2016.07.17 - lorvinta on taitolaji

Taide on vaikea laji, joten jätetään hengen ravinto muille ja mutustellaan pähkinöitä. Toinen satsi täällä ollessa, kusti polki ja ovesta sisään. Ensimmäisellä kerralla jättivät yhden pussin paketista, tällä kertaa tuli yksi ylimääräinen. Ei kai se niin justiinsa ole.

Kirjoittaminen on vaikea taiteen laji. Monia tekstejä lukiessa tulee mieleen että voiko sitä taiteeksi kutsuakaan, jos ääripäät ovat niin monen sylinmitallisen päässä toisistaan. Vai niinkö se meni että siitä taiteen vasta tunnistaakin? Jos kirjo on niin laaja ettei fysiikan lakien alaiset aallonpituudet riitä. Nämä ajatukset nostavat päätään ja höpisijä höpisee kun ei ole juuri sanottavaa ja tekninen taitavuus on korkeintaan vajaavaista, seiska puoli. Vaan kai sieltä suusta jotain on tultava kun huulet erkanevat toisistaan ja ehkä ne sormet joihinkin näppäimiin osuvat kun liikkessä pysyvät. Joku lienee sanonut että tärkeintä on  koittaa ravistaa sitä taitoa ja tarkoitusta kynän nokasta tomerasti kerta kerran perään, jos mitään toivoa haluaa ylläpitää tilanteen korjaamiseksi. Etiäpäin!

Sivuhuomautuksena ja sen takia että tuntuu ettei matskua riitä muutenkaan kovin paljoa jaettavaksi, kerrotaan että röökaaminen on ällöttävä tapa. On se. Usko pois. Se pitäisi kieltää lailla julkisilta paikoilta. Yleismaailmallisesti. Ja sakon uhalla. Nytkin kun naputtelen tätä kaunokirjallisuuden yrjönväristä helmeä puistossa, viereisellä penkillä jätkä polttelee samalla kun räplää kännykkäänsä ja yskii keuhkojaan pihalle. Nauti siinä nyt sitten raittiista ilmasta ja pienestä vihreästä keitaasta kaupungin keskellä. Ei se että minua  kiinnostaa yhtään jos joku haluaa pilata keuhkonsa, sinänsä vapaa valinta, mutta röökaamisen ikävin piirre on se että sitä savua joutua haistelemaan ja hengittämään muutkin. Omat viskinlipittämiset tapahtuvat, olkoot terveydelle sitten yhtä haitallisia ja ällöttäviä tahansa, sentään häpeillen salassa eivätkä aiheuta mitään suoranaisia oksetusreaktioita lähimaastojen asukeille ja kanssatallaajille. Maailmassa on isompiakin ongelmia? No jos korjattaisiin niitä pieniä ja helpompia alta pois niin ehkä joskus riittäisi uskoa ja mahdollisuutta käydä isompienkin kimppuun.

 

Useasti on tullut vuodatettua sitä että virta koneesta on ollut arjen jäljiltä siinä määrin lopussa ettei ole lähtenyt tutkailemaan Montrealin ulkopuolista elämää nykyihmisen elämälle varatun ajanjakson, viikonlopun, aikana. Katkaisee rutiinin ikävästi. Kahtena edellisenä kävin päivävaelluksella, ja buukkasin itseni myös tälle lauantaille Jenkkien puolelle suuntautuvalle retkelle. Aamuherääminen lauantaina kello 4:30, jolloin toki kaikki kunnon ihmiset sijaavat petinsä, ja vaativahko reitti alkoivat tuntua viikon edetessä kuitenkin niin vaivalloisilta, että peruutin osallistumiseni. Käsi ylös jos olet nössö! Minulla on molemmat käpälät kohti zeniittiä. Ah.

Moinen epäaktiivisuus on vaarallista. Miksi? Töissä on lisääntynyt paine yli- ja viikonlopputöille. “Vapautuneen” lauantain ansioista jopa harkitsin että kävisin lauantaina toimistolla, kun tehtäviä alkaa olemaan sen verta paljon ja peliteollisuuden kuuluisa aikataulutuksen taito on lähinnä sen surkuhupaisa puutteellisuus. Tällaista hulluutta se laiskuus ja tekemättä jättäminen siis aiheuttaa. Elämän sisällöksettömyys saa ihmisen hakemaan töistä ja turhuuksista tarkoitusta ammottavaan tyhjyyteen. Nyky-yhteiskunta, ja mikä pahinta, yksilöt sen sisällä eivät arvosta lorvinnan jaloa taitoa ja kaipaavat jatkuvaa tekemistä, vaikka se olisi kuinka epämielekästä. Ah, toistamiseen. Onneksi en niin hullu vielä ole että olisin oikeasti viikonloppuna toimistolle vääntäytynyt.

Armas työpöytä, kaikki oleellinenhan siitä löytyy mitä tylsistyvä ja lorvinnasta pitävä nuori mies tarvitsee.

Sen sijaan lorvin oikein olan takaa. Rämpytin kitaraa pari tuntia. Koskettimiakin toista tuntia, eli ehkä Alesiksen-masterkiibbaria ei tänne pelkäksi riippakiveksi tullut hankittua. Edistin pitkästä aikaa lukemisia, kun Thinking Fast and Slowin (Daniel Kahneman) sivut kääntyivät toisiksi turhan pitkän tauon jälkeen. Pelasin lisää Bloodbornea enkä edelleenkään saanut yhtään vastustajaa tapettua. Tearaway Unfoldedissa ei sentään tarvinnut teurastaa ketään, peli siis enemmän minun vegaaniseen makuuni vaikka tylsä sekin oli. Katsoin yhteensä 6 osaa John Oliveria, joka 1. kauden alun pirteästä otteesta ja osuvista kielikuvista huolimatta ei omaan lihaan sittenkään osu, eikä varsinkaan uppoa. Liian viihdepitoista. Liian vähän jos ollenkaan syväluotaavaa analyysia. Loppujen lopuksi liian Amerikkalainen. Liian helppo. Lupausta oli mutta tuntuu että HBO:kin on luisumassa liikaa helppoheikki-kertakäyttö-työpäivänpääte-katsojaunohda-äläkäytäaivojasi-linjalle. Tulee sitä silti katsotuua jatkossakin. Mä olen helppo. Formaatti on sopiva, 20 minuuttia viihdettä jossa aivot voi säätää pienelle liekille ja silloin tällöin päästää hillittyjä höröääniä ja esittää viihtyvänsä.

Edelleen minulla on hassu tapa ottaa kännykällä kuva kartasta ennen kuin lähden kohti uutta paikkaa. Ei luota siihen että saa gps-signaalia kännykkään matkan päällä. Kohteena illallinen, joten eihän toki riskejä pidä ottaakkaan.

Ihan täysin yksinäisyydessä ei tullut viikonloppua vietettyä. Sosiaalinen elämä alkoi jo torstaina kun päälle viisissäkymmenissä oleva nainen kutsui minut illalliselle. Tutustuminen ei tapahtunut suinkaan sinkkujen baari-illassa vaan parilla vaelluksella joissa pääsääntöisesti käy samaa porukkaa. Eikä taka-ajatuksena ollut suinkaan irtoseksi nuoremman partasuun kanssa vaan se että naisen 17-vuotias poika on kovasti pähkäämässä että mitä sitä tekisi elämällään. Ja insinöörismiehenä Ubisoftin natsoja kantaen minä voisin siitä jotain kertoa. Pelotella pojan järkiinsä? Valaa epäuskoa että harva sitä tietää vielä kuolinvuoteellakaan? Vaan mielellään sitä rikkoi rutiinia ja lähti suuren maailman malliin vinkkupullo kainalossa, jopa kahden metrolinjan päähän, tekemään sitä mitä normaali-ihmiset tekevät kai ihan tuon tuosta: illastamaan kolmen ruokalajin turvin, viinilasia heilutellen. Vaan pois turha negatiivisuus sittenkin, ruoka oli vegaanista, oli hyvää, kivaa oli, ja ehkä tässä jutussa on jotain ideaakin. 

Oman osansa sosiaalisuuden riittämisestä tänä viikonloppuna piti huolen kämppäkaverin edelleen jatkunut, oman törkeän subjektiivisen näkemykseni mukaan, “lievähkö" epähuomioonottavuus. Alkuviikosta kysyttiin että olisiko ookoo jos vanhemmat hänen tulisivat ehkä viikonloppuna yhdeksi tahi kahdeksi yöksi vierailulle. Minäpä siihen että “ookoo" jos eivät nyt "hirveätä kalabaliikkia aiheuta eikä minulta vaadita housujen laittamista jalkaan" mutta ilmottaa voisitko vielä ennenkuin tämä tapahtuu. Että voin kuitenkin varmistaa että housuja löytyy ja että mikä kuvio niin tiedän varautua, ne housut kato ja kaikki. Lauantai-aamuna sitten sitä kuitenkin vain joutui entistä pitempään vessajonoon, yllättäen ja ilman lisäilmoituksia. Vanhukset olivat edellisyönä saapuneet paikalle. Ja tottakai kämppiksen poikakaverikin oli kulmilla koko viikonlopun. Ja saatana perkele vittu, kämppiksen äiti aikoo olla määrittelemättömän ajan kyläilemässä, nyt kun jenkeissäkin koululaiset ovat lomalla ja sitä myöten opettajat kanssa. Meikäläisen erakkoluonne ei pidä toimintaa reiluna, huomaan. Ja minun itseni tuon luonteen omistajana on tätä ääntä kuunneltava, tahdoin tai ei. Sitten kun se ääni ylipäätään saa itsensä kuuluviin siis, kun vihdoin seurustelun kalabaliikki ilta-kahdentoista aikoihin vaimenee, oli viikonloppu tai ei juu joo joo, eri säännöt silloin kyllä kyllä, älä pingota. Täytynee pistää kämpän etsiminen uudestaan tulille ennen kuin pinnansa turhan takia polttaa loppuun ja tämä kirjoittelua etäisesti muistuttava sekoilua riistäytyy täysin käsistä ja varpaiden väleistä.

Vanhukset muuten olivat mukavia, kun sai sappensa nielemiseltä keskustelua aikaiseksi. Oli ihan mukavaa ja lunkia jutustella. Siinä on kyllä ehkä itsellä kehittämistä. Useasti ihmiset saattavat ärsyttää kun seuraa menoa ja meininkiä ulkopuolelta, mutta sitten kun antautuu ja ahtautuu keskusteluun mukaan niin moiset pikkuseikat unohtuvat. Ne antaa jopa anteeksi kun löytyy enemmän tarttumapinta-alaa ja ehkä ymmärrystäkin kanssatallaajia ja tilanteita kohtaan. Kämppis-elämä nyt on vain varsin häiriöaltista. On ehkä höpsöä odottaa että saisi kunnolla omaa rauhaa. Jos sitä vaatii, niin pitää sitten hankkia oma kämpyrä. Ehkä se tulee tässä tehtyä. Kuitenkin. 

Montrealin kaupungissa on ihan kiitettävästi beachvolley-kenttiä. Olen bongannut niitä kolme lähiseuduilla vaikken ole sen koommin yrittänyt. Ehkä universumi koittaa sanoa minulle jotain. Ehkä voisi koittaa kuunnella.

Sunnuntaina tuli puolivahingossa tavattua ensimmäiset ihka aidot toiset suomalaiset täällä Montrealissa, jos omaa partasuista ja välistä siloposkista peilikuvaa ei lasketa. En ole lajin kummempi ystävä enkä osaa edes alkeita, mutta kävin siitä huolimatta sunnuntai-aamuna pelaamassa beachvolleyta läheisessä puistossa koska miksi ei. Paikalla oli alkuun minun lisäkseni suomalainen jannu, suomalainen tytsi kanadalaisen poikakaverinsa kanssa, kanadalainen jantteri sekä ranskalainen tyttö. Näin sitä törmäilee pienessä maailmassa sinivalkeisiinkin väreihin kun jaksaa pysyä liikkeessä, käännellä värityskirjan sivuja. Liidut käteen ja menoksi. Oli hauskaa turista suomeksi ilman elektroniikan avustusta. Sama paikka, aika ja tila ja oikea kolmiulotteinen kuva ja haju ja hiki ja roiskeet ja kaikki se kuitenkin, tiedättehän, on ihan omaa luokkaansa. Molemmat suomalaiset olivat postdokkeja, toinen ilmastotutkija ja toinen fyysikko. Fesetiedot vaihtoon ja ehkä sitä näkee vielä uudestaankin! Jantterin kanssa oli puhe että joskos lähtisi tekemään jotain vaellusta, mikä olisikin varsin oiva juttu. Yksi syy myös sille että miksi tältä viikonlopulta jäi retki tekemättä oli ettei olisi jaksanut väsymyksen päälle tehdä ryhmässä kovatempoista letkajenkkaa. Jos saisi varsinaisen vaelluskaverin, olisi hommassa ihan uutta hohtoa kun ei tuntisi olevansa osa lammaslaumaa.

Hahaa! Tällä kertaa ei tarvitse ahtaa omaa rumaa pärstäänsä kuvaan jotta saa suomalaista edustusta. Kuvan kolmesta otuksesta kaksi on Suomen maalta. Taka-alan hölkkääjää ei lasketa otukseksi, mikä lie viipeltäjä.

Tupakkamies on lähtenyt puistosta, mutta tilalle on saapunut amerikkalainen tytsipari jotka selittävät kovaäänisesti juttuja jotka eivät voi kiinnostaa edes heitä itseään. Ehkä on aika lopettaa tämä oikeinkirjoitusharjoitus ja mielenrauhan tavoittelu keskellä kaupunkia, myöntää tappio ja mennä tuijottamaan osa John Oliveria ennen kuin painaa päänsä tyynyyn taas yhden päättyneen päivän kunniaksi. Funaa sitä. Niin ne päivät vaan alkaa ja niin ne vaan päättyy, ja pyörä pyörii, kunnes kumi puhkeaa, tai ketjut katkeaa. “Yeah, I was like, whatever”. Tsiisus. Kuka puhuu oikeesti noin?