisän teltan uumenista. Tällä kertaa se yltyi tosin paikoittain niin lujaksi, että haittasi nukkumista. Nostalgista yhtä kaikki. Kivaa veden hakkaamista ikkunaan on kaupungissakin diggailla, mutta metsän siimeksessä touhussa on vielä tunnelmaa kertaa kaksi. Astetta lähempänä elementtejä, ja auttaa arvostamaan perusasioita. Siinä kai yksi syy miks retkeily ja leireily on erityisen mukavaa ja palauttavaa. Fyysinen toiminta, ruokailu, paskalla käynti, lepo, ympäristön ja luonnon tarkkailu, sosiaalisuus. Niitä kun kaikkia pääsee tekemään niin että on osallisena eikä sivustakatsojana, ilman että tarvitsee olla pää koipien välissä sekamelskan keskellä tuntemattomia miellyttämässä, niin mitäpä sitä muuta elämältä tarvitseekaan.

Matkakumppanilla oli parempi kamera, ja enemmän tietotaitoa. Ja tarkkaavaisuutta. Löytyipä jonkinsortin toukkakin metsästä!

Retkeä edeltävä viikko oli turhan kiireinen ja omia periaatteita vastaan tuli tehtyä turhan tuntuista ylityötä useampanakin päivänä. Projekti on duunissa loppuvaiheissa, ja siten kruntsia ilmassa peliteollisuuden “perustyyliin”, ilman että sillä on edes selkeää tarkoitusta. Koska kuitenkin haluan tehdä hommi hyvin ja pitää tiimihenkeäkin yllä, tuli penkkiä kulutettua. Tyhmää sinänsä, koska kitarat jäi soittamatta, lukemiset lukematta, kosketinsointin pölyttymään ja vielä kaiken kukkuraksi puolihuolimattomasti yhden vaelluskaverin järjestämä kesänpäättäjäisillallinen väliin. Jälkimmäinen harmittaa vieläkin. Näitä tilaisuuksia ei useasti omalle kohdalle tule, ja kun edes kunnollista selitystä ohareille ei ole tarjota, tunnen itseni typerykseksi. Ylityö on ehkä maailman paskin syy millekkään.

Jos haluaa oikeata syytä myöhästelyllä löytää, on luonnonvoimat ja päälle kaatuilevat puut kaikki hyvää kamaa. Hurjaa!

Seuraava viikonloppu tulee kyllä pyhitettyä lorvailulle. Monet arkiset toimet ja käytännön asiat, puhumattakaan vanhasta kunnon tyhjäntoimituksesta ja pitkistä lukuhetkistä, on tullut laiminlyötyä. On edelleen huvittavaa huomata kuinka maailma on täynnä tehokkuusoppaita, itsensäparantamisneuvoja, ja kymmenen kohdan listoja siitä kuinka jokainen voi saavuttaa kaiken jos vain tsemppaa. Kun pysähtymällä arvostamaan kaikkea sitä mitä on jo, tässä ja nyt, ja ottamalla vauhtia ja koko sen tavoittelun pois, olisi onnellisempi ja rauhallisempi.

Kuunnellaan puron solinaa. Annetaan sen solista vaan. Ja kuunnellaan vaan.

Rauhaa, siis. Nainen, mies, koira ja betoniporsas, laakson kupeessa ja lipputangon nenässä. Rauhaa.