2016.06.12 - metsään hushus!

Metsäistä näkymää jenkkilästä. Tässä polku on selkeä ja meno helppoa.

Kun kaupunki ja melu ahdistavat, tai muuten vain on sokaistunut arkeen ja rutiiniin ja luulee että koko maailma on täynnä asfalttia ja ohiviliseviä autoja, on syytä pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata metsään. Tätä latteutta toteutin itse lähtemällä vaellusretkelle lauantaina, suuntana Giant Mountain Pohjois New Yorkissa (https://en.wikipedia.org/wiki/Giant_Mountain). Olin heti kärppänä viikko taaksepäin ilmottautunut päiväretkelle jonka paikallinen Meetup-ryhmä järjesti. Ja hyvä niin koska viikonlopun lähestyessä ja voimien hiipuessa ei heti lauantaina kukonlaulun aikaan suht voimia vaativalle retkelle lähteminen tuntunut kovin hehkeältä idealta. Varsinkin kun säätiedotuskin lupasi sadetta koko päivälle.

Perjantai-ilta, oli sitä kuinka väsynyt viikon jäljiltä tahansa, on aina ollut hankala nukkumaanmenemisen kanssa. Ei sitä vain malta, kun on saavuttanut sen aikakynnyksen joka on viekottelevasti arkiviikon ja viikonlopun näennäisen vapauden välissä. Untuvasaaret kutsuivat vasta puoli kahdentoista aikaan, ja kolmessa viskipaukussa oli kaksi liikaa. Aamulla puoli viideltä ylös ja aamutoimien jälkeen kohti tapaamispaikkaa. Ihmetystä ja kummastusta herätti kun metro oli puolilleen täynnä puoli kuuden aikaan lauantai-aamuna, ja muutenkin kaduilla oli vilinää. Valoisaa toki on jo kunnolla tähän aikaan, mutta yllättävää silti. 

Matkan johtajana toimi rautakuntoinen vanhahko mies, jonka maratonennätys 45-vuotiiana juostuna 3:04 ja joka tykkäsi harrastaa NLP:tä kanssatallaajiin ja höpötellä muutenkin elämänparannusjuttuja. Mukava kaveri.

Matkaan lähti yhteensä 12 henkeä ja kolme autokuntaa. Itse majottauduin syntyperäisen bulgarialaisen ja  viisissäkymmenissä olevan naisen Nissaniin, jossa meikäläisen lisäksi matkasivat naisen sisarentytär sekä minua vuotta nuorempi Montrealilainen, piristävästi englanniltaan vahvempi, nainen. Puolentoista tunnin ajomatka rajan taakse sujui leppoisasti, mitä nyt rajalla joutui nousemaan autosta ja täyttämään Visa Waiverin, josta kertamaksuluontoisesti joutui pulittamaan 6 yhdysvaltain dollaria. Rajavartiolaitoksen verkkosivut eivät tästä mitään sanoneet, kertoivat vain että jos tulee maateitse ja omaa tietyn kansalaisuuden, ei tarvitsisi passin lisäksi muuta. Vain tästä syystä jätin uuteen passiini ESTA:n (Electronic System for Travel Authorization) hankkimatta, joten pisteet taas virallisten tahojen taitavuudelle informoida siitä miten todellisuus toimii ja ylimääräisestä rahan ja vaivan menosta. Ainakin tarkastusasemalla päivystänyt virkailija oli ookoo, ja pelaajana heitteli hyväntuulista läppää meikäläisen ammattiin liittyen.

Rajalla oli paljon pärrä-väkeä. Ja tietysti heti raja-aseman takana oli mäkkäri. I'm loving it!

On huvittavaa kuinka amerikkalaisilla, ainakin pikkukylissä ja haja-asutusalueilla, tuntuu olevan lippu salossa joka pihassa. Ajattelin että näin olisi kun ollaan lähellä rajaa mutta kanssamatkustajat sanoivat että näin se tuppaa olemaan asian laita ympäri maata. Pitkät antipatiat ja kritisoinnit koko Yhdysvalloista tuli matkan mittaan ilmoille bulgariasta alunpitäen kotoisin olleelta kuskilta, mutta mikäs siinä, vaikken yksityiskohtia ja taustoja niin tiedäkään, homma kuulosti järkevältä ja oli oltava samaa mieltä. Nuori historiaton ja itsetärkeilevä kansa joka haluaa koko ajan todistaa paremmuuttaan huonon itsetunnon ja tärkeilyn alta.

Itse vaellus oli piristävä, joskin lopussa tuli nolattua itsensä. Mutta mikäs sen parempi kuin hakea nöyryyttä vähän väliä eikä ottaa itseänsä niin vakavasti. Aikaisemmin mainittu viski ja se fakta etten juonut sen kyytipojaksi muuta nestettä perjantai-illan ratoksi, enkä liioin koko lauantaina ennen vaellusta enkä sen ensimmäisen puolikkaankaan aikana, tarkoittivat että nesteytys oli ihan retuperällä. Nousua oli reitillä vajaa puolitoista kilometriä, ja se vedettiin suhteellisen tiukkaa tahtia. Kaikki ryhmäläiset olivat hyväkuntoisia ja motivoituneita, taukoja ei juuri pidetty, eikä maisemia katsottu. Sinänsä typerä lähestyminen luonnossa käyskentelyyn ja on sanottava ettei ihan omaan makuun natsaa. Menee hukkaan hyvät maisemat ja koko touhuun tulee turha ahdistava kiireen tuntu. Kaupungissa sitä juostaan ja häärätään, luonnossa pitäisi ottaa rauhassa ja kuunnella lintujen laulua. Mieluusti pienemmällä porukalla tai ihan itsekseen menisi rennosti ja katselisi enemmän. Mutta näin tällä kertaa.

Giant Mountain Peak, Adironrack-puiston 12. korkein huippu. Tätä ei saavutettu. Matkaa olisi vielä ollut yhteen suuntaan 4km, eikä kukaan seurueesta viitsinyt vesisateessa lähteä sitä kipuamaan.

Huippua, nimeltään Giant Mountain Peak, 1410 m, ei saavutettu. Matkan edetessä sade yltyi ja alkoi olemaan kylmä. Reitti oli suhteellisen vaativa ja epätasainen, paljon kiviä ja jalkojen nostelua ja tarkasti menoa. Kerran löin epähuomiossa pääni törröttävään puunjuureen kun kipusin kumarrassa jyrkkää nousua enkä katsonut eteen. Lounastauko pidettiin 1182 metrissä, josta käännyttin suorittamaan laskua. Alasmeno on useasti ikävempää hommaa kun askelien kanssa joutuu olemaan tarkkana, muutenkin “ollaan ehtoon puolella” varsinkin jos paluu on samaa reittiä. Ajatukset alkavat olla jo kotiinpaluun puolella ja väsymyskin hiukan painaa. Pohkeet, nilkat ja polvet ovat kovemman rasituksen alla. Ja kuis ollakkaan, puolivälissä alasmenoa varoittamatta meikälaisen vasen reisi löi täysin jumiin. Ensin pieni vihlaisu ja seuraavalla askeleella jäätävä kramppi. Sitä siinä sitten istualtaan nuijimaan ja hieromaan moista iljetystä pois, ja toteamaan että tämän siitä saa kun aiheuttaa tieten tahton nestevajauksen. Hassua sinänsä että itsellä ei muita oireta moisesta urpolusta ehdi tulemaan mutta jalkakrampit ovat yleistyneet mitä vanhemmaksi sitä tulee. 

Tämän jälkeen matkanteko muuttui tietysti äärimmäisen hitaaksi kun piti varoa ettei aiheuta uusia kramppeja. Yhden sellaisen sai vielä aikaiseksi, ja samalla sitä sitoi seuralaisekseen naisen joka tuli samalla autokyydillä, muun seurueen kadotessa kauas horisonttiin. Täytyy sanoa että nolostutti. Varsinkin matkakumppanin “ei tästä mitään, ota ihan rauhassa, tällaista sattuu kaikille” - asenne hiukan kaiveli, ihan kuin sitä olisi joku ajattelematon juntti joka on ensimmäistä kertaa metsässä eikä tiedä omia rajojaan tai juuri muutakaan. Olisi kaivannut mieluummin vittuilua siitä kuinka lapsetkin ymmärtävät juoda riittävästi kun tekee jotain ruumiillista. No, oppia ikä kaikki ja nöyryyttä piipun täydeltä.

Jotain hyvääkin tahdin hidastumisessa: oli enemmän aikaa katsella ympärilleen. Vihreä on kivaa!

On kyllä aikaisemminkin monesti tullut todettua ettei juo ollenkaan tarpeeksi, en urheilusuoritusten aikana, en ennen enkä jälkeen, enkä muutenkaan arjessa. Tuntuu vaivalloiselta, eikä ole janokaan. Edes vaativampien juttujen aikana, kuten puolimaratonin, ei huvita juoda. Väkisin ehkä raapaisee juoma-asemalta yhden tai kaksi kertaa huikan jottei jalat ihan betoniksi muutu. On todennut, ja tuntuu, että tekee menemisen raskaaksi ja häiritsee itse suoritusta. Neste vatsapohjalla hölskymässä ei ole kiva tunne, pistää jopa närästämään, ja vaelluksella koko ajan imuttelu juomarakosta tuntuu liian aikaavievältä. Ja tätä nykyä aineenvaihdunta on niin nopea että juotu desilitra haluaa tulla ulos jo vartissa. Tuntuu että siinä vaiheessa kun ryhtyi kasvissyöjäksi nopeutuivat ruumiintoiminnot huomattavasti, jota en kyllä pidä ollenkaan positiivisena asiana.

Jos jonkun opin tältä viikolta silti ottaa haltuunsa niin se on kyllä se että pitää ruveta juomaan ja nesteyttämään itseänsä paremmin. Ensimmäisen kerran tuli näin pahasti kanveisiin tuosta laiminlyönneistä vaikkei tässä mitään traagista tapahtunutkaan, ja ehkä noin 15 minuuttia myöhemmin saapui vaelluksella maaliin muiden perässä. Mutta voin olettaa että vanhetessa käy vielä helpommin. 

Sitä kulkee helposti elämänsä sumussa jos ei pysähdy miettimään mikä on kivaa ja mikä ei, ja menee vain jonon jatkona. Seurauksena voi olla vaikka minkämoisia kouristuksia ja kramppeja jotka sitten pakottavat hidastamaan. Loistava analogia! Lisää lisää!

Huhhahei, eipä tullut tänään kirjoitettua retken lisäksi mistään muusta viikon tapahtumasta, mutta eipä sitä juuri muuta tapahtunutkaan. Isommilla asioilla on tapana haudata pienemmät alleen, niin hyvässä kuin pahassa. Ja näinhän se menee että parempi keskittyä muutamiin juttuihin kunnolla kuin hajota atomeiksi yltympäri ja olla saavuttamatta substanssia missään. Sinänsä hedelmällisempää uusia asioita kokiessa ja kirjoittelussakin olisi ottaa teemoja ja pureutua niihin kunnolla kuin harrastaa vain vapaata ajatuksenvirtaa. On silläkin omat hyvät puolensa. Mutta ensi kerralla joku teema! Katsotaan viikon päästä kuinka suuren emävaleen onnistuin päästämään ilmoille. Jännittävää, pysy viritettynä!