2016.05.29 - vesileikkejä

Ihmiset tuijottavat taivasta ihan liian harvoin. Oireena tästä puutostilasta seuraa useimmiten Jämähtäminen. Son kamalaa, se!

Ihminen jähmettyy helposti. On oma suuri arvonsa sillä että luo juuret johonkin paikkaan ja ottaa rutiinit haltuun, sillä tavalla kun toiminta virtaviivaistuu ja ehtii tehdä niitäkin asioita jotka rakentuvat Maslowin tarvehierarkiassa lähemmäksi huippua. Se että huitelee koko ajan paikasta paikkaan tarkoittaa että joutuu tekemään monet perusasiat uusiksi, eikä se useasti ole, jos ihan rehellisiä ollaan, hauskaa. Eri asia toki jos on vain lomailemassa tai seikkailemassa, silloin kun ei tarvitse sen kummemmin mitään rakennella. Sen kuin menee ja huitelee aktiviteetteja, viilettää ja pyyheltää ja menee rimaa hipoen monessakin asiassa kun pointti ei ole arjen mukavuuden optimoinnissa. Arvo siinäkin tämän suhteen jos omaa elämäntavan joka pitää turhat tarpeet minimissä. Silloin ei kerää onnea tavaroista ja tiedostaa kunnolla mistä palasista oma hyvä elämä koostuu. Helpottaa kummasti niiden kaivamista kannon alta missä tahansa onkin, nopeasti ja tehokkaasti. Jää enempi aikaa puistossa istumiseen.

Ei se kuvassa hurjalta näytä! Eikä se sitä ollutkaan. Ihmiset liioittelevat usein ja aina. Mut ihan jännää se silti paikoitellen oli!

Tämä pitkä lätinä juontaa juurensa siitä että vasta tänä viikonloppuna pääsin Montrealiin tulon jälkeen mokomasta paikasta kaummaksi kuin kivenheiton päähän. Jos mielikuvituksella lentämistä ei lasketa. Bussi kuljetti puolentoista tunnin päähän harrastamaan koskilaskua (http://www.newworld.ca/en/). Työpaikka oli organisoinut retken jonne lähdettin lauantaiaamuna keltaisella koulubussilla ja samainen kapine toi illalla kymmenen aikaan takaisin. Kuriositeettina on mainittava että kapistuksen penkit aiheuttivat ihan järkyttävää hiostumista takapuoleen vaikka sitä ei ajon aikana huomannut. Sekä mennessä että tullessa ylös noustessaan oli todettava että housut olivat persuuksien kohdalta läpimärät. Oli tosissaan mietittävä että onko sitä jo niin vanha että huomaamattaan laskee alleen. Toivon ettei ihan siellä viellä olla. Ihan tarpeeksi pian kuiteski.

Kusiset oltavat bussissa. No okei, se ei ollut kallis retki. 100$ kaikkinensa.

Itse koskenlaskettelu ei kuitenkaan ollut mitään kusethousuun-meininkiä. Leppoisaa. Porukkaa oli kuin meren mutaa ja sitämyöten seikkailuhenki oli minulla ainakin vähän kateissa. Sentään joen kovin kohta, pesukoneeksi nimeltään leikkimielisesti kastettu, aiheutti ensimmäisellä laskulla koko kumiveneen kaatumisen. Uusintakierroksella kolme peräpään pitäjää, minä mukaanlukien, tippuivat kyydistä toistamiseen. Vaan se olikin koko homman hauskinta antia. Sentään sen verta menoa ettei kyydissä pysytä. Näin se olla pitää. Jos vaaran mahdollisuus ei koskaan aktualisoidu, lakkaa siihen uskomasta ja kokemukset muodostuvat sokerikuorrutetuiksi pullamössöpumpulipalloiksi. Virta vielä vei niin lujaa että jengi joutui onkimaan tippujat heittonaruilla rantaan.

Luontoseikkailu kaukana kun tämmöiset joukot rynnivät sankoin joukoin eteenpäin, sanon mä. Ehkä neljännes koko seurueesta kuvassa.

Kokemus on tuossakin lajissa valttia. Ei sitä ehtinyt edes tajuamaan ennen kuin jo pulikoi veden varassa, puhumattakaan siitä että olisi ehtinyt harkita mitä tekee tai kädet olisivat omatoimisesti jotain saaneet aikaan, kun vesimassa jo pyyhkäisi yli. Päästetään kuitenkin ainainen valittaja valloille ja todetaan että kokonaisuudessan koko lysti ei ollut kovin hupaisaa. Laskukoneen miinusnappulan ylisuureksi muihin veljiinsä verrattuna teki fakta että olin nähtävästi koko porukan ainoa ranskaa puhumaton ihminen. Tämä tietysti aiheutti sen että englantia ei juuri puhuttu. Vetäjätkään eivät viitsineet ottaa tätä huomioon vaikka useaan otteeseen kyselin sepostuksia toiselle kotimaiselle ja totesin että hehheh, vielä ei patonkia tämä jantteri natiivikielellä tilaile. Vaan eipä myyty pojalle pullaa sitten ollenkaan. Ja kun venekunta myös vitsaili vain ranskaksi, eikä itse jaksanut alkua pidemmälle vängätä vastakarvaan, oli tuloksena sulkeutuminen porukasta ja tylsistyminen. Ehkä olisi pitänyt yrittää vaan enempi, mutta suoraansanoen, ei sitä vittu jaksa. Porukat jotka lähtökohtaisesti sulkevat tiettyjä ihmisryhmiä ulkopuolelle, tahtomattaan tai tahallisesti,  etovat siihen malliin ettei tällä iällä tuon kynnyksen ylittämiseen vaadittavaa eforttia tunnu löytyvän. Se olisi kyllä uudessa maassa ja täysin uusissa kuvioissa välttämätöntä, pelkään.

Välikevennys-kuva negistelyn välissä! Edelleen olen mielissäni siitä että pyöräily on kova juttu Montrealissa. Kimppakämppäkaveri vinkkasi että täällä alkaa nyt pyöräilyviikko jolloin järjestetään monia tapahtumia. 

Kommunikaatiolla on iso osa ihmiskeskeisissä tapahtumissa, joiksi tämänkin armotta lasken. Toista on sitten jos lähtee itse jortsuun vaeltelemaan luonnon keskelle. Se nyt onkin ehkä enemmän mun juttu ja pitää suunnata siihen enempi jatkossa. Tuli mieleen tätä aktiviteettia tehdessä että tällaisilla adrenaliininhakuisilla viihdepläjäytyksillä vain sotketaan ja vääristellään luontokokemista, ja tehdään ihmisistä entistä keskittymiskyvyttömämpiä. Homma on valmiiksi tarjoiltu, lyö kiilaa aidon tekemisen ja pitkämielisen kokemisen ja ymmärtämisen eteen, ja muutenkin edistää ihmisten viihdehakuisuutta. Pisteenä hoon ja koon väliin jäävän kirjaimen päälle retken vege-ruokatarjoilu oli syvältä. Muut kehuivat pihvejään ja lohiannoksiaan, mutta meikäläiselle oli loihdittu makaronia muutamalla pavulla ja sipulinpalalla höystettynä. Kyllä kelpasi. Sentään paluumatkalla oli mukava jutella nuoren ranskalaisen jannun kanssa niitä näitä ja pässinpäitä päälle kun tämä oli muutaman oluen jälkeen varsin puheliaalla päällä. Aiheet eivät filosofisia olleet ja ulkopuolinen olisi ehkä tuominnut koko homman jurristen jorinoinniksi vaikken itse ottanut pisaraakaan, niin päivän jurottamisen jälkeen mikä tahansa vuorovaikutus tuntui mukavalta. Janoiselle tippa vettä voi olla todeksi tullut valtameri.

Puistot ovat kivoja. Mutta ehkä liian rauhattomia. Niissä kun käyskentelee minun kaltaisten vanhojen mummojen lisäksi myös paljon kovaa huutavia taapertajia.

Montrealissa on täysi kesä. Miltei koko viikko ollut yli 25 astetta, pari päivää yli 30. Se on kaikkialla ollut, missä ikinä olenkaan vieraillut, aivan liikaa. Montreal ei ole poikkeus. Lämpö hyökyy vastaan kuin muurin korkuinen aalto. Paikalliset ovat mielissään. Ihmisiä on valtoimenaan ulkona, terasseilla ja puistoissa. Tien varret on kansoitettu puisilla rakennelmilla, niin ravintoloiden kuin myös kaupungin toimesta. Näin vaikka niissä kohdin ei olisikaan juottolaa tahi muuta oheistoimintaa. Ihmiset hengailevat kaupungissa ihan toiseen malliin kuin vaikka Helsingissä, missä mennään yleensä rantsuun, puistoon, terdelle bisse kourassa tai kokonaan pois kaupungista. Sinänsä hauskaa mutta kyllä itse haluaisi enemmän vain rauhaa. Jos ja kun on tarkoitus rentoutua. Hälinä on hälinää, ja miltei poikkeuksetta ikävää. Esimerkiksi lukemisesta ei puistoissa näillä keleillä hirveästi tule mitään kun hulabaloo pyörii ympärillä sinnikkään kaupustelijan tavoin. Näin se on, olisi kultaakin kalliimpi taito osata keskittyä hälinässä, osata tyhjentää mielensä ja unohtaa ulkomaailma riippumatta siitä mitä ympärillä liikkuu ja mökää. Jos sellaisia meditaatioharjoituksia on, siis ilman että haluttuun lopputulemaan pääsee ilman menettämättä järkeään, "beam me up, scotty". Saa vinkata! Nytkin käytän tekosyynä kirjoittamisen lopettamiselle sitä että kämppäkaveri molottaa Skypen välityksellä ranskaa tyttöystävälleen toisessa huoneessa. Ja se, ah ihanuutta, kuulostaa juurikin siltä kuin kaiffari juttelisi just korvan juuressa.

En ole käynyt ainoassakaan Montrealilaisessa ravintolassa, yhtä kahvilaa lukuunottamatta. Missaan ehkä paljon? Toisaalta niissä on muita ihmisiä. Noh, ehkä sitä vielä ehtii. Ties vaikka siitä saisi aihetta blogeiluun! Maailman miljoonas ihme! Markus ravintolassa! Kattokaa! Mikä sika!