2016.09.02 - hei taas me friskoillaan

Mikä maa, mikä valuutta? Kuka tuolla purjeveneessä seilaa? Kuka sukeltaa pinnan alla? Mitä mäen takaa löytyy? Kuka tietää vastaukset? Kuka kysyy tyhmiä? Kuka kuka kuka!

Siitä otetaan mistä saadaan ja luodaan siitä mitä kouriin tarttuu pieniä todellisuuksia. Miksi? Koska suuremmat sellaiset ovat varsin hankalia. Elämän valmiiksi tarjotussa sekatavarakaupassa vaatii päättäväisyyttä ensinnäkin analysoida sen sopan koostumus missä lilluu, puhumattakaan siitä että vielä tekisi johtopäätöksiä. Niillä kun on tapana sulkea mahdollisuuksien avaruudesta madonreikiä, tunkkaisia mutta kivan tuttuja polkuja joita on kiva tallata ja pitää avoinna. Mistä moinen arkinen filosofiointi?

Hei taas me lennetään. Montréal–Pierre Elliott Trudeau International Airport.

No, monesti tulee urputettua siitä että matkustelu yli maiden ja mantujen lyhyeksi aikaa niin että perseen kuluttaminen penkissä muodostuu leijonanosaksi, on typerää ja tuhlaavaa. Siltikin tätä tunnustusta kirjoitan lentokoneessa kun se hiljalleen valuu Pohjois-Ameriikan mantereen yli Kalifornian San Franciscosta kohti Quebecin Montrealia.

Frisco by night. On se iso, vilkas ja valosaasteinen. Liiankin kanssa. Kuusi tuntia koneessa, kumma kyllä, ei tuntunut juuri missään.

SF oli kylmä. Sisään perjantai-iltana, kaksi kokonaista päivää siellä ja maanantai-aamuna ulos. Hätäisin pikapiipahdus näillä kilometrimäärillä mitä on kuunaan tullut tehtyä. Hitaalle mielelle liian hätäinen, tuntuu ettei paikasta paljoa tarttunut. Kaupunkijolkottelu ja lyhyt aika paikan päällä tekivät tehtävänsä ja tuntuu että yhteensä 12 tuntia lentokoneessa ja neljä tuntia kentille kyseenalaistavat järkevyyttä. Ei sitä aina fiksu toki jaksa olla.

Maailman kuuluisin silta, lienee. Kivempi katsella kuin tallustella, sillä turistejahan se on täynnä ja autoliikenne kova.

Päällimmäiseksi jäi mieleen sään kontrasti Montrealiin. Lauantai oli sumuinen ja viisitoista astetta, sunnuntai aurinkoinen mutta paikoitellen samoissa lämpötiloissa. Välillä, varsinkin kävellessä Golden Gaten yli Sausaliton pieneen turistikylään, tuli kuuma kun lämpötila nousi kahteenkymmeneenviiteen ja aurinko porotti. Mikroilmastot.

Toinen kuuluisa rakennelma, Bay Bridge. Vie Oaklandiin jossa tuli pidettyä majaa kolme yötä.

Shortseilla ja teepaidalla olin liikenteessä, reppuun tungettuna tekninen sadeasu ja kerrastopaita. Riittävä varustus vaatteiden puolesta, vaikka reppu turhan täynnä olikin. Muuta tilpehööriä oli liikaa kuten ulkoinen patteri, eikä tätä tietokonettakaan olisi tarvinnut. Ihmetyttää miten viime reissu tähän kaupunkiin vuonna 2008 kaukaa Suomesta asti tuli tehtyä saman repun kanssa ilman muuta matkatavaraa, kun tuolloin matkalla oli mittaa kuukausi ja kohteina lisäksi New York ja Meksiko.

Maailman suurin Chinatown Kiinan ulkopuolella, väittävät. Olihan se ison oloinen, ja onneksi sunnuntain ratoksi varsin tyhjä.

Turbulenssia. Hieman muistutusta siitä että miten ja missä sitä tässä ollaan menossa. Lentäminen on edelleen aika tajunnanräjäyttävä juttu jos sitä hetkeksi pysähtyy miettimään. Käsittämätöntä on myös kuinka arkipäiväisesti siihen nykyään suhtaudutaan. Ei sinänsä että maailman resurssit kestäisivät mitään lentämistä, mutta olisi se edes hyvä jos jokaiselle maailman asukkaalle määrättäisiin siirtämätön lukumäärä lentokilometrejä joita saa käyttää elämänsä aikana.

Ah, miten ihanan vastuullinen asenne välittyy tästäkin kyltistä. Jes, maailma pelastuu, reiluus voittaa ja kaikki on hyvin.

Vaikka väitän etten ole monen muun nykyajan himohiihtäjän tavoin näitä metallituubeja kansoittanut hiki hatussa, on sitä silti tullut lennettyä törkeästi yli periaatteidensa. Kuinka monituhatkertaisesti lennetyt kilometrit ylittävät esimerkiksi elämän aikana kerätyt juoksukilometrit? Voisi laskea huviksensa ja katsoa joskos saisi muutettua tilannetta edes promillen parempaan suuntaan.

Reitti joka tuli käveltyä lauantaina. Kilometri alusta ja toinen lopusta tuosta puuttuu. Varsin riittävästi kaupunkia yhdeksi päiväksi. Toinen päivä vähintään olisi pitänyt olla rakennuksissa vierailulle, nyt sitä ei vessataukoja lukuunottamatta tehnyt lainkaan.

San Francisco vaikuttaa edelleen hienolta paikalta. Paljon nähtävää ja vaihtelua. Leppoisa ilmapiiri ja monikulttuurillista menoa. Meren läheisyys ja kumpuileva maasto. Maanantain Labor Day ja sunnuntain yleinen raikeus antoivat kyllä keskustasta väärän ja petollisen kuvan kun se humisi tyhjyyttään. Oli miellyttävää kävellä ja katsella verrattaen autioita katuja. Varsinkin hienostoalueiden, kuten Russian Hillin, loistolukaalit mahtavilla näkymillään saivat kateuden kurkistamaan sielun syrjästä.

Danielle Steelen 55-huoneen palatsi hulppealla paikalla. Stadin korkeimmalla kohdalla, puisto toisella puolella, näkymät lahdelle toisella. Yhtään kirjaa en ole lukenut. Mahtaa olla timanttista tavaraa kuin näin leivillä on lyönyt, eh.

Ihmetystä herätti jälleen paikan mäkisyys. Autot monesti on parkkeerattu niin kallelleen että luulisi sillä olevan niiden kuntoon ja kestävyyteen paljonkin vaikutusta. Keskikaupungilla asuminen ei olisi kyllä lenkkeilijän mieleen. Sen lisäksi että ylipäätään kaupungin kuin kaupungin josta ei ole välitöntä pääsyä isompaan puistoon tai luonnon sekaan, niin Friscossa teiden kaltevuudet tekisivät järkevästä juoksemisesta mahdotonta.

Akselit kovilla. Voi ovatko? Autoinsinööri lienee tietää. Tavallinen näky kaupungilla, ei edes kaltevimmasta päästä.

Oli hauskaa kävellä Golden Gate päästä päähän. Loppujen lopuksi se ei ole pitkä matka (2.7 km) mutta kaukaa näyttää majesteettiselta ja suureltakin ponnistukselta. Ja osin turhalta. Toisella puollella ei näytä olevan mitään ja koko häkkyrä on muutenkin kaupungin laidassa kuin viestittääkseen että katsele kaukaa kaunista mutta älä turhaan tänne tule. Kaukaa tiirailtuna silta näyttää rauhalliselta ja tyhjältä, mutta kun paikan päälle pääsee illuusio rikkoutuu. Liikenne on runsasta, niin autojen, pyöräilijöiden kuin turistilaumojenkin toimesta. Ei sopivaa lenkkeilymaastoa alkuunkaan, vaikka jotkut sankarit sitäkin toimintoa siellä harjoittivat.

Vaikka ikoninen rakennelma onkin, ei ole meikäläisen suosikki tämä silta. Lenkkeillä sillä ei viitsisi, melun ja ruuhkan takia.

Tuli ensimmäistä kertaa ikinä käytettyä Uberia ja Lyftia. Toimii ihan järjettömän hyvin. Tilaaminen oli vaivatonta ja vastauksen sai minuutissa parissa, ja kun maksut menee suoraan profiiliin kiinnitetyltä luottokortilta, ei ole mitään sähläämistä normaalien taksien tapaan. Ainakin San Franissa kuskit olivat mukavia, tunsivat paikat ja mitään ongelmaa yhteensä viidellä matkalla ei ollut. Homma toimi niin hyvin että tuntui että on oma auto ja kuski käytössä, joka vaanii kulman takana valmiina vastaamaan kutsuun, ilman mitään maksamisien aiheuttamia hidastuksia, parkkipaikkojen etsimisiä tai määränpäiden ihmettelemisiä.

On varsin kiva kun voi keskittyä mestojen katseluun ja hengailuun eikä tarvitse niin vängätä kuljetuksien ja siirtymien kanssa. Täältäkään ei parkkipaikkaa hevillä eikä klassisellakaan löytyisi.

Kaipa Uber toimii Montrealissakin yhtä hyvin, suurkaupunki kun tuokin on. Vaan kun ei ole paljoa kilometrejä Montrealissa tarvinnut taittaa, ei tuota ole huomannut yhtään katukuvassa. Ja ehkei sitä keskellä kaupunkia muutenkaan niin huomaa, kun auton käyttöä kaikki järkevät ihmiset välttävät.

Kokemuksien arkkuun pikavisiitti turisti-boxcarissa mäkeä ylös. Olisi pitänyt maksaa 7 dollaria mutta kaksi pysäkin väliä sai vain hyppäämään sniikkaamalla ulos. Miehen ilme kertoo kokemuksesta kaiken oleellisen.

Hassu kyllä toi Friscon ilmasto. Tuntui Montrealin jälkeen kylmältä ja tuuliselta. Kultaisen kaupungin viitta sopii nakutetusti harteille kun kuivuus tekee paikasta haalean ja kimmeltelevän. Vastakohta Montrealille joka on vihreä ja kesähelteestä huolimatta raikkaan oloinen. Nämä ajatukset tulevat mieleeni kun tuijotan Montrealia lentokoneen kaartaessa sen yllä. Näyttää oikeastaan aika nastalta, avaralta ja vihreältä. Isolta muttei liian valtavalta, ei liikaa betonia eikä valtateitä. Friscon hohtoa himmensi kyllä amerikkalainen autokaupunkimaisuus, vaikkei se varmasti pahimmasta päästä olekaan. Keski- ja Pohjois-Euroopan stadeista jäädään silti kauas. Bay Area Rapid Transport (BART) tuntuu toimivan hyvin mutta on ruuhka-aikaan armottoman tukossa eikä vuorovälikään, puhumattakaan linjaston kattavuudesta, päätä huimaa.

Junaa odottamassa. Vai onko tämä nyt metro. Yhtäkaikki, jännästi kapine pysähtyy tarkasti merkityille paikoille niin että ovet ovat linjassa opasteiden kanssa. Niille muodostuu jono hyvissä ajoin kun jengi haluaa istumapaikoille.

Mäet ja pyöräteiden puute rajoittanevat myös kunnollista pyörän käyttöä liikkumisessa, vaikka jonkinlainen kaupunkipyöräverkosto löytyykin. Ei pyöräilijöitä paljoa näkynyt.

Autoa on vaan ei yhtäkään pyöräilijää. Hommalle pyhitettyjä kaistojakaan ei juuri näkynyt, ja kuulemma autoilijat eivät hirveästi diggaile kaksipyöräisiä.

Toisin kuin ensimmäisen kerran Friscossa käydessäni vuonna 2008, tällä kertaa löysi tiensä kauppoihin joista sai ihan oikeaa ruokaa. Whole Foods ketjumaisuudestaan, kovista hinnoistaan ja muutenkin pahasta maineestaan huolimatta piti sisällään kattavan valikoiman vege-sapuskaa. Löytyi kunnon hevi-osasto ja ylitseampuva valikoima hippikamaa ja vaihtoehtotuotteita.

Oaklandin Whole Foods piti sisällään kattavimman valikoiman vegejätskejä mitä on tullut kuunaan nähtyä. Viideltä eri valmistajalta. Jopa kolme neljästä mahdollisesta Ben&Jerryn vegeilystä löytyi hyllystä. En muista mikä tötsä niiltä tuli imailtua, mutta tähän mennessä parasta vegejätskiä kyllä se oli.

Oaklandissa tuli käytyä lauantaiaamuna myös ns. "farmers marketilla", jossa joka toisella kojulla oli maistiaisia tarjolla. Sikamainen kaveri voisi vetää helposti hedelmäpitoisen aamiaisen vain kävelemällä paikan pari kertaa ympäri.

Farmers Marketilla. Paljon tuli pöpötettyä maistiaisia. Hinnatkin olivat ihan kohillaan, mikä oli yllätys. On ollut käsitys että kaikki terveellinen Jenkeissä olisi törkeän kallista, mutta aika Kanadan/Euroopan hinnoissa mennään.

Siinäpä se koko matka. Ihan oikeasti, muuta ei juuri mahtunut. Lentokenttätoimet menivät jouhevasti, mitä nyt bussi Montrealin keskustasta kentälle kesti ikuisuuden ruuhkassa ja pelkäsi jo että myöhästyy. Näin pikaisen matkan perusteella ei voi sanoa kuinka kultainen kaupunki San Francisco on oikeasti. Vuonna 2008 paikasti jäi ylitsevuotavaisen nasta kuva, mutta silloin se oli kyllästetty Game Developers Conference - osallistumisella, ja koko osuus isommasta matkasta New Yorkeineen ja Cozumelin sukelluksineen aiheutti fiilareitten sekoittumista, asiat, ihmiset ja paikat menettivät merkitystään yksittäisinä asioina. Nyt ei tullut vierailtua yöpymismestaa lukuunottamatta ollenkaan sisätiloissa, eikä juuri vuorovaikutettua ihmisten kanssa. Se vähä aika mitä oli, oli pelkkää sitä itseään. Ei pettynyt ole, mutta hiukan romanttisuus karisi.

Näkymää kadulta jossa yöpymismesta Oaklandissa sijaitsi.

Lisäksi on virheellistä tuomita mitään aluetta sen isoimman kaupungin mukaan, varsinkin jos ympäristöstä löytyy siistejä mestoja joita olisi hauska koluta. Kaliforniassa niitä piisaa, eikä tällä kertaa päässyt kaupungista ulos. Ei ollut toki tarkoituskaan. Mutta seuraavat tarkoitukset haetaan kyllä enemmän ajan kanssa. Tälle matkalle tuli lähdettyä kun lomaa tälle vuodelle joulua lukuunottamatta ei saa.

Tämän lähemmäksi ei hippimeininkiä matkalla päässyt. Sääli. Jäänyt kuitenkin poppiskulttuurista semmoinen kuva että sitä pitäisi löytyä kaikesta juppiudesta huolimatta.

Sen voi sanoa että vaikka San Francisco Jenkeissä olisikin suvaitsevaisuuden mekka, niin tällä kokemisella Montreal tuntuu kansainvälisemmältä ja kulttuurillisesti monipuolisemmalta. SF on hyvin amerikkalainen, ja siten tietyllä tapaa monoliittinen. Ei se paha asia sinällään ole, ja varmasti etsivä löytää mitä tahansa kun ajan kanssa koluaa. Etsivä voi löytää myös kodin sieltä missä se periaatteessa oli jo.

Tämä se kaikkien lopullinen koti kuitenkin on, joten mitä sitä turhaa jännittää! Mountain View Cemetery. Aika harvassa kivet täällä. Ehkä amerikkalaiset ovatkin järkiporukkaa ja krematoivat itsensä suurissa joukoin?

Kun katson Montrealia lentokoneen ikkunasta, tuntuu että on kotimatkalla. Asiat ovat tässä stadissa tutumpia kuin siellä missä kävi matkalla, on rutiini johon palata. Se merkitsee paljon. Matkustelu on siinä mielessä terapeuttista että se auttaa hahmottamaan mitä ja missä koti, tai pikemminkin elämä, sijaitsee. Sitä on hyvä pohtia välillä, ja myös haastaa teoilla. Kun tähän mennessä on pysynyt suht vakaasti pelkästään Montrealissa lähiseutujen täsmäiskuja lukuunottamatta, ei ole oikein saanut suhteutettua tätä paikkaa. Onko tämä koti? Vain välitaival? Mikä täällä on hyvää? Mikä huonoa? On tärkeä hypätä pallon kuoren ulkopuolelle, että tajuaa että totta tosiaan, pallohan se oli eikä koko ympäröivä taivas.

Loppukoon tämä teksti siihen mistä alkoikin, vähän sumeampana vain. Kuka tästä elämästä mitään selvää ottaa, kehäpäätelmää.

Ja nyt kohti taivaanrantaa. Ajan riittävyys on kääntäen verrannollinen tekemisen määrään. Juuri nyt jälkimmäinen suure pullistelee olemattomia muskeleitaan.